Poikani on 10 vuotias. leikki-iästä saakka ollut vauhdikas kaveri. opiskelee tällä hetkellä 4 luokalla, EVY luokalla oppimisvaikeuksien takia. Dysfasia diagnosoitu, ad/hd vahva epäily mutta ei diagnosoitu. Todelliset ongelmat alkoivat pojan aloitettua koulun. eka ja toka luokalla oli muutamia kertoja jolloin poika ei tahtonut lähteä kouluun jolloin hänet olemme väkisin vienneet kouluun ja opettajat ottaneet vastaan ja laittaneet hetkeksi rauhottumaan eri luokkaan kuin missä oppilaat ovat. Läksyjä ei ole oikein koskaan halunut tehdä vapaaehtoisesti. Kotiintuloaikoja eikä kotimme sääntöjä pysty noudattamaan. olen kokeillut erilaisia rangaistus ja lahjomiskeinoja mutta mistään ei ole ollut pidemmän päälle apua. 3 luokalla ongelmat ovat vaan kasvaneet, poika on alkanut käyttäytymään agressiivisesti. kouluun lähdöt ovat olleet isompi ongelma kuin aikaisemmin. samoin iltapäivät ja illat. jotain kun hän päättää olla tekemättä niin päätöksessään hän myös pysyy ja siihen kun puutun niin hän alkaa minua potkimaan, hakkaamaan, sylkemään, heittelee tavaroita ja huutelee vaikka mitä. Itse yritän pysyä niin rauhallisena kuin vain mahdollista, välillä olen joutunut poikaa pitämään väkisin kiinni ettei hän pääse satuttamaan itseään tai 2 nuorempaa sisarustaan.
Koulut alkoivat taas viime viikon keskiviikkona jolloin heti tiistai iltana poika ilmoitti ettei aijo mennä kouluun, ei suostunut edes syömään iltapalaa, ei käymään pesulla ja lopulta nukahti sänkyynsä vaatteet päällä...sanoin hänelle ettei tästä asiasta aleta heti ekana päivänä väittelemään, luulisi että kouluun on kiva mennä taas pitkän loman jälkeen mutta ei...keskiviikko aamuna hän ei suostunut edes nousemaan sängystä. jouduin hänet nostamaan sängystä ja hän tietysti taas suuttui, hakkasi ja potki minua ja lopulta karkasi ulos kodistamme. minun oli lähdettävä viemään nuorempaa poikaa kouluun ja pikkusisarusta päiväkotiin ja sitten töihin. Laitoin pojan repun ja kengät ulko-ovellemme ja lähdin. Töihin päästyäni soitin opettajalle ja ilmoitin asiasta, poika ei ollut koulussa. Olin niin väsynyt ja stressaantunut etten kyennyt tekemään töitä vaan jouduin lähtemään kotiin...itkin koko matkan mennessäni kotiin...kotiin päästyäni soitin lastensuojelutyöntekijällemme joka tietää tilanteemme ja hän lupasi järjestää perhetyön kanssa palverin kotiimme muutaman päivän sisällä. palverissa sovimme että perhetyö alkaa käymään meillä aamuisin, varmistamaan että poikani lähtee kouluun. Mutta entäs iltapäivät ja illat? niihin tilanteisiin apu jäi ainakin toistaiseksi saamatta...
Eilen olimme lähdössä viettämään koko perhe päivää kaupoille, lupasin myös viedä lapset syömään ja jäätelölle. kaikki olivat innoissaan mukana. mutta noin 2 kilometriä kotoa poika sai taas yht äkkiä raivokohtauksen, ei halunnutkaan lähteä kauppaan vaan halusi jäädä yksin kotiin. olimme moottoritiellä ajamassa ja poikani alkoi riehumaan takapenkillä. heitti kaikki mitä irti lähti minua päin, huusi niin paljon kun vaan ääntä lähti ja noin 5 kilometrin päästä pääsin nousemaan liittymästä pienemmälle tielle ja pysäytin auton, jouduin pojan ottamaan autosta pihalle. yritin rauhallisesti selittää ettei hän voi käyttäytyä noin autossa kun ajan ja vauhtia 120km/h, olisimme kaikki voineet kuolla. Poika ei halunut edes kuunnella, riehui tienreunassa auton ympärillä kuin sekopää. sanoin soittavani poliisit jos hän ei lopeta.katkasi auton avaimen muovipäänkin kun repi avaimet kädestäni. menin autoon ja sanoin että voi tulla sinne sitten kun on rauhoittunut. hän alkoi potkimaan ja hakkaamaan autoamme, hyppi konepellille ja avasi kaikki automme renkaiden venttiilit...meni noin puoli tuntia ennen kuin hän rauhottui. ajoimme takaisin kotipaikkakunnallemme ja vein hänet isälleen. Olen siis yksinhuoltaja, mikä tekee tilanteestamme entistäkin hirveämmän kun isä ei ole apuna, häntä ei oikeastaan edes kiinnosta miten hänen lapsillaan menee.
