En tiedä mistä aloittaisin mutta puranpa tuntojani tänne kun muille en voi avautua.
Niinkun otsikko kertoo olen yksin. Olin jo koulu aikoina -80-90 luvullakin lukuunottamatta muutamaa kaveria ja sekin kaveruus loppui yläasteen jälkeen. Minua kiusattiin, haukuttiin koska olin ujo ja hiljainen vetäytyjä. Kuuntelin kyllä tunnilla mutta ääntä en uskaltanut juurikaan antaa. Kaiken lisäksi tuntui eikä vaan tuntunut vaan en jostain syystä pysynyt muun opetuksen mukana ja kokeetkin meni yleensä päin helvettiä. Sen kerran kun opettaja sanoi neljännellä luokalla että sinusta ei ikinä tule mitään mietin jo ensimmäisen kerran itsemurhaa. Ei enään alemmas voinut itsetuntoa potkaista. No koulut meni miten meni ja ammattiinkin joskus valmistuin mutta kaikki nämä jäi ahdistamaan mieltä. Aina kun meni huonosti olin antamassa periksi elämälle.
On minulla työpaikka eikä velkaa uudesta autosta paitsi asunnosta puolet. Joku voisi kuvitella että mitäs siinä mariset mutta se ei ole niin yksinkertaista jos olet yksin. Työstä saatu palkka ei tee ihmistä onnelliseksi kun olet yksin.
Kaikilla niinsanotuilla kavereilla on jo perheet ja omat menot ja jos jotakin joskus pyytää kylään niin aina kyllä on jotain muuta menoa olevinaan. Kerran vuoteen jos joku illan istuu seurana on jo paljon.
Olen halunnut tähän kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka perhettä ja perheenlisäystä jo kohta kymmenen vuotta mutta mitä tällainen tuppisuu saa aikaiseksi. Ei mitään. Tosin oli mulla avioliitto jota en sen kummemmin ala täällä analysoimaan mutta suurimmaksi osaksi sen liiton tappoi vaimoni suku jotka eivät jostain käsittämättömästä syystä halunneet minua sukuun. Meidän yhteiselämä tehtiin niin vaikeaksi että oli pakko erota kun ei enään edes rakkaus riittänyt. Ex vaimoni saatiin vain jotenkin kääntymään minua vastaan niin että riidoissa erottiin ja se loppui kerralla. On mulla ikävä ja kova onkin mutta turha sitä olisi enään edes yrittää. Saivatpa mitä halusivat eli meidät eroon. Nyt voitte onnellisina lukea täältä kuinka pohjalla se luuseri on.
Muutkin suhteet kariutuvat aina eikä kukaan halua kommentoida miksi. "ei sinussa mitään vikaa ole mutta" jne jne.
Haluaisin vain jonkun jonka viereen käpertyä illalla ja kenenkä hiuksia silittää ja tuntea että rakas olisi lähellä eikä tämä tappava yksinäisyys. Niin paljon kun haluaisin saada samanlaisen onnellisen perheen kun muillakin tutuilla. Mulle on sanottu että onhan sulla aikaa vielä lasten tekoon niinkuin sanottii kymmenisen vuotta sitten myös. On se kumma kun toiset päättää jo parikymppisinä että teen tai teemme silloin ja silloin lapset eikä vielä kun on tota muutakin tekemistä.
Toiset ne taitaa jäädä ilman.
En tiedä mikä mussa on vikana mutta nykyään en enään kehtaa edes kaupassa käydä kuin nopeasti ja aurinkolasit silmillä ettei kukaan näe silmistä mikä luuseri tuokin on kun tuntuu että kaikki tuijottaa vaan arvostelevasti.
Tekisi niin paljon mieli mennä juttelemaan naisille mutta en enään kehtaa kun pidän itseäni rumana ja tyhmänä.
Nykyään tuntuu että aina mua seuraa vain epäonni. Näen joka esineen ja asiankin vaan niin että kaikki haluaa pahaa mulle.
On vaan helpompi olla sisällä verhot kiinni niin en ole riesana muille. Töistä kun pääsee niin melkein heti nukkumaan että aamulla taas jaksaisi töissä jos vaan saa edes nukuttua kun kaikki ajatukset vaeltaa päässä.
Joka epäonnistumiseeni tässä elämässä ajattelen enään vain itsemurhaa tosin olen ajatellut sitä jo yli puolet elämästäni.
Nyt nämä ajatukset ovat joka hetkisiä. Haluaisin vain pois yksinäiseen pimeyteeni pois toisten jaloista mutta olen niin luuseri etten uskalla. Osuisi edes se salama kirkkaalta taivaalta tai putoisi meteoriitti niskaan.
Menen nukkumaan. Yksinäisen työni sentään osaan jos en muuta.
