Alempana on taitettu peistä siitä että pitkäkestoinen terapia ei johtaisi mihinkään muuhun kuin avuttomuuteen: potilas ruikuttaa lapsena kokemastaan vuosikymmeniä.
Ehkäpä niinkin. Olen itse mielenterveysongelmaisen kumppanina ihmetellyt mitä ihmeen merkitystä sillä enää on 30-vuotiaalle että hänen lastentarhassa väitettiin käyttävän vaippoja (kun ei enää käyttänyt).
Jippohan kuitenkin lienee siinä saako elämässä lainkaan positiivisia ja kannustavia kokemuksia, joiden turvin voi laittaa pisteen kaikenlaisen mälsän kokemisen jatkumolle, joka väkisinkin nostaa vuosienkin päästä kaiken paskan takaisin pintaan ihmeteltäväksi. Omakohtaisesti olen joutunut kokemaan että ellei ole ystäviä, jos on arka, ujo, herkkä ja itsetunnoltaan huono, ei ole minkäänlaisia mahkuja saada niitä positiivisia kokemuksia. Jokainen ihminen joka tulee vastaan ikäänkuin haistaa että tuo on se kanalauman vihonviimeinen yksilö, jota kaikkien kuuluu nokkia!
Miten tällainen ratkaistaan? Silläkö, että parin terapiatapaamisen jälkeen sanotaan että otapa itseäsi niskasta kiinni ja näytä närhen munat niille kaikille kiusaajillesi??? Aika epärealistinen vaihtoehto, kun koko elämänsä poljetulle ihmiselle ei ole missään vaiheessa kehittynyt sitä itsetuntoa jolla alkaa potkia vaihteeksi muita päähän sensijaan että itse on aina potkittavana. Kaikkia ei tuollainen viidakon meininki edes kiinnosta, ja tekee mieli vain väistää takavasemmalle, toivoen että saa olla jotenkuten rauhassa.
Pitäisikö meidän kaikkien olla kivikovia, sydämettömiä, tappelupukareita? Miksi meidän pitäisi kaikkien toimia niiden äänekkäimpien ihmishirviöiden mallin mukaisesti, niiden jotka meitä ovat aikoinaan kiusanneet?
Nopeat ratkaisut lienevät varmaan terapiatasolla mahdollisia kun selvitetään jotain äkillistä kriisitilannetta, kuten liikenneonnettomuutta yms. Nopealla hoidolla sitä ei ehkä tarvitse loppuikäänsä hautoa. Mutta mikäli "vuosien vitutus" on jo päässyt jatkumaan todella pitkälle, ei ole olemassa minkään sortin ihmeitä, valaistumisia, oivalluksia ja äkillisiä tiedostamisia joilla aivoihin syöpyneestä olemisen mallista pääsee eroon.
Asiaan on toki itse paneuduttava täysin voimin, mutta mistä niitä voimia repii esiin jos mieleen on iskostunut että on turha ihminen ja joutaisi kuolla pois? Pitääkö tällaisessa tilanteessa yhteiskunnan nostaa tumput ylös ja sanoa että menköön ja tappakoon itsensä saunan takana, kun ei heti tajua tervehtyä?
Toivottavasti ei.
Te joilla on ollut niitä ystäviä ja elämässänne huippuhetkiä ja myönteisiä kokemuksia, olkaa hemmetin kiitollisia siitä. Mutta kai te tajuatte että ette voi omien yksilöllisten kokemustenne perusteella olla eväämässä tukea ja apua niiltä joilla ei ole ollut samoja mahdollisuuksia kuin teillä? Jos te ette halua että ihmisiä autetaan "teidän rahoillanne" (yhteiskunnan varoilla), niin sittenhän teillä on KOVA SYDÄN, ja oikeastaan teissä itsessänne on pahasti jotain vialla. Voisi melkein ajatella että olisiko terapian tarvis...
Apropoo... ehkäpä ne terapiat eivät kestäisi vuosia, mikäli sinne pääsisi useammin kuin kolmen viikon välein?
Ehkäpä niinkin. Olen itse mielenterveysongelmaisen kumppanina ihmetellyt mitä ihmeen merkitystä sillä enää on 30-vuotiaalle että hänen lastentarhassa väitettiin käyttävän vaippoja (kun ei enää käyttänyt).
Jippohan kuitenkin lienee siinä saako elämässä lainkaan positiivisia ja kannustavia kokemuksia, joiden turvin voi laittaa pisteen kaikenlaisen mälsän kokemisen jatkumolle, joka väkisinkin nostaa vuosienkin päästä kaiken paskan takaisin pintaan ihmeteltäväksi. Omakohtaisesti olen joutunut kokemaan että ellei ole ystäviä, jos on arka, ujo, herkkä ja itsetunnoltaan huono, ei ole minkäänlaisia mahkuja saada niitä positiivisia kokemuksia. Jokainen ihminen joka tulee vastaan ikäänkuin haistaa että tuo on se kanalauman vihonviimeinen yksilö, jota kaikkien kuuluu nokkia!