Olemme saaneet apua koulukuraattorilta, perhetyöstä jo aikaisemminkin, käymme perheneuvolassa keskustelemassa ja tukenamme on myös tukiperhe 1 vkl/kk...kaikista tukitoimista tämä "helvetti" vaan jatkuu ja jatkuu...en tiedä kauanko tätä vielä itse jaksan, onhan tämä jo monta vuotta kestänyt...onko muita joilla samanlainen tilanne? kohtalotovereita kaivataan. tuntuu ettei kukaan ymmärrä tätä tilannettamme...itselläni on SUURI huoli pojastani, nuorimmista sisaruksista ja itsestänikin, koko perheestä! Mitä ihmettä tässä tilanteessa vielä voin tehdä? mihin otan yhteyttä että todellakin saamme nyt jotain apua että tämä elämämme kääntyisi taas parempaan suuntaan?
kauanko tätä vielä jaksaa?
5
889
Vastaukset
- toivoa on
hei. minulla on 13 v. adhd poika,oppimis vaikeudet,käytöshäiriöt ym löytyy.
kahdestaan asutaan myöskin.
meillä avain sana oli oikea diaknoosi ja siihen lääkitys. poikani oli 2 vkoa lastenpsykiatrisella päivä osastolla ns.pysäkki jaksolla. päivät osastolla ja illalla kotiin yöksi. se tuntui minusta tosi kurjalta, kun piti lapseniosastolle laittaa. oli muuten ihan kiva paikka se osasto. sieltä siirrettiin sairaala kouluun opiskelemaan. ensin oli 1 tunti päivässä koulu yksityis opetuksessa. nyt menee vähän paremmin on jo 3oppilasta kerrallaja 2-3 tuntia koulua.
toinen mistä meille on ollut tosi paljon apua on sopeutumisvalmennuskurssit ja yksilöllinen perhekuntoutus. mutta nämä vaativat kunnon diaknoosin ja kelalta korotetun vammaistuen.
molemmista sai keinoja arkeen, tietoa ja lisää voimavaroja itselle.
kyllä meilläkin on omat vaikeutemme edelleen , mutta nyt minä pärjään niiden kanssa ja osaan toimia oikein. 5v .asti olen hakenut apua ja sitä saanut, mutta itse pitää jaksaa olla tosi aktiivinen.
oikein paljon voimia sinulle. - Kokemusta. on.
Hei!
http://www.neuromental.fi/cms/!
Ota yhteys yksityiseen lääkäriasema Neuromentaliin.
Oikea diagnoosi ja hoito, siinä avaimet parempaan elämään.
Toinen vaihtoehto nostaa kädet pystyyn ja antaa lastensuojelun huostaan ottaa ja sijoittaa poika.
Siinä kuitenkin riski joutua vähemmän hyvään paikkaan ja/tai heittopussiksi.
Voi käydä hyvinkin. Esim olen kuullut ryhmäkodista, josta ohjataan neuropsykologisiin testeihin ja sitä kautta oikean hoidon piiriin.
Ota kuitenkin ensin yhteys hyvään lääkäriin. - -K-
Aloin ite selailemaan näitä keskusteluja kun olen aivan uupunu meidän 8v pojan kanssa.Meillä pojan käytös on aivan samanlaista,ihan kuin olisin lukenu meidän päivästä lukiessani sinun 'tarinaa'.
Me oomme kohta 2v käyneet psykiatrisella kun pojalla todettiin masennus.Se,että apua alettiin saamaan oli pitkä prosessi ja se etten ite antanu periksi,kun asiaa vein eteenpäin.Poika on pienestä asti ollut todella negatiivinen(meillä yhteensä 5 lasta)mikään ei ole oikeen ipanaa kiinnostanut ja oli kovin takertuvainen pienempänä muhun,en edes kauppaan olisi ilman poikaa voinut mennä.Eskarin alettua ongelmat todellakin pulpahti pintaan;sinne jääminen oli pelkkää itkua.Poika kertasi eskarin,koska on loppuvuoden lapsi.Toisen eskarin vuoden alettua sama itku jatkui ja kotona huono käytös,jolloin hain apua.
