Olen epä tietoisesti kärsiny koko ikäni masennuksesta mulla on kolme lasta ja jokaisen aikana olen ollut masentunu raskauden aikana ja sen jälkeen olen vaan ajatellut että se on eräänlaista herkkyyttä, mutta ne oireet ovat sen verran voimakkaita että olisin jo aikoja sitten tarvinnu apua niihin ja nyt olen kolmen lapsen yksin huoltaja käyny jo 2 vuotta psykiatrian polilla masennukseni kanssa ja lääkkeitä kokeillu eikä ne muuta kuin lisää masennustani niitä on ollut paljon enkä jaksa enää lääkkeitä syödä kun väsyn enemmän enkä jaksa sitten enää tehdä mitään muuta kun nukkua. Ja nyt tuntuu että mä irtaudun kokonaan tästä helvetin yhteiskunnasta kun en pysty töihin mulla on joku paniikki häiriö varmaan kun en kehtaa mennä työkkäriinkään mulla on itsetuhoisia ajatuksia ollut ja pääsin määräaikaiselle työkyvyttömyys eläkkeelle vakavan masennuksen takia tuntuu ettei se lääkäri ymmärrä mua yhtään vaan määrää vaan lääkkeitä ja heippa kotiin "sairastamaan" ja syömään niitä vitun lääkkeitä en haluu muuta kun kuolla kun ei mulla ole kun lapset ja toi mies. Voisko joku vähän helpottaa mun oloa onko kukaan muu kärsiny masennuksesta ilman läheisiä ystäviä ja niiden tukea mulla ei ole ystäviä muuta kuin lapset ja niiden isä kaikki muut vihaa mua eikä kukaan ymmärrä mua vaan kuvittelee että oon työtön enkä välitä tehdä mitään vaan elän yhteiskunnan varoilla tahallaan näin ihmiset kuvittelee mun elävän. Eikä siinä vielä kaikki mulla on elämässä sattunu kaikenlaista mun esikoinen syntyi myöhemmin selvis että se sairastaa dysfasiaa ja keskimmäinen syntyi terveenä ainakin niin luulin, mutta myöhemmin selvis ylivilkkautta ja muita ongelmia koulussa myöhemmin selvis että henellä on ADHD ja nuorin lapseni syntyi teholle ja sai syntyessään hapenpuutetta lievästi sanottuna meinas kuolla happi loppu ja vietiin kiireesti teholle hengityskoneeseen myöhemmin selvis kuulovika ja näiden ongelmien kanssa olen töissä joutunu painiin työpaikoilla kukaan ei ole ymmärtäny mulla ns käyntejä psykologeille kuulotutkimuksiin yms...
Masennuksesta kärsivä
rikki loppu
7375
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kärsinyt masennuksesta kolmekymmentäkolme vuotta ja ihan yksin. Tärkeimmän ihmiseni kuolema ollessani noin kahdenkymmenen aiheutti kovan masennuksen ja psykiatrille menon, jolloin sain lääkettä. Lääkettä olen aina aika ajoin joutunut syömään. Trauma tuossa iässä oli minulle liikaa ja niin siitä on jäänyt koko elämän aikainen vahva negatiivinen muisto noista hautajajaisista. Terapiassa olen käynyt, mutta masennus jäi. Pois ei lähde, ei millään.
Yksin olen kärsinyt tämän ajan. Elän yksin. Minulla on muutama perheenjäsen ydinperheessäni, joiden kanssa olen tekemisissä ja soittelemme päivittäin. Muta muita ei ole. Tämän masennuksen olemassaolon tietää vain minun lääkärini, ei kukaan muu. En ole edes kertonut, koska asiaa ei ymmärretä meidän suvussa ei.Minulla on muutama ystäväksi kutsuttu ihminen, mutta heille en ole kertonut mitään olemassaolevasta masennuksestani. Työni kärsisi, jos kertoisin, ja se on hävettävä asia, jolloin en saisi enää liikkeeseeni tuotteideni ostajia samalla tavalla. Yhteiskunta on kova ja pitää olla hymy huulilla vaikka veri selästä valuisi.