Miten tällainen ratkaistaan? Silläkö, että parin terapiatapaamisen jälkeen sanotaan että otapa itseäsi niskasta kiinni ja näytä närhen munat niille kaikille kiusaajillesi??? Aika epärealistinen vaihtoehto, kun koko elämänsä poljetulle ihmiselle ei ole missään vaiheessa kehittynyt sitä itsetuntoa jolla alkaa potkia vaihteeksi muita päähän sensijaan että itse on aina potkittavana. Kaikkia ei tuollainen viidakon meininki edes kiinnosta, ja tekee mieli vain väistää takavasemmalle, toivoen että saa olla jotenkuten rauhassa.
Pitäisikö meidän kaikkien olla kivikovia, sydämettömiä, tappelupukareita? Miksi meidän pitäisi kaikkien toimia niiden äänekkäimpien ihmishirviöiden mallin mukaisesti, niiden jotka meitä ovat aikoinaan kiusanneet?
Nopeat ratkaisut lienevät varmaan terapiatasolla mahdollisia kun selvitetään jotain äkillistä kriisitilannetta, kuten liikenneonnettomuutta yms. Nopealla hoidolla sitä ei ehkä tarvitse loppuikäänsä hautoa. Mutta mikäli "vuosien vitutus" on jo päässyt jatkumaan todella pitkälle, ei ole olemassa minkään sortin ihmeitä, valaistumisia, oivalluksia ja äkillisiä tiedostamisia joilla aivoihin syöpyneestä olemisen mallista pääsee eroon.
Asiaan on toki itse paneuduttava täysin voimin, mutta mistä niitä voimia repii esiin jos mieleen on iskostunut että on turha ihminen ja joutaisi kuolla pois? Pitääkö tällaisessa tilanteessa yhteiskunnan nostaa tumput ylös ja sanoa että menköön ja tappakoon itsensä saunan takana, kun ei heti tajua tervehtyä?
Toivottavasti ei.
Te joilla on ollut niitä ystäviä ja elämässänne huippuhetkiä ja myönteisiä kokemuksia, olkaa hemmetin kiitollisia siitä. Mutta kai te tajuatte että ette voi omien yksilöllisten kokemustenne perusteella olla eväämässä tukea ja apua niiltä joilla ei ole ollut samoja mahdollisuuksia kuin teillä? Jos te ette halua että ihmisiä autetaan "teidän rahoillanne" (yhteiskunnan varoilla), niin sittenhän teillä on KOVA SYDÄN, ja oikeastaan teissä itsessänne on pahasti jotain vialla. Voisi melkein ajatella että olisiko terapian tarvis...
Apropoo... ehkäpä ne terapiat eivät kestäisi vuosia, mikäli sinne pääsisi useammin kuin kolmen viikon välein?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi, kiitos hienosta tekstistäsi! Olen todellakin samaa mieltä. Unohdit vielä mainita lääkkeet, eli ensitöikseen psykiatrit pumppaavat ihmisen lääkkeitä täyteen, niin että saadaan se paskanherkkä persoonallisuus muutettua unisen tasapaksuksi tunteettomaksi mössöksi. Sehän sopii ja sitten pitäisi olla taas täysivoimainen, kaikkivoipa kansalainen. Aivan kuin ongelma sillä ratkeaisi -vielä vähemmän lässyttävillä ja hyssyttelevillä psykologeilla.
Onhan sitä lääkepuoltakin tullut nähtyä, ex-kumppanin kanssa. Milloin oli mikäkin troppi kokeilussa, ja yhden lääkkeen kanssa koko ihminen muuttui yhtäkkiä kärttyiseksi kuin mikäkin. Eniten tietysti alkoi hirvittää kun Diapamia alkoi kulua sisupastilli-tyyliin, ja vierelläni istui täysin tavoittamattomissa oleva elävältä kuollut ihminen.
Hoidossa tärkeintä olisi kyllä ennenkaikkea sen TASO, eikä se että sitä noin yleensä on järjestetty koska laki velvoittaa. Mutta mistäs otamme sellaiset ihmiset tähän jotka todella jaksavat vielä kiinnostua ihmisten auttamisesta... Kumppanista ja itsestänikin näen että mielenterveysongelmien kanssa painivat ihmiset ovat pahimmillaan todella rasittavia, oikein mustia aukkoja jonne kaikki voimat lirahtavat jos ei osaa olla varuillaan. Mutta siksihän juuri ammattilaisia tarvitaan, ei tällainen tavallinen ihminen kykene tekemään ammattilaisen hommia. On se nähty...
vuosien vitutus" on jo päässyt jatkumaan todella pitkälle, ei ole olemassa minkään sortin ihmeitä, valaistumisia, oivalluksia ja äkillisiä tiedostamisia joilla aivoihin syöpyneestä olemisen mallista pääsee eroon.
----------------------------------
Itseasiassa kyllä on. Kun tiedostat sen, että kaikki arvot ja moraalit ovat keinotekoisia, ts. säädettyjä siksi, että joku hyötyy kustannuksellasi, olet ottanut askeleen johonkin. Vielä on kuitenkiin matkaa edessäsi...
Osaatko kertoa esimerkkejä omista oivalluksistasi ja mihin ne ovat johtaneet? Elätkö mielestäsi täysin moraalitonta ja arvotonta elämää, vai oletko kehittänyt oman moraalin ja arvot, ja mitkä ne ovat?