Kuinka monella yksinäisellä niin miehellä kuin naisella on tunne että yksinäisyyttä parhaiten voisi lievittää lopulta vain kumppani?
Olisi kiinnostavaa kuulla koska olen miettinyt asiaa oman erakkoluonteeni kohdalla miten kumppani siihen sopisi ja toisaalta miten se vaikuttaisi elämääni sekä miten osaisin siihen sopeutua.
Uskotteko yksinäiset jotka siis olette sinkkuja että yksinäisyytenne voisi todella hellittää edes saadessanne kavereita vai sitten vasta kun olette löytäneet kumppanin jakamaan ns. arkea kuten parit tekevät?
Osaisitteko olla toisen ihmisen kanssa sillä tavoin tekemisissä kun olette tottuneet yksin oloon ja yksinäisyyteen?
Olisi kiinnostavaa kuulla koska olen miettinyt asiaa oman erakkoluonteeni kohdalla miten kumppani siihen sopisi ja toisaalta miten se vaikuttaisi elämääni sekä miten osaisin siihen sopeutua.
Uskotteko yksinäiset jotka siis olette sinkkuja että yksinäisyytenne voisi todella hellittää edes saadessanne kavereita vai sitten vasta kun olette löytäneet kumppanin jakamaan ns. arkea kuten parit tekevät?
Osaisitteko olla toisen ihmisen kanssa sillä tavoin tekemisissä kun olette tottuneet yksin oloon ja yksinäisyyteen?
Vastaukset 17
Vanhimmat
uskon että "yksinäisyytenne voisi todella hellittää edes saadessanne kavereita", ihan taatusti. kuka tahansa tulee höperöksi kun on aina vain omassa seurassaan.
ja se kumppani on tietysti sellainen, joka tykkää erakosta eikä ole koko ajan vinkumassa seuraa, kyllä paeisuhteessakin ihmisellä on vapaus ja erillisyys. jotkut teinit vain roikkuu toisissaan eikä pysty olemaan ja tekemään mitään ilman partneria.
voisin ajatella parisuhdetta, missä kummallakin on esmes oma asunto.
ei parisuhde ole mikään stereotyyppinen olotila, niitä on monenlaisia viritelmiä.
Kun on ollut niin kuin minäkin...7v yksin. Vaikeaa on olla toisen kanssa, vaikka sisimmässään niin haluaisi. Äskettäin juuri kävi niin, että olimme olleet erään naisen kanssa jo 3v puhelinyhteysissä, treffisivuilta se alkoi. Lopulta tapasimme ja homma eteni niin että olin jopa hänen luonaan yötä parikertaa. Samalla päätyi myös 7v kestänyt selibaatini. Tästäkin huolimatta tunsin että kaikki ei ole kohdallaan...minussa itsessäni... ja "vihelsin" siltä osin homman poikki. Puhelin yhteydessä olemme edelleenkin lähes päivittäin. Kärsin yksinäisyydestä tosi paljon ja voisi luulla että kaikki kontaktit kelpaisi.......vaan oma pää on erimieltä. Koen että en enää osaa olla toisen ihmisen kanssa vaikka niin haluaisin. Lisänä on vielä tämä sairaus..kaksisuuntainen. Kontaktien saaminen todella vaikeaa...
Nyt sanon suoraan että sinulla taitaa olla muutakin vikaa korvien välissä kuin kaksisuuntainen. Ettei olisi vain pelkoa ja arkuutta mukana?
Kristus! Nyt otat jo vähän helvetin äkkiä yhteyttä siihen naiseen, sovit treffit, saat ehkä piparia ja alat pikkuhiljaa taas tutustumaan elämän sen puoleen jossa ollaan muiden ihmisten kanssa.
Eikö sinulle ole kukaan esimerkiksi terapeuteista osannut kertoa että elämäntapamuutoksiin menee aikaa ja että elämässä edetään pienin askelin?
Sinä olet ollut 7 vuotta yksin, ei kukaan odota sinulta että olisit välittömästi kuin vanha tekijä parisuhteessa! Sinun täytyy pikkuhiljaa totuttautua siihen ja opetella sitä ja kyllä se sitten alkaa pikkuhiljaa lutviutumaan ja kymmenen vuoden päästä ihmettelet sitä miten kykenit joskus olemaan yksin.
Nyt tsemppiä perkele! Lyö nyrkkiä pöytään ja päätä että teet elämäntapoihisi muutoksen ja hyväksyt uuden ihmisen rinnallesi. Älä jää yksinäisyyteen vain koska pelkäät! Ota yhteyttä siihen naiseen ja olet voittaja muiden yksinäisten joukossa jotka ovat saaneet otettua omasta niskastaan kiinni ja ovat tehneet terveen päätöksen yrittää muiden ihmisten kanssa elämistä! Minä tiedän että pystyt siihen.
