kuukausiin en ole pitänyt syömishäiriötäni anoreksiana, vaikka olenkin päiviä syömättä. niiden päivien jälkeen kuitenkin ahmin valtavia määriä rasvaista sokerimättöä, mitä en tehnyt/tein paljon harvemmin, kun anoreksia jylläsi. tuntuu, että mulla olisi kaksi täysin erilaista puolta - se, joka makaa kotona ahmimassa, tuhlaa rahat laksatiiveihin ja ahdistuu, ahdistuu, ahdistuu, ja se, joka elää kahvilla ja vedellä, katuu paria mehukulausta ja kiskoo nesteenpoistajia ja urheilee. suurimmat kalorimäärät tulee dokaamisesta, mikä sitten usein johtaa ahmimiseen.
halusin parantua. mä päätin parantua. mä kyllästyin tähän sairauteen, joka pilaa elämäni. en tunne kotiani kodikseni, tämä on vankilani, johon itse itseni pistän, ahmin, ripuloin ja kohta olen taas vapaa - niin äärimmäisen ahdistunut, etten kykene pysymään paikallani, en olemaan kodissani. kaunis, pieni kotini, josta piti tulla mulle rauhan ja levon, onnen ja paremman elämän pesä, muuttui pimeäksi luolaksi, jonka suulla ei usein valoa näy. vihaan sitä, että pilasin tämänkin kodin, päästin pahuuden sisään ja se tuhosi kaiken, minkä yritin vähillä voimillani rakentaa.
luulin, että haluan parantua syömishäiriöstä, elää taas täysin normaalia elämää ilman peikkoa. päätin noustaa kellaristani ja muurata oven umpeen, ettei peikko pääsisi enää kummittelemaan minun eikä kenenkään muun elämässä, itkin turhautumista ja vihaani, tiesin mulla olevan vain kaksi vaihtoehtoa - joko nousen kellarista terveeseen elämään tai kuolen kellariini. vaa'an olen sulkenut kaappiin, painotavotteestani luopunut, pakkojumpan jo lähes unohtanut, mittanauhaa käytän vain nähdäkseni onko liikunta kasvattanut lihaksiani, olen valmis luopumaan liian pienistä vaatteista, jotka mahtuivat mulle vain hetkellisesti. etten säilyttäisi niitä tavoitevaatteinani. eivät luvut mun ihmisarvoa määrittele.
oikeasti mä haluan parantua vain ahmimisesta. tiedän, että se saattaisi loppua/ainakin parantuminen siitä olisi helpompaa, jos opettelisin syömään päivittäin, pieniä määriä kerrallaan. ollessani sairaalassa silloinen kaverini ihmetteli, miksen tajunnut, että joka päivä pitää syödä. luulin päässeeni jo jokapäiväisen syömisen kammosta, kunnes juttelin siskoni kanssa syömisestä, ja se sanoi, että kyllä joka päivä pitää syödä, kai sä sen tiedät. miten niin?!
haluan takaisin sen reilusti alipainoisen, pitkäraajaisen tytön, joka hoipertaa kaupungilla ilman päämäärää, että kalorit kuluisi ja ahdistus pysyisi poissa. mun kauniit solisluut, selkeästi erottuvat lantioluut, polven olevan reittä paksumpi, tiukan paidan läpi paistavat kylkiluut ja ne kaikki selkänikamat, jotka tunsin. mä haluan takaisin sen saman loputtoman voimattoman tunteen, kun aivot ei toimi, ajatus ei kulje eikä mikään mua satuta - jos satuttaa, sitä en kykene tajuamaan, ja liike jatkuu. mä haluan takaisin sen tytön, jolla oli PÄÄMÄÄRÄ.
katkaisin välit läheisimpään kaveriini, koska niiden ihmisten seura vain romutti mun itsetuntoa ja teki mut vihaiseksi, kun esitin kilttiä ja jakelin kehuja, vaikka oikeasti inhosin ja halusin polkea ne jalkoihini, kuten mulle oli tehty. yksinäisyyttä en ole pelännyt, mieluummin yksin kuin paskassa seurassa, olen tuntenut vapautta. pistin myös suhteeni katkolle ja tiedän, että mitä kauemmin välttelen eksääni, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se etsii uuden naisen ja jatkaa elämäänsä. jonkun terveen ja kivan muijan, sellaisen se mies ansaitsee. yksinäisyyttä en pelkää vieläkään, koska vaikka eksäni on/oli paras kaverini ja syy yrittää pysyä järjissä, en tuntenut olevani turvassa enkä saanut ymmärrystä ja tukea, joita parantumiseen olisi tarvittu. kerran se itki kännissä, että olen liian laiha, mutta ne naiset, joiden kuvia se koneeltaan katselee, ovat paljon laihempia paistavista luista päätellen ja silti "normaaleita". myöntäisi totuuden vasta kun ravinto kulkee nenämahaletkusta - jos silloinkaan. mulla on ikävä, mutta näin on parempi.