Näin se on. Yksin on jaksettava. Masennus on vaiva, jonka kanssa ei jaksa solmia uusia ihmmissuhteita. Niin on minulla. On vain jaksettava jollakin tavoin. Onneksi on tämä netti, niin voi näin kirjoittaa toisille masentuneille ja jutella.
vievät ne vähätkin voimat. Minä syön aivan pientä masennuslääkeannosta silloin tällöin, mutta harvoin. Kun ihan pakosta tarvitsen niin muutaman viikon kevyt kuuri. Kun väsyttää ne lääkkeet, niin heti pois. Parempi melkein olla ilman kuin nukkua kaiken aikaa.
Mä olen niin huonossa asemassa tässä yhteiskunnassa että ei paljon menettäis mussa mitään vaikka kuolisin pois ei elämällä ole mulle enää mitään tarjottavaa vaikka lasten takia yritän, mutta nekin on niin vaikeita se ei edes helpota mun oloa yhtään enkä haluis antaa niitä pois. Mulla on taas aika lääkärille ne vittu tenttaa enemmän mua kun kuuntelee mua vittu mua kiinnosta niiden kysymykset vaan se että saan purkaa pahaa oloani niille mua niin ottaa päähän tää yhteiskunta ja kaikki mitä tällä ei ole tarjottavaa ihan kun ne odottas vaan että pääsis sairaista ihmisistä eroon mulla on sairas veli joka on koko ikänsä syöny lääkkeitä aikanaan todettiin skitsofrenia saatiin lääkkeillä kuriin, mutta nyt se on niin sekasin ja toivoo vaan kuolemaa ei muuta se kaikki on vaikuttanut osakseen muhun tekee pahaa nähdä sitä kun se puhuu itsetuhoisia ajatuksiaan mulle eikä tiedä mitä mulla on eikä varmaan ees ymmärtäis kun senki elämä on niin sekavaa. Mulla on sairaat lapset eikä yhtään mitään enää en jaksa en vaan enää jaksa ajattelen vaan kuolemaa ja pelkään kaiken maailman rintasyöpiä ja sairauksia olen tullut siinäkin ihan sairaaksi miettiessäni sellasia. mun lapset ja miesystävä yrittää ymmärtää mua ne ei vaan kuitenkaan helpota mun oloa kun hetkellisesti ja taas olen samassa lähtöpisteessä kuin aina. Tuntuu että se mun lääkäriki on ihan sekasin eikä oikeen ymmärrä niin kuin mä toivoisin ja kuuntele vaan pyytää täyttään jotain hiton kaavaketta missä kysytään kaikkee ja ruksii ruutuun että mua vituttaa kukaan ei kuuntele minua oikeasti ja tuntuu että masennukseni pahenee vaan ja lääkitys kun on päällä niin se pahenee vaan lääkäri sanoo, että se kestää se vaikutus noin puol vuotta että on huipussaan en mä kestä niin kauan
.. lähisukulaisia, hyviä ystäviä, isovanhemmat, jotka voisivat kantaa vastuuta lapsista enemmän? Ilmeisesti ei.
Uskaltaisitko pyytää kodinhoitajaa kunnalta?
En ihan nyt ymmärtänyt kirjoituksestasi, että olitko yksinhuoltaja vai oliko lasten isä parisuhteessa?
Ottaako isä vastuuta lapsista?
Jos kerran olet määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, eli kuntoutustuella, sinulla pitäisi olla hoitoa ja kuntoutusta. Esimerkiksi kuntoutustutkimus voisi olla hyvä tehdä ensin. Puhu asiasta hoitavalla lääkärille. Mahdollisesti voisit päästä ammatilliseen kuntoutukseen.
Olisiko kiinnostunut psykoterapiasta. Kysy asiaa myös hoitavalta lääkäriltä.