Kyllähän kumppanin merkitys on varsin iso yksinäisyyden poistossa. Näin omalla kohdallakin. Yhdessä voi helposti tehdä moniakin asioita ja asioiden tekeminen saa oman merkityksensä. Jos olisi yksin tehnyt samoja asioita niin valtaosaa tekemisistä ei olisi pystynyt tekemään ja mielenkiinto niitäkin asioita kohtaan joita pystyisi tekemään olisi paljon vähäisempi.
Varmasti kaveritkin auttaisivat monella yksinäisyyden poistossa, mutta kavereihin ei voisi koskaan luottaa samalla tavalla kuin vaikkapa kumppaniin. Samoin kaikki asioita ei voisi kuitenkaan tehdä ja yleensä kaverisuhde olisi paljon etäisempi, joka taas tarkoittaisi sitä että vaara yhteyden häviämiseen olisi suurempi sekä kaikki asioita ei voisi tehdä samalla lailla. Eihän kumppaninkaan kanssa toki voi tehdä kaikkia asioita ja varsinkin jos toinen ei ole kiinnostunut joidenkin asioiden tekemisestä, mutta se on kuitenkin helpompaa koska suhde on paljon läheisempi kuin vaikka kaverin kanssa.
Aluksihan tuo vaatii opettelua olla toisten ihmisten kanssa jos on pitkään ollut yksin. Joillakin ongelma voi olla siinä että mitä puhuu tai miten käyttäytyy ja mitä voi tehdä.
Miehillä tuo on yleensä vaikeampaa (jos on ollut pitkään yksin).
Miehillä naisten hurmaaminen vaatii usein sitä, että pyrkii keksimään ideoita asioista joita voi tehdä yhdessä ja jutteluaiheita jne. TIetysti jos on ennestään kokemusta asioista tai mm. kavereiden kanssa tehnyt paljon erilaisia juttuja niin tuo on suhtkoht helppoa, mutta jos kokemus on nollatasoa niin tilanne vaatii varsin paljon opettelua ja tämä voi helposti johtaakin siihen että yhteys katkeaakin varsin nopeasti.
Naiset voivat varsin paljon kulkea "miehen siivellä" ja heidän ei tarvitse tehdä samanlaista vaikutusta mieheen. Ujouskin on täysin sallittua tai jopa puhumattomuus (tietysti jonkunlaista kommunikaatiokykyä vaaditaan). Sempä takia kokemattomuus ei ole niin suuri este yhdessä olemiselle ja asioiden tekemiselle kuin miehellä.
Kyllähän nuo asiat voi kuitenkin helposti oppia mieskin, mutta varsinkin aluksi se vaatii aikaa. Voi olla myös luonteesta kiinni. Jotkut sopeutuvat nopeasti uuteen tilanteeseen ja joillekin tuo voi olla hyvin vaikeaa.
Ihmeellistä yleistystä 'miehist' ja 'naisista'; näkee selvästi että kirjoittaja on 'mies', kun noin höpöjä luulee.
Jos nainen on yhtään kiinnostunut miehestä edes kaveritasolla, kyllä normaali nainenkin pää kuumeisena yrittää ideoida yhteistä tekemistä, puheenaiheita ym.
Ehkä tämä ei päde alle 20-vuotiaisiin... tai edes
"Jos nainen on yhtään kiinnostunut miehestä edes kaveritasolla, kyllä normaali nainenkin pää kuumeisena yrittää ideoida yhteistä tekemistä, puheenaiheita ym. "
Tietysti yrittää keksiä, mutta vasta siinä vaiheessa kun on kiinnostusta sellaiseen. Kyse onkin enemmän siitä millä tavalla herättää naisen kiinnostus. Tuo kiinnostuksen herättäminen on monesti paljon vaikeampi asia miehellä kuin naisella. Varsinkin jos tilanteita tulee harvakseltaan niin sitä helpommin ne myös katoavat (tämä on vain hyvin yleistä miehellä, nainen löytää "tarvittaessa" toisenkin miehen).
Tietysti jos nainen on hyvin kiinnostunut miehestä, niin ei naista haittaa vaikka mies ei saisi mitään sanaa suustaan tai osaisi jutella mitään tai keksisi yhteisiä tekemisiä yms. Tuommoisia tilanteita vain tuppaa olemaan tosi harvoin miehillä.
Minulla alkavat kaveruussuhteet ovat aina loppuneet siihen etten ole jaksanut pitää yhteyttä, koska olen niin tottunut yksinäisyyteen. Ihmiset haluaisivat nähdä liian usein ja koen sen henkisesti rasittavaksi.
