Tunnustuksellinen luterilainen
(kirkon ulkopuolella).
Yritän kertoa jotain asiasta rehellisesti, ja mollaamatta, mitä on siinä eläminen ja mitä se on: (mielipiteeni ja kritiikki on vain omani). Toivon, että ihmiset välttyisivät samalta ”ruljansilta”, jos Jumala suo. Jollakin voi olla positiivisempaa sanottavaa, mutta tarkkaan tätä toista puolta. Itselleni sana ”Tunnustuksellinen luterilainen”, saa nykyään ”kammo” tuntoja aikaan. En haluaisi mielellään käyttää sanaa, kun ajattelen lähinnä sanalla, eristäytyneisyyttä ja jopa lahkolaisuutta. Kyllä Jumalan tahto on koota omansa yhteen, eikä perustella muutaman hengen porukoita ja tehdä jäsenille siten elämää vaikeaksi. On paljon turhaa ristiä. Tämä vaikeus oli minulla, kun yhteyksiä yritettiin muka tehdä vuosikausia ja kaikki oli vain puhetta. Kun rakkaus puuttuu, yhteyksiä ei haeta, eikä ajatella muita edes ns. tunnustuksellisia. Mieleen tulee myös jossain mielessä ”politiikka”. Ei pitäisi haalia jäseniä, kun kaikki rakentuu tyhjälle. Pidän ehdottomasti myös ongelmana sitä, jos maallikkotoimintaa (evankelistoja) ei hyväksytä. Kaikkia muita tulee karttaa, vaikka kutsutaan kyllä omiin tilaisuuksiin muita, muttei jaeta sitten ehtoollista. Tämä ehtoollisasia, kypsyy pikkuhiljaa ja sitten aletaan näkemään perusteluja siihen raamatusta. Siis (ajatuksena), voisi sanoa: ”Perustetaan oma kirkko, jossa on käytössä suljettu ehtoollinen”. Rukousyhteyksiä, eikä muutakaan yhteyttä voi pitää esim. edes muiden samanmielisten luterilaistenkaan kanssa. Luonnollisesti heidän pitämissään raamattupiireissä ei myöskään tulisi käydä. Elämä on eräänlaista vilpitöntä farisealaisuutta. Lain rima on todella korkealla ja voisi verrata vaikka vanhoolislestaadiolaisiin. Tosin heillä se toimii paremmin kun on väkeä ja resusseja valtavasti. Pidän myös erästä asiaa vakavana ja se voi tuottaa herkemmissä ihmisissä uskonnon uhreja. Se on Waltherin teesi, jota jotkut käyttävät lähtiöitä vastaan: Tunnustuksellinen CFW Walther toteaa teoksessaan Laki ja evankeliumi: "jos olen selvillä harhasta enkä kuitenkaan eroa vääräuskoisesta yhteisöstä, joudun iankaikkiseen kadotukseen, koska olen selvillä harhasta, enkä kuitenkaan tahdo sitä hyljätä" (s. 484). No mielestäni, ei kansankirkossa tarvitse kuulua vääräoppiseen yhteisöön ts. (paikalliseurakuntaan), sen kummemmin kuin jakaantuneet tunnustuskirkot. Mikä niistä on oikea?
Tilaisuuksia järjestetään ani harvoin luonnollisesti, kun jäsenten määrä on jossain lähes olematon. Tilaisuuksia saa pitää, melkeimpä tyhjille seinille. Jos joku tulikin kerran, ja huomattuaan, että kohdellaan eritavalla uskovaisena, ettei saa ehtoollista, ei tule toista kertaa. Tuossa on iso ongelma ”tunnustuksellisuudessa”. Mielestäni käytäntö on myös jollaintavoin ”töykeä” ja ”kylmä”. Tuossa olisi heillä tosissaan mietittävää. Mutta eiväthän he sitä näe. Nuo perustelut tuollaisesta ehtoollisesta enää vakuuta. Miksi se on sitten vakuuttanut? Koska noita ajatuksia viljeltiin ja ne tarttuu. Ei asia tämän monimutkaisempi ole. Mielestäni kun pappi on kertonut ehtoollisen merkityksen ja asetussanat lausunut, on suurin vastuu ihmisellä itsellään.
Sitten kysymykseen ehtoollisen jäljelle jääneistä aineista (vaikka ei aiheeseen liity varsinaisesti, mutta on sillä oma mielenkiintonsa). Onko jäljellä olevat ”elementit” yhä Kristuksen ruumis ja veri? Itse suhtaudun tähän kysymykseen seuraavalla tavalla: ”En tiedä”.
Nähdäkseni raamattu ei tätä varmuudella kerro. Se ei myöskään kerro sitä, että kun ehtoollinen loppuu, niin loppuuko siihen asetussanojen vaikutus? (Olettamus): jos joku tulisi hieman myöhemmin paikalle, saisiko hän Kristuksen tosi ruumiin ja veren?
(kirkon ulkopuolella).
