Noin puoltoista vuotta sitten tapasin ekan kerran siskoni miehen siskon. Asuttiin eri paikkakunnilla, olin muuttamassa Hesaan eli samaan kaupunkiin. Meidän sisarukset vietti pienet kihlajaiset ja kutsui perheensä paikalle.
Jo ensi tapaamisesta tunsin vetovoimaa häntä kohtaan. Hän oli niin säkenöivä. Ehkä hän säkenöi vain minulle. Ajattelin meitä sukulaisina, ja pidin hyvänä merkkinä että ainakin tullaan juttuun. Kaikki synkkasi. Hänen seurassaan oli helppo olla. Pari viikkoa myöhemmin utelin hänestä siskoltani. Sisko kertoi hänen olevan melko varautunut ihmisiä kohtaan ja siskokin oli yllättynyt miten hyvin me kuitenkin pärjättiin. Oikeastaan hän oli ollut sinut kaikkien kanssa. Olishan se ikävää ettei lähisukulaiset tulis juttuun.
Olin sinkku, eronnut paristakin ei-niin maittavasta suhteesta. En hakenut suhdetta, olin tyytyväinen yksinkin. Hänkin oli eronnut lyhyeksi jääneestä avioliitosta. Seuraavaksi tavattiin sisartemme häissä 4 kk myöhemmin. Olin muuttanut Hesaan. Sillä varjolla kysyin, kun en paljon ihmisiä tuntenut (kuin työkavereita lähinnä), voitaisiko joskus tavata, käydä leffassa, syömässä. Hän ilahtui että toki. Olihan hänellä omat kaverinsa sen tiesin.
Niin ollaan käyty. Monesti on tehnyt mieli koskettaa häntä. Välilllä tuntuu kuin hän olisi ajatellut samoin. En kuitenkaan ole tehnyt mitään, ovathan sisaruksemme naimisissa. Itsehillintäni on ilmeisen voimakas. Välillä ei pitkään aikaan nähdä. Välillä ikävöin häntä. Olen yrittänyt unohtaa, järkeillä tunteet toisin, ajautua muihin suhteisiin. Niistä ei tule mitään. Usein vain yhden yön juttu eikä kumpaakaan kiinnosta enempää. Viimeksi ei kiinnostanut sekään, minua. Siskoni on pitänyt hyvänä että tullaan toimeen. Kerran kysyi onko välillämme muuta. Kiistin jyrkästi ei, mehän ollaan sukua hyvänen aika.
Huhtikuussa sisaremme saivat ekan lapsen. Olemme kummeja. Ollaan osuttu ihan vahingossakin samaan aikaan kyläilemään kummilasta katsomaan. Olen vienyt hänet sitten kotiin (ei ole autoa, minulla on). Viimeksi tuntui kuin olisi paljonkin sanottavaa, kummallakin, mutta ei vain sanota. Ollaan lomalla. Hän sanoi ettei ole vielä käynyt missään matkoilla. Vastasin, en minäkään, mutta voisihan jossain käydä. Lomat loppuu ensi viikon jälkeen molemmilla. Niin, hän sanoi, joku 4-5 päivän matka etelämpään. Ilahduin, sitten kauhistuin. Miten käytännössä. Voitaisiko ottaa yhteinen hotellihuone ja miten siinä kävisi. Vai säädyllisyyssyistä eri huoneet. Lähtisikö ulkomailla mopo käsistä. Ei päästy asiassa sen pidemmälle. Sovittiin, soitellaan viikonloppuna.
Kyllä me tästä asiasta vielä puhutaankin, mikä on sopivaa ja mikä ei. Järjellä ajatellen voimme ottaa yhden huoneen, erilliset sängyt. Halvemmaksi tulisi. Entä jos jotain tapahtuisi. Se rikkoisi kaiken. Meistä ei koskaan voi tulla paria. Jos unohdan sukulaisuussuhteet, haluaisin tämän naisen kanssa naimisiin, ja lapsia. Hän on sanonut haluavansa joskus lapsia, mutta ensin kunnon miehen. Minä olen kunnon mies, mutta niin väärä. Liekö rakkaus sokaissut minut, mutta ihmettelen miksei hänellä jo ole kunnon miestä. Sen tiedän että exmies petti luottamuksen ja siksi hän halusi eron. Mies ilmeisesti ei olisi eronnut, ja kovin oli katuvainenkin. Miehen onneksi en tuntenut heitä silloin. Olisin käynyt luennoimassa miten naista kohdellaan.