Itse olen saanut tosi paljon apua ns. vertaistukiryhmästä, jollaisia mm. Suomen mielenterveysseura järjestää. Ryhmät ovat Raha-automaattiyhdistyksen kustantamia, ja osallistujille ilmaisia.
Klikkaa allaolevaa linkkiä, voisiko sieltä löytyä myös sinulle sopiva ryhmä:
http://www.mielenterveysseura.fi/vertaistukiryhmat
Tässä vois ehkä olla myös toinenkin sopiva ryhmä,
Äidit irti synnytysmasennuksesta ÄIMÄ
http://www.aima.fi/yhdistys/
Itse olen työssäkäyvä 24v mies. Muutama päivä sitten koin noin 3 minuuttia kestävän ravistuksen, jonka aikana tunsin kuin lähteväni irti koko ruumiistani ja meinasin jo lähteä lataamoon. Ei elämälläni ole mitään annettavaa, kuin pelkkä huono ja stressaava työ. Mitään naisia en oo koskaan tuntenutkaan. Äärimmäisen tylsä elämä jota vaikeuttaa mielen pohjaton tyhjyys ja elämänilon menettäminen.
Viestisi on hyvin hälyyttävä, ja hyvin yleinen ilmiö, tänä päivänä,Sinulla on lapset ja mies kirjoitat, joten arki on vilkasta myös! Tietääkö miehesi että olet masentunut? Jaksatko tehdä kotityöt? Miten arki ja suhde miehesi sujuu? En utele vaan kysyn ihan yleisesti ? Jos et ,silloin tarvitset muiden ihmisten apua, lääkkeet ovat usein lääkäreiden AINOA HOITOKEINO,eikä se johda mihinkään, voin sisareni tapuksesta kertoa sinulle hyvin vakavan tarinan, mutta nyt puhutaan Sinusta. Olen aidosti huolissani että Sinusta tuntuu että elä yhteiskunnan varoilla, onhan sinulla lapset ja koti hoidettavana!Siinä saa olla todella koko ajan jotain touhuamassa kun lapsia on enemmään kuin yksi! Arvostan sellaista ihmistä joka on kotona lastensa luona! Itseltäni tämä mahdollisuus riistettiin , ja se oli todella kovaa aikaa, voin kertoa sinulle! On olemassa mielnterveysyhdityksiä ympäri Suomen jossa on keskustelukerhoja ja niisä saa vertaistukea, kannatta osallalistua, vaikka 2 kertaa viikossa jos sinulla on siihen mahdollisuus!
Ja hankkia kunnon terapiaa, ei niikään kunnon lääkitystä, lääkitys usein pilaa hyvän kuntoutumisen, toki on lääkkeitä jotka myös hieman helpottavat tilannetta , en ole psykiatri,enkä lääkäri olen omainen, j aläheinen toiselle , sairastuneelle ihmiselle , yritän vain olla ihminen toiselle! Sinun kirjeesi oli hyvin koskettava. Toivon että et mentä uskoasi elämään itseesi, lapsiisi, ja myös mieheesi, josta voi olla hyvinkin apua, ja kun voitte puhua asioista, en tiedä eikä se ole ollenkaan minun uteliaisuuttani, ei vaan auttamiesen halua.Masennun itse , jos asiat menevät huonosti, tai ystävät ovat petollisia, ja oma lapsi ei ota yhteyttä !
Se aiheuttaa kovia lieveilmiöitä , jotka eivät ole suotavia! Mitenkään, ja vihaan itseäni sen takia aika ajoin! tätä ihmisen pään sisltö ja elämä on saatanallisia säkeitä, pitäisi voida olla niin hyvä kaikessa mysö ihmisten välisesä kanssakäymisessä!Todella vaikea tätä elämä on, mutta uskoa ja toivoa ei pidä heitää!Sinulla on perhe, usko heidän kykyynsä myös helpottaa elämääsi.Yksinäisillä ihmisillä meitä on tuhansia ei ole ketään muita kuin omaitsensä uskoa!
Toivon Sinulle jaksamista syksykesään ja itse elämään!