Yritän kertoa jotain asiasta rehellisesti, ja mollaamatta, mitä on siinä eläminen ja mitä se on: (mielipiteeni ja kritiikki on vain omani). Toivon, että ihmiset välttyisivät samalta ”ruljansilta”, jos Jumala suo. Jollakin voi olla positiivisempaa sanottavaa, mutta tarkkaan tätä toista puolta. Itselleni sana ”Tunnustuksellinen luterilainen”, saa nykyään ”kammo” tuntoja aikaan. En haluaisi mielellään käyttää sanaa, kun ajattelen lähinnä sanalla, eristäytyneisyyttä ja jopa lahkolaisuutta. Kyllä Jumalan tahto on koota omansa yhteen, eikä perustella muutaman hengen porukoita ja tehdä jäsenille siten elämää vaikeaksi. On paljon turhaa ristiä. Tämä vaikeus oli minulla, kun yhteyksiä yritettiin muka tehdä vuosikausia ja kaikki oli vain puhetta. Kun rakkaus puuttuu, yhteyksiä ei haeta, eikä ajatella muita edes ns. tunnustuksellisia. Mieleen tulee myös jossain mielessä ”politiikka”. Ei pitäisi haalia jäseniä, kun kaikki rakentuu tyhjälle. Pidän ehdottomasti myös ongelmana sitä, jos maallikkotoimintaa (evankelistoja) ei hyväksytä. Kaikkia muita tulee karttaa, vaikka kutsutaan kyllä omiin tilaisuuksiin muita, muttei jaeta sitten ehtoollista. Tämä ehtoollisasia, kypsyy pikkuhiljaa ja sitten aletaan näkemään perusteluja siihen raamatusta. Siis (ajatuksena), voisi sanoa: ”Perustetaan oma kirkko, jossa on käytössä suljettu ehtoollinen”. Rukousyhteyksiä, eikä muutakaan yhteyttä voi pitää esim. edes muiden samanmielisten luterilaistenkaan kanssa. Luonnollisesti heidän pitämissään raamattupiireissä ei myöskään tulisi käydä. Elämä on eräänlaista vilpitöntä farisealaisuutta. Lain rima on todella korkealla ja voisi verrata vaikka vanhoolislestaadiolaisiin. Tosin heillä se toimii paremmin kun on väkeä ja resusseja valtavasti. Pidän myös erästä asiaa vakavana ja se voi tuottaa herkemmissä ihmisissä uskonnon uhreja. Se on Waltherin teesi, jota jotkut käyttävät lähtiöitä vastaan: Tunnustuksellinen CFW Walther toteaa teoksessaan Laki ja evankeliumi: "jos olen selvillä harhasta enkä kuitenkaan eroa vääräuskoisesta yhteisöstä, joudun iankaikkiseen kadotukseen, koska olen selvillä harhasta, enkä kuitenkaan tahdo sitä hyljätä" (s. 484). No mielestäni, ei kansankirkossa tarvitse kuulua vääräoppiseen yhteisöön ts. (paikalliseurakuntaan), sen kummemmin kuin jakaantuneet tunnustuskirkot. Mikä niistä on oikea?
Tilaisuuksia järjestetään ani harvoin luonnollisesti, kun jäsenten määrä on jossain lähes olematon. Tilaisuuksia saa pitää, melkeimpä tyhjille seinille. Jos joku tulikin kerran, ja huomattuaan, että kohdellaan eritavalla uskovaisena, ettei saa ehtoollista, ei tule toista kertaa. Tuossa on iso ongelma ”tunnustuksellisuudessa”. Mielestäni käytäntö on myös jollaintavoin ”töykeä” ja ”kylmä”. Tuossa olisi heillä tosissaan mietittävää. Mutta eiväthän he sitä näe. Nuo perustelut tuollaisesta ehtoollisesta enää vakuuta. Miksi se on sitten vakuuttanut? Koska noita ajatuksia viljeltiin ja ne tarttuu. Ei asia tämän monimutkaisempi ole. Mielestäni kun pappi on kertonut ehtoollisen merkityksen ja asetussanat lausunut, on suurin vastuu ihmisellä itsellään.
Sitten kysymykseen ehtoollisen jäljelle jääneistä aineista (vaikka ei aiheeseen liity varsinaisesti, mutta on sillä oma mielenkiintonsa). Onko jäljellä olevat ”elementit” yhä Kristuksen ruumis ja veri? Itse suhtaudun tähän kysymykseen seuraavalla tavalla: ”En tiedä”.
Nähdäkseni raamattu ei tätä varmuudella kerro. Se ei myöskään kerro sitä, että kun ehtoollinen loppuu, niin loppuuko siihen asetussanojen vaikutus? (Olettamus): jos joku tulisi hieman myöhemmin paikalle, saisiko hän Kristuksen tosi ruumiin ja veren?
Vastaukset 5
Vanhimmat
tuo
"Lain rima on todella korkealla ja voisi verrata vaikka vanhoolislestaadiolaisiin"
ei päde näin sisäpuolella, mutta teille ulkopuolisille ei muuta annetakkaan kuin laki käteeen kun se meidän saarnaama evankeliumi ei kelpaa.
...
Ns. luterilaisuus on hajalla ja pieniä lahkoja on perustettu maa täyteen...No onhan ne sisälläki hajalla, ei hyvä.
on Pyhää Henkeä. Ja se on opetuslapsilla.
Näin Raamattu asiasta:
38. Niin Pietari sanoi heille: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.
Pyhän Hengen kaste siis pitää ottaa, Jeesushan on sen tehtävän antanut, ja Jeesuksen lupauksiin voi luottaa.
Ei sitä niin vain oteta, sillä "Henki on se joka eläväksi tekee, ei liha mitään hyödytä" (Joh.6:63).
Jumalan tahto on koota yhteen eikä hajottaa, eli lahkolaisuuskin on synti...