Miten yksinäinen ihminen kehittyy? Kirjoittelen tähän omia havaintojani elämästä.
Ensimmäinen vaihe, syntymä: Suomalaisessa kulttuurissa tämän pitäisi tarkoittaa sitä, että sinut asetetaan syntymästä asti samalle lähtöviivalle muiden yhteiskunnan ihmisten(tuottoyksiköiden) kanssa. Tosin paskapuhettahan se on. Vanhemmilta saadut geeni, jotka ovat lähinnä geenipoolin roskasuodattimesta ongittuja jämäpaloja (en sano tätä sillä etten rakastaisi vanhempiani vaan lähinnä heidän suvuistaan johtuvista sukurasitteista), alkavat muokata sinua siitoshetkestä lähtien. Tähänkin oman lisämausteensa antaa se, jos äiti onkin vetäny norttia raskauden aikana. Eväät on siis kunnossa tulevaa ja mahtavaa elämää varten.
Toinen vaihe, kasvuikä: Niin kuin muutkin lapset, koet varmasti sinäkin irrationaalisia pelkotiloja ja ihmettelet maailmaa ympärilläsi. Vanhempasi kertovat kuinka erikoinen olet ja tulet isona olemaan jotain suurta (tai vaihtoehtoisesti he sanovat: "oles hiljaa, sieltä tulee formulat"). Irrationaaliset pelkotilat alkavat helpottamaan nuoren kaveripiirisi muista jäsenistä, muttei sinusta. Ajattelet, että se on ihan normaalia eikä tässä mikään kiire ole. Tunnet kuitenkin, että jotain on pielessä. Järkytyt helposti ja tunnet pientä ahdistusta jatkuvasti.
Kolmas vaihe, murrosikä: Hormoonit hyrräävät ja karvaa pukkaa kuin sieniä sateella. Kaverit muodostavat ensimmäisiä parisuhteita(jos niitä nyt niiksi voidaan sanoa) ja seurustelevat. Pari häntäheikkiä ehkä lentelee jo kukasta kukkaan. Sitä sitten naureskellaan yläasteen pihalla välitunneila ja viritellään vähän mopoa. Kuitenkin, sinua vain ahdistaa ja tuntuu pahalta. Mitä tämä on? Varmasti kuuluu murrosikään... Olihan minulla tätä lapsenakin, johtuu varmasti hormooneista. Murrosiän kriittisimmässä kohtaa koet jonkin asteisen hermoromahduksen. Lukkiudut huoneeseen, istut pimeässä, huonepyörii ja on vaikea hengittää. Tätä kestää vuoden pari. Samalla katsot ulos ikkunasta ja ihmettelet miksi muut kirmaavat niin huolettomasti kedoilla. Eikö heillä ole murrosikä tällainen?
Neljäs vaihe, täysi-ikäinen (varhainen aikuisuus): Murrosiästä onkin jo vuosia aikaa ja olet hieman ottanut kiinni sosiaalisesti kavereitasi, jotka ovat vuosia edellä henkisessä kehityksessä ja vuorovaikutustaidoissaan. Armeija on takana ja siellä ei ollut suurempia ongelmia. Ajattelet, että nythän se elämä alkaa rullaamaan tästä. Mutta... paineet koulussa, työelämässä ja sosiaalisten taitojen puutteesta romahduttavat kuntosi yhtenä päivänä. Aivan yllättäen. Ensiapuun, tutkimuksiin ja diagnoosi; pakko-oireinen neuroosi, touretten esiaste, paniikkihäiriö ja jatkuva ahdistuneisuus. Lääkettä naamariin ja taputus olalle. Mies on kunnossa?
Viides vaihe, Naisviha: No niin. Nyt sitä ollaan napsittu lääkkeitä ja tultu sinuiksi itsensä kanssa(sen verran kuin se on mahdollista). Elämän rakentaminen, naisen etsiminen ja perheen perustaminen. Helppoa. Resepti on valmiina enää tarvitsee ainekset. Aikaisemmin mainituista syistä saattaa sosiaalinen kanssakäyminen olla mukavan vaikeata vastakkaisen sukupuolen kanssa. Naista ei löydy. Missä vika? 2-3 vuotta menee itsesyytöksissä ja tutkiskeluissa, että mikä mahtaa olla itsessään víkana. Siinä 5 vuoden paikkeilla on henkilöstä jo tullut täysi misogyyni. Mistä sitten seuraa, kun kaverit ovat parisuhteessa ja heillä on kalenteri täynnä. No käynpä töissä ja töissä.
