Toimiko Paavo Väyrynen KGB:n juoksupoikana?

SUOMETTUJAN TUNNUSTUKSIA
Kanava 3/2001

Syyskuussa 1981 Urho Kekkonen oli juuri jäänyt sairaslomalle, jolta ei enää töihin palannut. Ulkoministeri Paavo Väyrynen keskusteli ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä, miten Neuvostoliitto voisi toimia Suomen presidentinvaaleissa Ahti Karjalaisen hyväksi Johannes Virolaista ja Mauno Koivistoa vatsaan.

Väyrynen selosti keskustelun Ahti Karjalaiselle kirjeessä, joka tuli julkisuuteen elokuussa 1989. Vradimirov-kirjeestä käydyn mediasodan aikaan Neuvostoliitto oli liukumassa perestroikasta kohti kaaosta. Yya-sopimus oli voimassa. Suomi oli juuri liittynyt Euroopan neuvostoon. Sinä kesänä oli Taivaallisen rauhan aukion verilöyly. Syksyllä Berliinin muuri murtui. Ja jouluna nähtiin kapinallisten kotivideolle tallentama Nikolae ja Elena Ceausescun teloitus.

Vladimirov-kirjeestä syntynyt väittely mursi Suomen poliittisen pysähtyneisyyden. Siitä, mistä ei saanut puhua, voikin puhua. Taistelu keskittyi aluksi siihen, että ulkoministeri haki Neuvostoliiton vetoapua puolueensa sisäiseen presidenttipeliin. Kohu muuttui meteliksi kun Väyrynen kiisti kaiken ja ilmoitti, että kirje ei tarkoittanut sitä, mitä siinä luki.

Vladimirov-kirje ei ollut sensaatio siksi, että se olisi paljastanut jotakin uutta. Muutenkin jo tiedettiin, että Kreml oli vuosikymmeniä ollut Tamminimen kummisetä ja hallitusneuvottelujen osapuoli ellei erotuomarikin. Tehtaankatu oli mukana monen puolueen jäsentenvälisissä kiistoissa. Moni poliitikko oli rakentanut uransa hankkiutumalla Neuvostoliiton suurlähettilään ja KGB-residentin viestinviejäksi. Draama syntyi siitä, että kaikkien tietämästä asiasta saatin ensimmäinen täsmällinen dokumentti.

Keskustelu osoitti, että Neuvostoliitto osuus Suomen sisäpolitiikassa tuntui monen mielestä itsestään selvältä ja oli oikeastaan myönteiseltä. Onkin helppo osoittaa reaalipoliittisin perustein, että tiettyyn rajaan asti tällainen menettely oli viisasta. Sydän verta vuotaen on myönnettävä, että monesta ulkopoliittisesta ongelmasta selvittiin sillä epämukavuudella, että Neuvostoliitto ylitti sopivaisuuden rajat Suomen sisäpolitiikassa.

Vladimirov-jupakka paljasti kuitenkin yllättävää älyllistä pelkuruutta. Suomettumisesta oli etua monen poliitikon uralle. Heillä kaikilla ei kuitenkaan ollut voimaa jälkeenpäin arvioida toimintansa filosofista sisältöä. Se on eri asia kuin arvio suomettumisen poliittisista tavoitteista, historiallisesta merkityksestä ja sillä saavutetuista tuloksista.

Useimmat kylmän sodan aikana toimineet keskeiset poliitikot ovat myöntäneet suomettumisen, vaikkakaan eivät kovin aktiivisesi katuen. Ahti Karjalaisen sanoi Väyrysen Vladimirov-kontaktista, että se nyt oli sellaista aikaa, nyt on toinen aika. Jotkut muut vaikenevat, ja toiset eivät myönnä kysyttäessäkään mitään, kuten Väyrynen.

Väyrysen viattomuuden vakuutus Vladimirov-jupakassa perustui siihen ajatukseen, että hänen puolueensa etu ja isänmaan etu ovat yhtä, eikä tästä kaikesta ollut haittaa hänelle itselleenkään. Väyrynen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen puoluejohtaja, joka päätteli näin ja toimi sen mukaan. Hänelle riittävä älyllinen ja periaatteellinen puolustus suomettumissyytöksiä vastaan oli se, että niin tekivät kaikki.

Suomettumisella edistettiin oikeaa asiaa tekemällä vääriä asioita. Siinä menee moraali umpisolmuun. Valtiollisessa ahdinkotilassa melkein kaikki keinot perushyvän tavoittelussa ovat mahdollisia. Se on kuitenkin hyvin vaarallinen tie. Siksi sen filosofinen sisältö on tärkeä.

Periaatteellinen kannanotto suomettumiseen ei nyt enää vaikuta mihinkään. Se ei muuta menneisyyttä. Historiaa arvioidaan joka tapauksessa historiantutkimuksen menetelmin, vaikka arvioinnin kohteet kuinka sievistelevät. Jotakin suomettumisen tilinpäätös kuitenkin kertoo. Ainakin se valottaa mukana olleiden poliittista persoonallisuutta.

SAK/demareiden pääkonttori Venäjällä, kuten kansa olettaa?