sitten mietin, pistinkö rakkaaseen ihmiseen välit poikki siksi, että voin parantua ilman paineita vai että mulla olisi kaikki mahdollisuudet sairastaa just niin paljon kuin haluan? molempia, koska haluan parantua ahmimisesta, en vain jaksa enää laksatiiveja ja tätä vittumaista ahdistusta ja itseinhoa. ja koska haluan kaikessa rauhassa olla taas kaunis.
sinne meni paranemismyönteisyys, tilalle tuli tyhjyys. kyllä mä nousen kellarista, mutta peikko nousee mun mukana, ja kilpaa me juostaan pois ahdistuksesta, juostaan itsemme niin kevyiksi, että tuuli tarraa siipiin. sairasta, sairasta, sairasta.
onko kukaan teistä katkaissut välejä läheisiin siksi, ettei pysty näiden seurassa parantumaan tai sairastamaan mielensä mukaan?
halusin parantua. mä päätin parantua. mä kyllästyin tähän sairauteen, joka pilaa elämäni. en tunne kotiani kodikseni, tämä on vankilani, johon itse itseni pistän, ahmin, ripuloin ja kohta olen taas vapaa - niin äärimmäisen ahdistunut, etten kykene pysymään paikallani, en olemaan kodissani. kaunis, pieni kotini, josta piti tulla mulle rauhan ja levon, onnen ja paremman elämän pesä, muuttui pimeäksi luolaksi, jonka suulla ei usein valoa näy. vihaan sitä, että pilasin tämänkin kodin, päästin pahuuden sisään ja se tuhosi kaiken, minkä yritin vähillä voimillani rakentaa.
luulin, että haluan parantua syömishäiriöstä, elää taas täysin normaalia elämää ilman peikkoa. päätin noustaa kellaristani ja muurata oven umpeen, ettei peikko pääsisi enää kummittelemaan minun eikä kenenkään muun elämässä, itkin turhautumista ja vihaani, tiesin mulla olevan vain kaksi vaihtoehtoa - joko nousen kellarista terveeseen elämään tai kuolen kellariini. vaa'an olen sulkenut kaappiin, painotavotteestani luopunut, pakkojumpan jo lähes unohtanut, mittanauhaa käytän vain nähdäkseni onko liikunta kasvattanut lihaksiani, olen valmis luopumaan liian pienistä vaatteista, jotka mahtuivat mulle vain hetkellisesti. etten säilyttäisi niitä tavoitevaatteinani. eivät luvut mun ihmisarvoa määrittele.
oikeasti mä haluan parantua vain ahmimisesta. tiedän, että se saattaisi loppua/ainakin parantuminen siitä olisi helpompaa, jos opettelisin syömään päivittäin, pieniä määriä kerrallaan. ollessani sairaalassa silloinen kaverini ihmetteli, miksen tajunnut, että joka päivä pitää syödä. luulin päässeeni jo jokapäiväisen syömisen kammosta, kunnes juttelin siskoni kanssa syömisestä, ja se sanoi, että kyllä joka päivä pitää syödä, kai sä sen tiedät. miten niin?!
haluan takaisin sen reilusti alipainoisen, pitkäraajaisen tytön, joka hoipertaa kaupungilla ilman päämäärää, että kalorit kuluisi ja ahdistus pysyisi poissa. mun kauniit solisluut, selkeästi erottuvat lantioluut, polven olevan reittä paksumpi, tiukan paidan läpi paistavat kylkiluut ja ne kaikki selkänikamat, jotka tunsin. mä haluan takaisin sen saman loputtoman voimattoman tunteen, kun aivot ei toimi, ajatus ei kulje eikä mikään mua satuta - jos satuttaa, sitä en kykene tajuamaan, ja liike jatkuu. mä haluan takaisin sen tytön, jolla oli PÄÄMÄÄRÄ.