Kuudes vaihe, Ihmisviha: Vihaat jo kaikkea naisissa. Varsinkin heidän hymyään ja naureskelua. Rystyset valkoisina istut kaverien ja heidän eukkojen kanssa pöydän äärellä (silloin kun heillä on aikaa) ja vihaat jokaista elettä, jonka nämä suloiset luomakunnan otukset tekevät. Lopulta alkaa vituttamaan myös kavereiden ja muiden kaduntallaajien onni. Ainoa vaihtoehto tästä selviytymiseen on misantropia. Kaikki ovat sinua vastaan. Sinua pilkataan selän takana ja nauretaan.
Seitsemäs eli terminaalivaihe: Jokainen voi nyt sitten miettiä, mitä tässä tapahtuu.
Ensimmäinen vaihe, syntymä: Suomalaisessa kulttuurissa tämän pitäisi tarkoittaa sitä, että sinut asetetaan syntymästä asti samalle lähtöviivalle muiden yhteiskunnan ihmisten(tuottoyksiköiden) kanssa. Tosin paskapuhettahan se on. Vanhemmilta saadut geeni, jotka ovat lähinnä geenipoolin roskasuodattimesta ongittuja jämäpaloja (en sano tätä sillä etten rakastaisi vanhempiani vaan lähinnä heidän suvuistaan johtuvista sukurasitteista), alkavat muokata sinua siitoshetkestä lähtien. Tähänkin oman lisämausteensa antaa se, jos äiti onkin vetäny norttia raskauden aikana. Eväät on siis kunnossa tulevaa ja mahtavaa elämää varten.
Toinen vaihe, kasvuikä: Niin kuin muutkin lapset, koet varmasti sinäkin irrationaalisia pelkotiloja ja ihmettelet maailmaa ympärilläsi. Vanhempasi kertovat kuinka erikoinen olet ja tulet isona olemaan jotain suurta (tai vaihtoehtoisesti he sanovat: "oles hiljaa, sieltä tulee formulat"). Irrationaaliset pelkotilat alkavat helpottamaan nuoren kaveripiirisi muista jäsenistä, muttei sinusta. Ajattelet, että se on ihan normaalia eikä tässä mikään kiire ole. Tunnet kuitenkin, että jotain on pielessä. Järkytyt helposti ja tunnet pientä ahdistusta jatkuvasti.
Kolmas vaihe, murrosikä: Hormoonit hyrräävät ja karvaa pukkaa kuin sieniä sateella. Kaverit muodostavat ensimmäisiä parisuhteita(jos niitä nyt niiksi voidaan sanoa) ja seurustelevat. Pari häntäheikkiä ehkä lentelee jo kukasta kukkaan. Sitä sitten naureskellaan yläasteen pihalla välitunneila ja viritellään vähän mopoa. Kuitenkin, sinua vain ahdistaa ja tuntuu pahalta. Mitä tämä on? Varmasti kuuluu murrosikään... Olihan minulla tätä lapsenakin, johtuu varmasti hormooneista. Murrosiän kriittisimmässä kohtaa koet jonkin asteisen hermoromahduksen. Lukkiudut huoneeseen, istut pimeässä, huonepyörii ja on vaikea hengittää. Tätä kestää vuoden pari. Samalla katsot ulos ikkunasta ja ihmettelet miksi muut kirmaavat niin huolettomasti kedoilla. Eikö heillä ole murrosikä tällainen?
Neljäs vaihe, täysi-ikäinen (varhainen aikuisuus): Murrosiästä onkin jo vuosia aikaa ja olet hieman ottanut kiinni sosiaalisesti kavereitasi, jotka ovat vuosia edellä henkisessä kehityksessä ja vuorovaikutustaidoissaan. Armeija on takana ja siellä ei ollut suurempia ongelmia. Ajattelet, että nythän se elämä alkaa rullaamaan tästä. Mutta... paineet koulussa, työelämässä ja sosiaalisten taitojen puutteesta romahduttavat kuntosi yhtenä päivänä. Aivan yllättäen. Ensiapuun, tutkimuksiin ja diagnoosi; pakko-oireinen neuroosi, touretten esiaste, paniikkihäiriö ja jatkuva ahdistuneisuus. Lääkettä naamariin ja taputus olalle. Mies on kunnossa?
