En enää jaksa selittää kaikkia syitä jne. Nyt vaan jotain taustaa. Depressio diagnoosin sain suksyllä 2008. aloin toipua ja töihinkin pääsin kokeilemaan kunnes joulukuussa 2008 äidilläni todettiin keuhkosyöpä. Taas mentiin alas ja lujaa. Nyt siitä saakka (pitkähkön sairasloman jälkeen) enemmän ja vähemmän töissä, (sinne kyllä yritän heti jos vaan kykenen).
Kesäkuussa yritin lääkärikäynnillä vaihtaa mielialalääkkeet hankalien sivuvaikutusten vuoksi joko kokonaan pois tai sitten vähintäänkin johonkin toiseen.
Jaksa tätäkään selittää..
Nyt kuitenkin tilanne se, että toinen lääkäri ilmoitti (jouduin käymään toisella kun oma lääkäri lomalla) että en saa lopettaa lääkitystä ja joudun lisäämään sitä korkeammaksi koska masennusoireet palasivat. Ilmoittipa samalla käynnillä, että "tällä kertaa en vielä pistä sinua pakkohoitoon".
Noh, pääsin kesälomatauon jälkeen aloittamaan psykoterapiakäyntini uudelleen ja kerroin terapeutilleni missä mennään.
Suositteli hänkin laitokseen hakeutumista. Kun kerroin että en nyt voi koska oltava läsnä äitini takia (jolla ei ihan oikeasti ole ketään muuta), ilmoitti terapeutti, että no nyt tällä hetkellä ei vielä laita tietoja eteenpäin pakkohoidon suhteen.
Tämä on hyvin pelkistetty versio kaikesta.
Lähinnä kysymykseni kuuluukin.. Mitä tehdä jos terapeutille ei voi kertoa oikeasti miltä tuntuu?! Mä olen luvannut joka paikkaan, että niin kauan kuin äitini on hengissä, en tee itselleni mitään. Nyt olen itsepäisyyttäni vähentänyt taas m ielialalääkitystäni ja enää en ole asiasta ihan varma.
Onko mitään paikkaa mistä voisi hakea apua ilman, että laitetaan pakolla laitokseen?
Tulee jotenkin sekavasti tämä teksti. Toivottavasti edes joku siellä ymmärtää.
Kesäkuussa yritin lääkärikäynnillä vaihtaa mielialalääkkeet hankalien sivuvaikutusten vuoksi joko kokonaan pois tai sitten vähintäänkin johonkin toiseen.
Jaksa tätäkään selittää..
Nyt kuitenkin tilanne se, että toinen lääkäri ilmoitti (jouduin käymään toisella kun oma lääkäri lomalla) että en saa lopettaa lääkitystä ja joudun lisäämään sitä korkeammaksi koska masennusoireet palasivat. Ilmoittipa samalla käynnillä, että "tällä kertaa en vielä pistä sinua pakkohoitoon".
Noh, pääsin kesälomatauon jälkeen aloittamaan psykoterapiakäyntini uudelleen ja kerroin terapeutilleni missä mennään.
Suositteli hänkin laitokseen hakeutumista. Kun kerroin että en nyt voi koska oltava läsnä äitini takia (jolla ei ihan oikeasti ole ketään muuta), ilmoitti terapeutti, että no nyt tällä hetkellä ei vielä laita tietoja eteenpäin pakkohoidon suhteen.
Tämä on hyvin pelkistetty versio kaikesta.
Lähinnä kysymykseni kuuluukin.. Mitä tehdä jos terapeutille ei voi kertoa oikeasti miltä tuntuu?! Mä olen luvannut joka paikkaan, että niin kauan kuin äitini on hengissä, en tee itselleni mitään. Nyt olen itsepäisyyttäni vähentänyt taas m ielialalääkitystäni ja enää en ole asiasta ihan varma.
Onko mitään paikkaa mistä voisi hakea apua ilman, että laitetaan pakolla laitokseen?
Tulee jotenkin sekavasti tämä teksti. Toivottavasti edes joku siellä ymmärtää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kokeile kriisipuhelinta. Ei ketään laiteta helpolla pakkohoitoon - oletko vaaraksi itselle vai muille? Masennuslääkkeet on siitä hyviä että eivät turruta aivoja pellolle. Masennuslääke myös auttaa nousemaan sieltä rotkon/kuilun partaalta.
Mun masislääkkeessä on kanssa vähän sivuoireita, mutta ei voi mitään kun kuitenkin lääkettä tarviin. Muista myös ulkoilla ja liikkua äitisi sairaudesta huolimatta ja pitää yllä ystävyyssuhteita jos jaksat. Tärkeäää on että hoidat myös itseäsi etkä vain äitiä.
Voimia sulle ja muista rakastaa itseäsi paljon että et tee mitään tyhmää.Olet tärkeä huolistasi ja sairaudesta huolimatta. Myös seurakunnalta voi saada apua - diakonilta, sielunhoitajalta ja se on ilmaista : )
Yritin jo kriisipuhelinta. Vastaaja ilmoitti, että eivät nyt ole paikalla.
Ja noista mun mielialalääkkeistä.. Mä en enää jaksa noita sivuvaikutuksia. Mä olen säännöllisesti ulkoillut koiran takia. Nyt jouduin laittamaan sen hoitoon.
Ja en ole vaarallinen kenellekään. En mä nyt niin idiootti ole, että täällä kertoisin kaikki mitä mieleeni on juolahdellut.
Ja tämä foorumi nyt oli viimeinen mitä keksin enää tähän hätään. Tuntuu että en enää jaksa. Välitän äidistäni, mutta nyt tuntuu, että ei minusta ole enää apua hänelle. Pakkohoitoon en mene. Mielummin olen poissa jostain toisesta syystä.
En keksinyt enää muuta paikkaa josta pyytää apua. Ystäviä ei ole ja kavereille en todellakaan ala itkeä huoliani. Helpompi olla kiukkuinen ja itkeä piilossa. SItäpaitsi olen jo sen ikäinen, että kaveripiiriä ei oikeastaan enää ole.
Eipä sitä apua täältäkään näytä löytyvän.
Ihan sama vissiin.
Peruutin jo psykoterapia-ajat sähköpostitse ja huomenna peruutan lääkäriajan jos nyt sit huomenna mitään kykenee tekemään. Eipä niistäkään ajoista apua näyttänyt olevan jos kerran pakkohoito on ainut keino jolla päästä vaikeista tapauksista yli.
Sitäpaitsi niin kauan kun ei lääkärille itke, (temestan voimin), ei tarvitse saikkujakaan miettiä. Jos ei itkua, on työkykyinen.
Ei ole auttanut pelkkä pari temestaa, opamoxia rinnalle ja hui ahi! Ei enää jaksa kiinnostaa mikään. Sit ei itketä enää. Se psykoterapeutti ei vaan ole niin yksinkertainen, että se ei huomaa olenko "mömmöissä". Se tietää heti. Ja siksi päädyinkin siihen, että jos ei kerran kenellekään voi luottamuksellisesti puhua mistään, mulle ei hoitoa näytä olevan.
Anteeksi että vaivasin.
Älkää te muut olko yhtä tyhmiä kuin minä.