En halua rikkoa mitään puhumalla tunteistani, mutta kohta en voi olla hänen kanssaan tekemisissä, sillä riudun. Näinkään ei voi jatkua. Voinko vain vähitellen "ajautua erilleen". Ilmestyykö jostain joku nainen, joka saa minut unohtamaan hänet. Työnantajani on vihjaissut pestistä ulkomaille. Se voisi auttaa. Uusi maa, uudet kuviot, riittävästi välimatkaa. Mutta vasta ensi vuonna. Miten kestän sinne asti. Päivä kerrallaan sanois joku nero, niin sitä on tähänkin asti kitkuteltu.
Jo ensi tapaamisesta tunsin vetovoimaa häntä kohtaan. Hän oli niin säkenöivä. Ehkä hän säkenöi vain minulle. Ajattelin meitä sukulaisina, ja pidin hyvänä merkkinä että ainakin tullaan juttuun. Kaikki synkkasi. Hänen seurassaan oli helppo olla. Pari viikkoa myöhemmin utelin hänestä siskoltani. Sisko kertoi hänen olevan melko varautunut ihmisiä kohtaan ja siskokin oli yllättynyt miten hyvin me kuitenkin pärjättiin. Oikeastaan hän oli ollut sinut kaikkien kanssa. Olishan se ikävää ettei lähisukulaiset tulis juttuun.
Olin sinkku, eronnut paristakin ei-niin maittavasta suhteesta. En hakenut suhdetta, olin tyytyväinen yksinkin. Hänkin oli eronnut lyhyeksi jääneestä avioliitosta. Seuraavaksi tavattiin sisartemme häissä 4 kk myöhemmin. Olin muuttanut Hesaan. Sillä varjolla kysyin, kun en paljon ihmisiä tuntenut (kuin työkavereita lähinnä), voitaisiko joskus tavata, käydä leffassa, syömässä. Hän ilahtui että toki. Olihan hänellä omat kaverinsa sen tiesin.
Niin ollaan käyty. Monesti on tehnyt mieli koskettaa häntä. Välilllä tuntuu kuin hän olisi ajatellut samoin. En kuitenkaan ole tehnyt mitään, ovathan sisaruksemme naimisissa. Itsehillintäni on ilmeisen voimakas. Välillä ei pitkään aikaan nähdä. Välillä ikävöin häntä. Olen yrittänyt unohtaa, järkeillä tunteet toisin, ajautua muihin suhteisiin. Niistä ei tule mitään. Usein vain yhden yön juttu eikä kumpaakaan kiinnosta enempää. Viimeksi ei kiinnostanut sekään, minua. Siskoni on pitänyt hyvänä että tullaan toimeen. Kerran kysyi onko välillämme muuta. Kiistin jyrkästi ei, mehän ollaan sukua hyvänen aika.
Huhtikuussa sisaremme saivat ekan lapsen. Olemme kummeja. Ollaan osuttu ihan vahingossakin samaan aikaan kyläilemään kummilasta katsomaan. Olen vienyt hänet sitten kotiin (ei ole autoa, minulla on). Viimeksi tuntui kuin olisi paljonkin sanottavaa, kummallakin, mutta ei vain sanota. Ollaan lomalla. Hän sanoi ettei ole vielä käynyt missään matkoilla. Vastasin, en minäkään, mutta voisihan jossain käydä. Lomat loppuu ensi viikon jälkeen molemmilla. Niin, hän sanoi, joku 4-5 päivän matka etelämpään. Ilahduin, sitten kauhistuin. Miten käytännössä. Voitaisiko ottaa yhteinen hotellihuone ja miten siinä kävisi. Vai säädyllisyyssyistä eri huoneet. Lähtisikö ulkomailla mopo käsistä. Ei päästy asiassa sen pidemmälle. Sovittiin, soitellaan viikonloppuna.
