En keksi otsikkoa

Enkä nimimerkkiä kirjoitti:

Tiedän, että ei ole mitään järkeä kirjoittaa mitään, mutta ehkä mä tällä lievitänkin vain omaa oloani. Mulla ei ole enää niin aikaa pyöriä täällä enkä varmaan pyörikään juuri. Ei sitten tarvi ottaa tätä huolta susta loukkauksena, koska olet sellainen että pystyt ottamaan ihan minkä tahansa asian loukkauksena riipumatta asiasta. Ja ehkä siinä on myös se, että mun kosketukselle olet niillä kolmannen asteen palovammoilla. Kaikki vähintään ärsyttää, kun vammanen ääliö yrittää koskea sua. Musta tuntui vuosi sitten samalta, tiedän sen tunteen. Ehkä toivoo sisällään, että joku silittäisi eikä vaan satuttaisi, mutta se sattuu aina. Sen palovamman takia. Jos haluat, että mä silitän, sun pitää kestää kirvely. Mutta et sä tietenkään halua, koska sähän et halua kuin korkeintaan ampua mua päähän. Voit haluta sitäkin, mutta mä väitän silti tällä tavalla töykeästi olettaen, että sä haluat että sua lohdutetaan, ymmärretään, huomioidaan ja autetaan sun tunteiden kanssa. Kukapa ei sitä haluaisi. Et tietenkään näe mun silmiä ruudun läpi, mutta jos katsoisit niistä itseäsi, niin ehkä voit vihata itseäsi vähän vähemmän. Mä näen sut, tiedän millainen sä olet. Enkä vihaa sua, näen sussa jotain hyvää. Edelleen sussa on sisällä se tunteva ihana poika, olet vaan polkenut sitä alas. Täyttänyt itseäsi vihalla. Mutta olet silti aina sinä sisältäsi. Ja tiedätkö, että kun ihmiset oikeasti pitävät SINUSTA, niin ei sitä varmaan ole kiva katsoa, että hylkäät ja laitat pois itsesi. Olet ehkä vastuuttomuus ja vaikeus, mutta et ilkeys ja valheet.
Tiedän, että tulit silloin mustasukkaiseksi. En tajunnut sitä miksi sinä, koska koska kaikki sisimpäni palaset oli sinun eikä kukaan olisi voinut niitä ottaa. Se on ehkä vähän surullistakin.
En minä niitä tapahtuneita tajua, enkä viitsi yrittääkään. Ehkä niiden miettimisellä vain kiduttaisi itseään. Tarpeeksi, kun sinä itse tiedät syyt tekoihisi ja valintoihisi.
Ehkä tämä kipu sitten oli pienempi kuin se toinen kipu olisi sinulle ollut. En tiedä. Mutta sen mä haluan sanoa, että oikeasti rakastin sua. Ja ehkä se on todistunut, että mulla ei ollut susta mitään kiiltokuvaa, josta välitin. Koska välittäminen säilyi. Me oltaisiin varmasti selvitty kaikesta. Pääsen kerrankin sanomaan niin, että saat oikeasti uskoa sen, että tiesin silloin mitä tunsin. Sun ei aina pitäisi pelätä niin paljon, että välität aina kaikista enemmän ja tulet hylätyksi tai pomputelluksi tai et kelpaa itsenäsi. Näin jälkikäteen ehkä toivottavasti ymmärrät sen, että rakastin sua ihan sellaisena kuin olet ja pelkäsin sitä hylkäämistä ihan yhtä paljon. Ajattelin, että oltaisiin tasavertaisia ja olisi se tunne, että toisen ilo tekee onnelliseksi.
Asioita sitten tapahtui, jotka katkaisi meidän välit. En tiedä, ehkä toiveesi olikin niin. Siitä sen verran ehkä haluan sanoa, että se sattui, koska se rakkaus ei kadonnut, vaan lakkasin vaan näyttämästä sitä. Siinä katosi jotain muuta kuin se. Se sattui muhun tosi paljon ja se, että olen nyt elossa on ihan muiden kuin itseni ansiota. Mutta ehkä sellaisia kokemuksia on ihan hyvä kokea aina välillä. En ajattele mitenkään katkerasti ja mä ymmärrän kyllä, että sullakin oli vaikeaa. Mä en tiedä oletko sä pyytänyt asioita koskaan multa anteeksi. Jotain hetkittäistä pahoillaan oloa olen huomannut. Mutta en koe, että olet pyytänyt anteeksi. Sitä ehkä olisin sulta toivonut, jotta sen asian voi unohtaa.
Tästä tuli jo varmaan liian pitkä litania, joten laitan ajatukset tästä kohtaa katki. Niin se vielä, että aina kun mä näen Mervi Tapolan lehdessä ja huomaan täysin samaistuvani ja voin oikein tuntea sen oloa ja ilmeitä, niin huokaisen, että pääsin susta eroon :D Älä suutu.

Ja ettei kenenkään tarvi kysyä niin meni miehelle.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä