En tiedä mikä minulla on. Oireisiin kuuluu sairaalloisia pelkoja. Menen paniikkiin ja aivan kestämättömiin tiloihin, jos mieheni lähtee illalla yksin jonnekin. (Sanon heti, etten pelkää hänen menevän vieraisiin tai epäile häntä mitenkään muutenkaan). Ahdistun, tunnen etten voi olla hetkeäkään yksin ja haluan vain, että hän tulee viereeni takaisin. En pysty keskittymään mihinkään, poltan ketjussa ja olen suunniltani. Saatan itkeä, soitella hänelle (valehtelematta) viimeistään viiden minuutin välein. En vain pysty olemaan hetkeäkään yksin. Ei ole ketään kelle voisin näissä mielentiloissa soittaa. Pelkään.
Päivällä tilanne ei ole lainkaan tämä. Olen melkeinpä iloinen, kun saan olla yksin hetken, tehdä töitä, opiskella jne. Illalla kaikki on toisin.
Olen myös sairaalloisen mustasukkainen. Tuntuu todella pahalta, jos huomaan hänen katseensa viivähtävän jossakin nätissä vähäpukeisessa neitokaisessa (ja niitähän nyt riittää). Menen suunniltani, jos hän keskustelee jonkun vähänkään tutumman (ei minulle tutun) naisen kanssa ja varsinkin, jos keskustelu menee syvälliseksi. Vanhempien naisten kanssa keskustelu on taas kivaa, joten varmaan se liittyy jotenkin omiin alemmuuskomplekseihini. Tuntuu pahalta, jos keskustelukumppani on sekä fiksu, että nätti. Jos vain nätti, mutta tyhmä - ei haittaa. Jos vain fiksu, muttei nätti, ei haittaa ihan niin paljoa.
Ja 90% ajasta olemme onnellisia, kaikki on hyvin, nauramme, laskemme leikkiä ja olemme kuin vastarakastuneita. Sitten se 10% on yhtä helvettiä.
Taustoistani sen verran, että ehkä ne traumaattisimmat tapahtumat lapsuudessani olivat: pitkään (aina) jatkunut (hyvin julma henkinen) kiusaaminen tyttöjen taholta ja isäni kuolema 13 vuoden iässä.
Kiitos, jos jaksat auttaa!!
Päivällä tilanne ei ole lainkaan tämä. Olen melkeinpä iloinen, kun saan olla yksin hetken, tehdä töitä, opiskella jne. Illalla kaikki on toisin.
Olen myös sairaalloisen mustasukkainen. Tuntuu todella pahalta, jos huomaan hänen katseensa viivähtävän jossakin nätissä vähäpukeisessa neitokaisessa (ja niitähän nyt riittää). Menen suunniltani, jos hän keskustelee jonkun vähänkään tutumman (ei minulle tutun) naisen kanssa ja varsinkin, jos keskustelu menee syvälliseksi. Vanhempien naisten kanssa keskustelu on taas kivaa, joten varmaan se liittyy jotenkin omiin alemmuuskomplekseihini. Tuntuu pahalta, jos keskustelukumppani on sekä fiksu, että nätti. Jos vain nätti, mutta tyhmä - ei haittaa. Jos vain fiksu, muttei nätti, ei haittaa ihan niin paljoa.
Ja 90% ajasta olemme onnellisia, kaikki on hyvin, nauramme, laskemme leikkiä ja olemme kuin vastarakastuneita. Sitten se 10% on yhtä helvettiä.
Taustoistani sen verran, että ehkä ne traumaattisimmat tapahtumat lapsuudessani olivat: pitkään (aina) jatkunut (hyvin julma henkinen) kiusaaminen tyttöjen taholta ja isäni kuolema 13 vuoden iässä.
Kiitos, jos jaksat auttaa!!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.