Kyllä me tästä asiasta vielä puhutaankin, mikä on sopivaa ja mikä ei. Järjellä ajatellen voimme ottaa yhden huoneen, erilliset sängyt. Halvemmaksi tulisi. Entä jos jotain tapahtuisi. Se rikkoisi kaiken. Meistä ei koskaan voi tulla paria. Jos unohdan sukulaisuussuhteet, haluaisin tämän naisen kanssa naimisiin, ja lapsia. Hän on sanonut haluavansa joskus lapsia, mutta ensin kunnon miehen. Minä olen kunnon mies, mutta niin väärä. Liekö rakkaus sokaissut minut, mutta ihmettelen miksei hänellä jo ole kunnon miestä. Sen tiedän että exmies petti luottamuksen ja siksi hän halusi eron. Mies ilmeisesti ei olisi eronnut, ja kovin oli katuvainenkin. Miehen onneksi en tuntenut heitä silloin. Olisin käynyt luennoimassa miten naista kohdellaan.
En halua rikkoa mitään puhumalla tunteistani, mutta kohta en voi olla hänen kanssaan tekemisissä, sillä riudun. Näinkään ei voi jatkua. Voinko vain vähitellen "ajautua erilleen". Ilmestyykö jostain joku nainen, joka saa minut unohtamaan hänet. Työnantajani on vihjaissut pestistä ulkomaille. Se voisi auttaa. Uusi maa, uudet kuviot, riittävästi välimatkaa. Mutta vasta ensi vuonna. Miten kestän sinne asti. Päivä kerrallaan sanois joku nero, niin sitä on tähänkin asti kitkuteltu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärsinkö väärin mut eikö sun ongelma ole järki joka estää sitä mitä haluat eikä tunteet?
siskoni miehen siskon. Eihän se mikään sinun verisukulaisesi ole ?
hyvällä omalla tunnolla alkaa vaikka seurustelmaan hänen kanssaan
"mehän ollaan sukua hyvänen aika" - ette ihan niin läheistä sukua kuitenkaan
Voisit jutella tunteistasi siskosi kanssa ,hän on jo vaistonnut,että teidän välillä on paljon muutakin.,
Ei olla verisukulaisia ei. Kyllähän minä nyt sen ymmärrän.
Tunnetteko tai tiedättekö TE ketään, joka olisi suhteessa/naimisissa tällä tavoin sukulaisen kanssa? Minä en. Enkä ole kuullutkaan. Minusta se - vaikka lain mukaan ja geneettisestikin olisi mahdollista - ei ole ihan ok. Serkkusuhteetkin on laillisia, mutta minusta ei ok.
Vaikkei olla verisukulaisia, ollaan "samaa sukua", avioliiton kautta kyllä, mutta kuitenkin. Lapsemme olisi täysserkuksia. Lain mukaan voisivat mennä naimisiin, biologisesti se kyllä vastaisi sisarussuhdetta.
Tiedänhän minä tarinoita kun mies on vaihdettu miehen veljeen, tai vaimo vaimon siskoon. Tämähän ei ole edes sitä. Mutta jotenkin hullunkurista. Ei vain sovi minun kuvioon, ja tiedän ettei sopisi siskonkaan. Tai vaikea olisi niellä. Vielä vaikeampaa vanhemmillemme. Eivät he hylkisi, mutta kiusallista voisi olla ja pitkään. Sitä paitsi keskustelen tästä aiheesta suoraan tämän naisen kanssa, en selän takana sukulaistemme kanssa. Se ei olisi reilua.