Viides vaihe, Naisviha: No niin. Nyt sitä ollaan napsittu lääkkeitä ja tultu sinuiksi itsensä kanssa(sen verran kuin se on mahdollista). Elämän rakentaminen, naisen etsiminen ja perheen perustaminen. Helppoa. Resepti on valmiina enää tarvitsee ainekset. Aikaisemmin mainituista syistä saattaa sosiaalinen kanssakäyminen olla mukavan vaikeata vastakkaisen sukupuolen kanssa. Naista ei löydy. Missä vika? 2-3 vuotta menee itsesyytöksissä ja tutkiskeluissa, että mikä mahtaa olla itsessään víkana. Siinä 5 vuoden paikkeilla on henkilöstä jo tullut täysi misogyyni. Mistä sitten seuraa, kun kaverit ovat parisuhteessa ja heillä on kalenteri täynnä. No käynpä töissä ja töissä.
Kuudes vaihe, Ihmisviha: Vihaat jo kaikkea naisissa. Varsinkin heidän hymyään ja naureskelua. Rystyset valkoisina istut kaverien ja heidän eukkojen kanssa pöydän äärellä (silloin kun heillä on aikaa) ja vihaat jokaista elettä, jonka nämä suloiset luomakunnan otukset tekevät. Lopulta alkaa vituttamaan myös kavereiden ja muiden kaduntallaajien onni. Ainoa vaihtoehto tästä selviytymiseen on misantropia. Kaikki ovat sinua vastaan. Sinua pilkataan selän takana ja nauretaan.
Seitsemäs eli terminaalivaihe: Jokainen voi nyt sitten miettiä, mitä tässä tapahtuu.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sama juttu,mutta naisen näkökulmasta: miesviha, koska minulle on erittäin selväksi tehty, että olen niin epäkelpo ja naisena epämuodostunut, etten kelpaisi edes kadun pahimmalle pultsarille.
Naisilla on ihan samanlaisia kokemuksia.. Ehkä eivät niin nopeasti ala vihaamaan kaikkia miehiä, kun ovat eri tapaan koostettuja ("mieheen pitää sinun halusi oleman")
Mutta alunperinhän molemmilla on kyse ylimääräisestä sielun-mielen herkkyydestä, siitä nuo ahdistukset ja neuroosit. En osaa sanoa, onko peli menetetty jo syynytyslaitoksella ai vasta karun varhaislapsuuden "kasvatuksen" ja negatiivisten kokemusten seurauksena.
Olen itse ihan saman läpikäynyt naisihminen. Enää en jaksa vihata ketään, jopa viihdyn yksinäni!! Loppupäätelmäni on, että nuo 'muut' ovat niin erilaisia, ettei minulla ole osaa heidän maailmassaan, en edes viihtyisi siellä - kokeiltu on.
It's a long road when you're on your own...
Naisilla on kuitenkin se etu että he voivat löytää myös sen ymmärtävän miehen. Miehilläkin on toki sama mahdollisuus eli löytää ymmärtäväinen nainen, mutta se mahdollisuus on paljon pienempi. Varmaankin luokkaa 1/10 - 1/100 verrattuna monien naisten mahdollisuuteen.
Naisilla on tietysti suurempi vaara joutua hyväksikäytetyksi. Joka voi tuoda muitakin itsetunto-ongelmia ja oman arvon alennuksen.