Seurustelusuhde on täysin eri asia, kuten joku kommentoikin, koska suhteen pohjalla on (useimmiten oletan) syvemmänlainen luottamus ja yhteys. Suhteelta haluan sitä, että lähtökohtaisesti jaan elämäni sen toisen ihmisen kanssa, eikä niin, että vain vietämme aikaa yhdessä.
Olen joitakin kertoja seurustellut ja suhteet ovat päättyneet parisuhdeongelmiin.
Olen kohdannut sellaisia naisia jotka haluaisivat miehen "tossun alle" väen väkisin.
Ja kun on tottunut itse hoitamaan ja päättämään asioistaan, niin se tuntuu hankalalta
ja ärsyttää. Raha-asiatkin ovat olleet hankalia. Yhteistalouteen on vaikea sopeutua.
Mustasukkaisuus ja varsinkin aiheeton sellainen on ollut sitten vielä painolastina.
Jne...
Olenkin tullut siihen tulokseen että parempi olla yksikseen...
Olen kuules sitä mieltä,että ei se sinkkuna olo ole kaverista kiinni.Vaan yksinkertasesti siinä on se juju,että jos olet tullut itsesi kanssa sinuksi,niin ei ole yksinäistä.Rakastat itseäsi,tunnet mikä sinua ilostuttaa ja vihastuttaa ja pidät ne balanssissa.Siinä se on!
Taitaa olla niin että tuskin pystyisin sopeutumaan kavereihin tai kumppaniin. Parempi vain olla yksin, kaikille helpompaa, kun ei luota kuiteskaan kehenkään millään tavalla.
Olen ollut parisuhteessa nyt kohta kaksi vuotta ja tunnen itseni yksinäiseksi päivittäin. Tunne on tuskallista ja jatkuvaa. Ei se parisuhde mikään pakotie yksinäisyydestä ole todellakaan. Vieläpä kun en saa tavata parisuhteen takia miespuolisia kavereitani ja naisten kanssa en ole koskaan tullut toimeen. Kaikki naiset tuntuvat vihaavan minua 5min keskustelun jälkeen. Päivisin olen lähes aina yksin, kun kumppanini on kesätöissä. Olen koittanut jo pitkään etsiä ystäviä, mutta en vaan onnistu siinä.
Minä olen totisesti ikisinkku. Ikää 36 ja seurustelusuhteita takana vain muutamia. Olenko sitten yksinäinen? Joskus.
Tulen hyvin ihmisten kanssa toimeen, eli ystäviä on ja on aina ollut. Olen saanut kouluaikoinani kaksi stipendiä hyvän yhteishengen luomisesta ja hyvästä kaveruudesta. Mutta asian kääntöpuoli onkin sitten se, että olen aina tarvinnut paljon aikaa olla myös ihan yksin. Tämä vaikeuttaa merkittävästi kumppanin löytymistä. Ja tällä iällä kyse on myös siitä, että arki on jo niin urautunut, että uutta ihmistä ei ole helppoa vierelleen ottaa.
Olen itse kokenut sen verran monesti sen että syystä tai toisesta joutuu syrjityksi tai haukutuksi, yksin olen ollut jo vuosia. Perhe alkoi hajota 10 vuotta sitten ja nyt se onkin hajoamassa lopullisesti riitojen ja itsekkyyksien vuoksi. Onhan itsessänikin vikaa, ei sitä voi kieltää, mutta onko se pahe että kykenee kantamaan vastuunsa ja puolustamaan omaa omaisuuttaan ja niitä viimeisiäkin asioita, joilla on itselleen suuri merkitys ja pitää itsensä kasassa? Olen joutunut riitelemään paljon enemmän kuin monet muut, koko ikäni, joten ymmärrän etten voi löytää ketään itselleni. En tule toimeen kenenkään kanssa, koska näkemyksiäni ei ole ymmärretty koskaan. Elän erilaisten arvojen maailmassa. Ne ovat paljolti samoja kuin muillakin, mutta katson ja tulkitsen niitä eri tavoin. Lisäksi en ole kusettaja, kuten moni minun kanssa riitelevä taho on. Apu kyllä kelpaa, mutta sitten tullaan pankinjohtajan, lain ja itsekkyyden kanssa repimään viimeisiä rippeitä mitä hajoavasta, uppoavasta "laivasta" on jäljellä. Silloin mitä tulee ihmissuhteisiin ja väleihin toisten kanssa, jää aika alas minun mittapuulla mitattuna. En hyväksy pyrkyreitä, pyrkyreitä jotka yrittävät rakentaa auttavia tahoja hyväksikäyttämällä omaa tulevaisuuttaan. Tällöin saavat minun vihani päälle, kostoni ja lakimiehet vuosikymmenien vanhoista asioista johtuen. Olen pari kolme tahoa pistänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana hiljaiseksi, oikeutetusti. Näin laki on sen katsonut. Joten vaikka kaipaisin toista ihmistä lähelleni, tiedän ettei suhteesta tulisi mitään. Olen hyväksynyt sen ja se tekee olosta vieläkin pahemmman. Voin siis sanoa että olen saanut myös ansioni mukaan. Mutta niin ovat muutkin. Mun yli ei kävellä. Näin on aina ollut ja näin tulee olemaan.