Ollaan hänen kanssaan ystävystytty. Puhutaan paljon asioista, joista uskoudutaan vain ystäville. Luotan häneen, ja hän ilmeisesti minuun. Entä jos suhteilussamme menisi jokin pieleen. Ystävyys kärsisi. Arvostan ystävyyttämme enemmän kuin suhdetta. Hänellä ei ole ollut helppoa. Haluan olla luottamuksen arvoinen. Hän ei saa kokea olevansa minusta riippuvainen, vaan tasa-arvoinen, ja säilyttää kasvonsa joka tilanteessa ja vaikka lopun elämäämme. Siksi en halua olla hukkuvan oljenkorsi, vaan tukea häntä elämän vastoinkäymisissä. Kuin myös auttaa häntä jakamaan ilonsa. Toimiihan se toisinkin päin. Minä, juro, ujo, olen onnistunut Puhumaan! Sanomaan ääneen miten olen jotkut asiat elämässäni kokenut ja tuntenut. Ehkä miehillä ei ole tapana sellaisia puhua. Ainakaan kovin syvällisiä. Eikä ainakaan tuntea hyvänolon tunteita kun on saanut jakaa asiat toisen kanssa. Vaikka onhan niistä kai poikien kesken puhuttu, mutta se on niin eri asia.
Kirjoittaminen auttoi. Olen yön jälkeen helpottuneempi kuin 1,5 vuoteen. Tilanne ei ole muuttunut, mutta hyväksyn sen paremmin. Edelleen lähden siitä, että pysymme ystävinä. Ehkä hän tekee jotain mikä muuttaa tilanteen. Toivon hänen kuitenkin ymmärtävän, että meitä on siinä kaksi. Ja ottaisin asiat kyllä puheeksikin. Tänään mietimme käydäänkö matkoilla vai ei. Olen valmiimpi ystävyyshenkiseen matkailuun kuin eilen. Hyvä tästä tulee, kävi miten kävi.
Tiedätkös, veljeni ovat naimisissa siskosten kanssa eikä mitään ongelmaa ole. Heidän lapsensa ovat täysserkkuja, eikä siinäkään ole mitään ongelmaa. Päinvastoin heillä on yhdessä hienoja hetkiä, perhejuhlia, tapaamisia jne. Lapset pitävät toisiaan serkkuina, ja sitähän he todellakin ovat, eikä ole pelkoa, että he muodostaisivat parisuhteita keskenään.
Jos rakastutte ja rakastatte, tahdotte jakaa elämänne yhdessä, ei se, että sinun siskosi on naimisissa Hänen veljensä kanssa, ole mikään ongelma. Sitäpaitsi sisarussuhteennehan voivat vain entisestään lujittua, jos hyvin käy. Eikä se ole huono asia, kait? Tosin mainitsit, että siskosi ei hyväksyisi asiaa eivätkä kenties vanhempasikaan. Miksi ihmeessä? En voi käsittää...
Toivon, ettei "kuviosta" tule ongelmallista. Toivon, ettei järki ohjaa liiaksi tunteitanne. Toivon, että kumpikin teistä on onnellinen. Eiköhän kaikki mene niin kuin pitääkin. Jos olette toisillenne luodut, olette vielä joku päivä onnellisesti yhdessä. Tahdotte rakastaa joka päivä!!!
Kaikkea hyvää sinulle ja teille!
ollenkaan !! Mikä kumma teidät muka erottaa ?? Eihän se että sisaruksenne ovat keskenään naimisissa ole mikään syy ettette tekin voisi vaikka avioitua !!
Ettehän te ole sukulaisia keskenänne !!
päähän ;))
te ette ole sukulaisia ollenkaan...eivähän siskosi ja hänen miehensäkään ole "sukulaisia" (veri) vaan naimisissa?!!
Kyllä tunnen sisaruspareja jotka ovat naimisissa keskenään, hyvänenaika ei siinä ole mitää outoa?!
Tänä aikana kun on vaikka minkälaisia pareja olemassa.
Neuvo: seuraa sydämesi ääntä ettet joudu katumaan vanhempana, ole hyväksyvä itsellesi ja hänelle...te molemmat tästä kärsitte ja minkä takia...ihan turhaan
teidän suvussa?