katkaisin välit läheisimpään kaveriini, koska niiden ihmisten seura vain romutti mun itsetuntoa ja teki mut vihaiseksi, kun esitin kilttiä ja jakelin kehuja, vaikka oikeasti inhosin ja halusin polkea ne jalkoihini, kuten mulle oli tehty. yksinäisyyttä en ole pelännyt, mieluummin yksin kuin paskassa seurassa, olen tuntenut vapautta. pistin myös suhteeni katkolle ja tiedän, että mitä kauemmin välttelen eksääni, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se etsii uuden naisen ja jatkaa elämäänsä. jonkun terveen ja kivan muijan, sellaisen se mies ansaitsee. yksinäisyyttä en pelkää vieläkään, koska vaikka eksäni on/oli paras kaverini ja syy yrittää pysyä järjissä, en tuntenut olevani turvassa enkä saanut ymmärrystä ja tukea, joita parantumiseen olisi tarvittu. kerran se itki kännissä, että olen liian laiha, mutta ne naiset, joiden kuvia se koneeltaan katselee, ovat paljon laihempia paistavista luista päätellen ja silti "normaaleita". myöntäisi totuuden vasta kun ravinto kulkee nenämahaletkusta - jos silloinkaan. mulla on ikävä, mutta näin on parempi.
sitten mietin, pistinkö rakkaaseen ihmiseen välit poikki siksi, että voin parantua ilman paineita vai että mulla olisi kaikki mahdollisuudet sairastaa just niin paljon kuin haluan? molempia, koska haluan parantua ahmimisesta, en vain jaksa enää laksatiiveja ja tätä vittumaista ahdistusta ja itseinhoa. ja koska haluan kaikessa rauhassa olla taas kaunis.
sinne meni paranemismyönteisyys, tilalle tuli tyhjyys. kyllä mä nousen kellarista, mutta peikko nousee mun mukana, ja kilpaa me juostaan pois ahdistuksesta, juostaan itsemme niin kevyiksi, että tuuli tarraa siipiin. sairasta, sairasta, sairasta.
onko kukaan teistä katkaissut välejä läheisiin siksi, ettei pysty näiden seurassa parantumaan tai sairastamaan mielensä mukaan?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Haluatko varmasti palata siihen helvettiin uudelleen? Kannattaisi vielä miettiä ennen kuin olet pelkkää luuta ja nahkaa. No omapahan on elämäsi!
enpä halua. oon miettinyt asiaa turhankin paljon. vihaan sitä, etten osaa syödä ahmimatta ja etten haluaisi syödä ollenkaan, vihaan syömistä ja ruokaa. vihaan sitä ahdistusta, mikä siitä tulee, sitä ettei mun päähän mahdu just muuta kuin loputon itseinho. tänäänkin olen törkeästi temppuillut ruoan kanssa, äiti vaivalla laittaa varmasti hyvää ruokaa ja hyvää hyvyyttään sitä mulle tarjoaa, ja piilotan sen. tulin vanhemmilleni pakoon ahmimista ja anoreksiaa, ja se on vähän joko tai, kumpi puskee pintaan.
olen menettänyt mulle sen kaikkein rakkaimman ihmisen. niin vain on. meidän maailmat ei enää kohtaa. sattuu niin saatanasti, etten haluaisi ajatella asiaa, ja mulla on vain kaksi pakokeinoa. päihteet tai syömishäiriö, päihteet vaan lisää masennusta, ja mun kroppa on niin loppu ahmimiseen, etteipä mulle paljoa vaihtoehtoja jää. normaalielämästä on niin kauan aikaa, etten sitä enää osaa elää, enkä jaksaisi. kaikki vaan kaatuu päälle, ja suurin kiitos ja syvin kumarrus kuuluu syömishäiriölle.
sana sanalta paremmin tiedän, kuinka tyhmiä, lapsellisia, itsekkäitä ja itsetuhoisia nää mun ajatukset on. koko elämä on vaan mennyt muita miellyttäessä, joten miksei sitä kerrankin olisi äärimmäisen itsekäs? ja vaikka oon äärimmäisen kyllästynyt syömishäiriöön, on se suht pieni paha masennukseeni verrattuna, vaikka osasyy sitä onkin. ryvetään itsesäälissä.
oma tosiaan on elämäni ja siksi hävettääkin äärettömän paljon. alan olla jo aikuinen tai ainakin pitäisi, mutta kehitys taisi jäädä jonnekin sinne, missä peikko tuli matkaan. älkää oikeasti ottako sitä mukaanne, älkää sairastuko ja tehkää kaikkenne parantuaksenne ennen kuin on "liian myöhäistä". ikinä ei ole, mutta mitä kauemmin tätä temppuilua jatkaa (kuin se tosiaan olisikin oman tahdon alaista....). sitä syvemmät arvet se jättää.