Ensialkuun parisuhde voi tuntua kyllä aivan mahtavalta, eikä enää olekaan yksinäine olo. Jonkin aikaa kaikki on ehkä ihan hyvin, mutta nyt...
Olen ollut kohta kaksi vuotta parisuhteessa, mutta silti päivittäin tunnen itseni yksinäiseksi. Rakkaalle ei voi puhua aivan kaikesta, ja muutenkin tuntuu, kuin puuttuisi jotakin. Puuttuu kaverit!
Välillä siihen todella turhautuu, yksinäisyyteen, vaikka kumppani löhöäisikin sohvalla viekussa.
Ennen häntä olin ollut täysin yksin 6 vuotta... arhg. Ihminen kai vain on sellainen, mikään ei riitä kun jotain saa... minä todella kuvittelin kaikki ne vuodet, että kun olisi edes yksi ihminen lähellä joka rakastaisi, niin en voisi onnellisempi olla.
Masentuneisuus on alkanut taas vallata minua otteisiinsa.
olen työssäkäyvä kolmekymppinen äiti. parhaat kaverini ovat työttömiä, lapsettomia n.25:sia. kuljen päivät töissä ja illat lapsen kanssa kotona silläaikaa kun ystäväni menevät ja tulevat miten haluaa. mikäs se siinä, on ainakin takuuseuraa kaikkialle kun lapsi menee isälleen! ikinä ei tarvi yksin olla ja mennä.
MUTTA NÄÄ ILLAT! ihan helvettiä... lapsi menee ajoissa nukkumaan, itselle jää aikaa n. 3 tuntia per ilta ja tehdä mitä...? OLLA YKSIN! joskus harvoin siunaus, yleensä helvettiä...
haluaisin käyttää iltani käpertyen murun kainaloon katsomaan töllöä, viettämään helliä hetkiä, jutella, tehdä IHAN mitä vain!! mutta ei. ainoa seura on mese ja facebook... luopuisin molemmista millä sekunnilla hyvänsä, jos sohvalla vikittelisi rakas ihminen viereensä istumaan! parempaa tekemistä en iltaani keksi...
ystäväni tekevät juuri sitä kuhertelua iltaisin, tai keksineet jotain työttömän sinkun tekemistä (=kaupunkihummailua). ei heistä tänne kylästelemäänkään ole, iloisia kaakattajia kun ovat,
itsellä oli samanlaista alussa, kaipasin seuraa, lähdin kyläileen ystävien luo, lähdin harrastuksiini, tein kaikkeni että en ollut yksin iltoja kotona, kävin kylillä, baareissa...nyt vuosien kuluessa osaan olla yksin
viikonloppu kun tulee, niin nautin kun ei tarvitse käydä missään saa vain olla yksin...
Tuo on niin yksilöllistä, että vaikea siihen on mitenkään yleisesti vastata. Toisen kaipaavat muita ihmisiä ja toiset eivät. Voi tosin olla kyse siitäkin, että jotkuin eivät vaan ole koskaan oppineet kaipaamaan.
Olen kyllä sitä mieltä, että ensin pitää osata elää itsensä kanssa ennenkuin voi elää jonkuin toisen kanssa. Toisesta ihmisiestä ei myöskään pidä hakea yksipuolisesti mitään täyttymystä ja pelastusta itselleen vaan pitää osata olla ihminen ja ystävä myös sille toiselle ja pitää osata jakaa oma elämä sen toisen kanssa ja ottaa myös vastaan se mitä toinen tarjoaa omastaan - ilman mitää ylenkatsetta ja arvostelua. Tämä on siis nyt lyhyesti hieman alle 3-kymppisen miehen mielipide.
Itse aikoinaan opin elämään yksin ja tulin hyvin toimeen. Sitten tapasin erään vanhan ystäväni, jonka kanssa en ollut ollut vuosiin yhteyksissä ja rakastuimme ja aloimme seurustelemaan. Sitä kesti pari vuotta ja päättyi vähän aikaa sitten kipeästi... ja voin siitä syyttää vain itseäni. Olin ollut niin kauan yksin, etten osannut enää kunnolla elää toisen kanssa ja huomioida tätä oikein. Minuun itseeni tästä jäi kuitenkin jotenkin kalvava musta tyhjyys. En tällä hetkellä edes käsitä, miten joskus pystyin selviämään täysin yksin. Kai se kaipuu toisen luo heräsi tämän kaiken myötä, mutta nyt se ei mene enää pois.