Sinulla on ollut rankka taival. Minullakin on ollut omani. Diagnoosein nimiteltynä omaani kuvaavat: keskivaikea masennus, lievähkö ahdistuneisuushäiriö, lievät neuroottisuus ja pakkomielteet. Mainitsen vain referenssiksi, koska nämä termit ovat aika hyvintunnettuja. Ne kehittäneeseen medikalisaatioon sen sijaan en usko. Valtatiellä helvettiin kuuluukin tuntua helvetin pahalta. (Mihinkään tuonpuoleiseenkaan en tosin usko.) Oikeasti huono-onnisia ovat ne jotka ovat tyytyväisiä saati onnellisia sillä tiellä. Sääli sinänsä, mutta niin sen pitääkin mennä: surkeuden palkka on kärsimys, paremman palkinnon saa vasta kun omin voimin sen hankkii. Onni on surkealle kirous, ja tiensä pahuuden tunteva on viisas jos pidättäytyy helposta onnesta.
Vaiheet ovat totta, mutta niihin liittyy valintojakin.
"Minäkin olen normaali, minä olen oikeassa, olen vain erilainen ja parempi." Näin ajatteleminen on valinta. Itse tein aina tuon valinnan, eli valinnan pysyä sillä tiellä jolla olen. Päätellen sinunkin päätöksestäsi attribuoida ikävät tuntemukset ja oireet murrosikäsi piikkiin ja jatkaa samaan malliin, olet sinäkin tehnyt luultavasti vastaavanlaisen valinnan.
Eikä samalla tiellä pysymisen valinta välttämättä ole joka risteyksessä lainkaan huono valinta; varsin pitkään se on ainakin jollain tavalla hyvä valinta. Se on kokonaan huono vasta sitten kun se ei enää johda muualle kuin loppuiäksi katkeroitumiseen tai terminaalivaiheeseen. Itseämme varten me täällä elämme. Katumaan joutuu varmasti montaa valintaa, mutta kannattaa valita niin, ettei se katumus pääse musertamaan sinua.
Itse en edes hirveästi kadu, sillä olen viimein saanut todeta, että kyllä minä hitto soikoon todella olen ollut oikeassakin. Eli loppujen lopuksi olen saanut aivan kohtalaisesti omalaatuista henkistä kasvua irti omasta tuskastani. On minusta kiinni miten hyvin saan sitä hyödynnettyä. Tuskani ei ole vielä kokonaan ohitse, mutta näen jo että tarina on vasta alussa kun tuska loppuu.
Siteeraan Viktor E. Franklia: "If there is a meaning in life at all, then there must be a meaning in suffering."
ja Dostojevskiä: "On vain yksi asia, jota pelkään: etten ole kärsimysteni arvoinen."
Ei nyt mitenkään "huono analyysi".
Jossakin vaiheessa vain pitäisi hälytyskellojen soida ja ajatella että haluaako mennä samassa oravanpyörässä kuin muutkin missä ei selvästikkään pärjää muille vai pitäisikö etsiä erilaisempi polku.
Viha ja katkeruusvaihe ovat hyvin yleisiä vaikeassa tilanteessa ja ainoa keino selviytyä niistä on joko omistautua jollekin asialle josta oikeasti pitää, löytää sitä seuraa jonka kanssa tulee hyvin toimeen tai sitten valita toisenlainen suunta. Jos terveys sallii niin menee vaikka ulkomaille "ihmisten seuraan". Toki rahaahan tuokin liikennöinti vaatii.
Joskus tilannetta auttaa sekin että pyrkii siirtymään vanhoista ympyröistä pois (jos niistä ei tunnu löytyvän itselle mitään). Joskus voi auttaa sekin että pyrkii itse tekemään jotakin mitä muut eivät tee tai sitten etsimään erilaisempaa seuraa. Avainsana on ihmisen oma rohkeus ja yritys tehdä omalle tilanteelleen jotakin. Kannattaa tehdä listaus kaikista ideoista (ei nyt niistä pahimmista) ja miettiä mitä kannattaisi kokeilla. Lähteekö sitten yksin jonnekin lomalle vai käykö joissakin uusissa paikoissa vai hankkiiko uuden harrastuksen ja pyrkii rohkeasti menemään juttelemaan ihmisille jne. Ilmoitteleeko kaikilla nettipalstoilla (joka on monille hyvä vaihtoehto jo etukäteen) ja toivoo että joku vastaisi jne.. Kaikkeahan kannattaa kokeilla jos oikeasti mielii päästä yksinäisyydestään eroon.
On ainakin yrittänyt vaikka epäonnistuisikin.
täällä myös!