Niinkun otsikko kertoo olen yksin. Olin jo koulu aikoina -80-90 luvullakin lukuunottamatta muutamaa kaveria ja sekin kaveruus loppui yläasteen jälkeen. Minua kiusattiin, haukuttiin koska olin ujo ja hiljainen vetäytyjä. Kuuntelin kyllä tunnilla mutta ääntä en uskaltanut juurikaan antaa. Kaiken lisäksi tuntui eikä vaan tuntunut vaan en jostain syystä pysynyt muun opetuksen mukana ja kokeetkin meni yleensä päin helvettiä. Sen kerran kun opettaja sanoi neljännellä luokalla että sinusta ei ikinä tule mitään mietin jo ensimmäisen kerran itsemurhaa. Ei enään alemmas voinut itsetuntoa potkaista. No koulut meni miten meni ja ammattiinkin joskus valmistuin mutta kaikki nämä jäi ahdistamaan mieltä. Aina kun meni huonosti olin antamassa periksi elämälle.
On minulla työpaikka eikä velkaa uudesta autosta paitsi asunnosta puolet. Joku voisi kuvitella että mitäs siinä mariset mutta se ei ole niin yksinkertaista jos olet yksin. Työstä saatu palkka ei tee ihmistä onnelliseksi kun olet yksin.
Kaikilla niinsanotuilla kavereilla on jo perheet ja omat menot ja jos jotakin joskus pyytää kylään niin aina kyllä on jotain muuta menoa olevinaan. Kerran vuoteen jos joku illan istuu seurana on jo paljon.
Olen halunnut tähän kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka perhettä ja perheenlisäystä jo kohta kymmenen vuotta mutta mitä tällainen tuppisuu saa aikaiseksi. Ei mitään. Tosin oli mulla avioliitto jota en sen kummemmin ala täällä analysoimaan mutta suurimmaksi osaksi sen liiton tappoi vaimoni suku jotka eivät jostain käsittämättömästä syystä halunneet minua sukuun. Meidän yhteiselämä tehtiin niin vaikeaksi että oli pakko erota kun ei enään edes rakkaus riittänyt. Ex vaimoni saatiin vain jotenkin kääntymään minua vastaan niin että riidoissa erottiin ja se loppui kerralla. On mulla ikävä ja kova onkin mutta turha sitä olisi enään edes yrittää. Saivatpa mitä halusivat eli meidät eroon. Nyt voitte onnellisina lukea täältä kuinka pohjalla se luuseri on.
Muutkin suhteet kariutuvat aina eikä kukaan halua kommentoida miksi. "ei sinussa mitään vikaa ole mutta" jne jne.
Haluaisin vain jonkun jonka viereen käpertyä illalla ja kenenkä hiuksia silittää ja tuntea että rakas olisi lähellä eikä tämä tappava yksinäisyys. Niin paljon kun haluaisin saada samanlaisen onnellisen perheen kun muillakin tutuilla. Mulle on sanottu että onhan sulla aikaa vielä lasten tekoon niinkuin sanottii kymmenisen vuotta sitten myös. On se kumma kun toiset päättää jo parikymppisinä että teen tai teemme silloin ja silloin lapset eikä vielä kun on tota muutakin tekemistä.
Toiset ne taitaa jäädä ilman.
En tiedä mikä mussa on vikana mutta nykyään en enään kehtaa edes kaupassa käydä kuin nopeasti ja aurinkolasit silmillä ettei kukaan näe silmistä mikä luuseri tuokin on kun tuntuu että kaikki tuijottaa vaan arvostelevasti.
Tekisi niin paljon mieli mennä juttelemaan naisille mutta en enään kehtaa kun pidän itseäni rumana ja tyhmänä.
Nykyään tuntuu että aina mua seuraa vain epäonni. Näen joka esineen ja asiankin vaan niin että kaikki haluaa pahaa mulle.
On vaan helpompi olla sisällä verhot kiinni niin en ole riesana muille. Töistä kun pääsee niin melkein heti nukkumaan että aamulla taas jaksaisi töissä jos vaan saa edes nukuttua kun kaikki ajatukset vaeltaa päässä.
Joka epäonnistumiseeni tässä elämässä ajattelen enään vain itsemurhaa tosin olen ajatellut sitä jo yli puolet elämästäni.
Nyt nämä ajatukset ovat joka hetkisiä. Haluaisin vain pois yksinäiseen pimeyteeni pois toisten jaloista mutta olen niin luuseri etten uskalla. Osuisi edes se salama kirkkaalta taivaalta tai putoisi meteoriitti niskaan.
Menen nukkumaan. Yksinäisen työni sentään osaan jos en muuta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Samanlaista mulla. Olen nyt 36v mies, enkä viitsi enää ketään etsiä. Tiedän, että en ole ruma, mutta lyhyt olen (170cm) ja ujo. Enkä juo, lyö, enkä polta. Huumorintajuakin on. Yrityksiä on ollut kymmeniä. Netissä kun jollekin ehdottaa tapaamista, niin siihen loppuu viestit ja yhteydenpito. Enää en jaksa. Mun olo helpottui vähän viime syksynä, kun keksin varman keinon, millä täältä lähden. Niin kauan, kun vanhemmat elää, elän minäkin, mutta sen jälkeen mua ei pidättele mikään. Kukaan ei jää kaipaamaan. En ole paha. Autan töissäkin ihmisiä, minkä vain voin, mutta ei se riitä, että on kiltti. Yhtään sellaista ihmistä, jota vois vapaa-ajalla tavata, ei ole. Ei naista, eikä miestä. Mikä mua siis pidättelee? [email protected]