Poikaan vaikutti kovasti pettymykset isän suhteen(olemme eronneet 2005).Poika odotti useat kerrat kun isä valehteli tulevansa hakemaan,eikä koskaan saapunutkaan.Iskää oli kova ikävä pienellä ihmisellä ja sitten alkoi puheet iltaisin,että poika haluaa vaan kuolla,ettei ole syytä elää jne.Illat kainalossa nukutin todella surullista lasta ja päätin,että isä astuu siinä vaiheessa vasta kuvioihin kunnes joku virka-ihminen on saanut taottua päähän,ettei lapsi kestä jatkuvia pettymyksiä ja psyyke pettää.
Siten meistä tuli psykiatrian asiakkaita.Siellä poika lääkärille kertoi miten oli jo suunnitellut itsemurhaa ja keinotkin oli keksinyt.Se aika oli niin rankkaa,vahdin poikaa 24/7 koska siten sain pojan tuoda kotiin jos on koko ajan silmän alla.
Kun aloimme säännölliset käynnit psykiatrisella ja siellä asioita käyty läpi,niin sen jälkeen pojan käytös muuttui aivan järkyttäväksi.Paikat hajosi,uhkasi sisariaan puukolla,riehui räyhäsi,huoritteli mut oman äitinsä ym.
Koko perhe eli yhtä helvettiä.Jossain vaiheessa oli itse niin uupunut,että oli pakko hakea kriisiapua pojalle jolloin poika oli 3vk osastolla ja vkl kotona,silloin saimme kaikki kerättyä voimia.
Ensimmäinen puolivuotta siitä kun astuimme psykiatrian ovesta ekan kerransisälle elimme niin pimeetä/synkkää/pelottavaa aikaa.
Nyt tilanne on sillain parempi,että pojan masennus on lähes kokonaan poissa ja pilke silmäkulmaan on palannut joka lapsella kuuluu olla :)
Pojan käytös on edelleen arvaamatonta,ja minua kohtaan huonoa.Nuorin lapsista on isoveljen käytöksen imenyt ja nyt toisinaan mulla on 2 räyhäävää nassikkaa.
Positiivisia asioita on tapahtunut,että isä on alkanut tapaamaan lapsiaan,mutta ei suostu uskomaan,että hänen lapsella olisi masennus/käytöshäiriö jne,vaan vika on kuulemma minun päässä,vaikka on psykiatrian lääkäritkin tavannut.
Concerta lääkekokeilu meillä oli juuri meneillään,uskoin että siitä saisi poika avun,mutta käytös menikin entisestään huonompaan suuntaan.
Nyt odottelemme että marraskuussa pääsemme uudestaan lääkärille ja mietittäisiin uusi lääke.
Toivon,että haet itselles jostain tukiverkostoa,meille se tuli psykiatrian kautta ja siihen liittyi sossun lastensuojelu.Sieltä olen saanut apua,voinut puhua jne.Yksin ei jaksaisi vaikka monta vuotta tuota helvettiä elikin.
Monesti olen miettinyt,että mikä meillä olisi tilanne jos en olisi apua lähtenyt hakemaan,koska tilanne oli ns.tasasen negatiivinen,ja hoidon myötä poika alkoi enemmän riehumaan räyhäämään,mutta eihän lapsella ole sanoja kertomaan olojansa vaan purkaa itseään pahaa oloa huonolla käytöksellä.
Kovasti toivon sinulle voimia ja uskon että lopussa kiitos seisoo vaikkakin usko meinaa välillä mennä ja tekisi mieli heittää hanskaat tiskiin.- 15
Sinulla on käynyt TOSI HYVÄ TUURI, että teidän alueenne sossu ei edusta pahinta huostaanottohulluutta!
Siitä saat olla todella kiitollinen.
Mutta kun lapsesi käytöksessä on selkeitä viitteitä neurologian puolen ongelmasta, niin miksi ihmeessä häntä hoidetaan psykiatrian puolella? On tietysti hyvä, että koet saaneesi apua ja lapsi ei ole romahtanut psykiatrisessa hoidossa täysin, mutta joka tapauksessa paras apu hänelle löytyy neurologian puolelta.
Totta kai lapseen vaikuttaa kovasti kaikki pettymykset, eikä vähiten, jos ne tulevat oman isän taholta, mutta psykiatria käyttää noita virheitä vain keppihevosena sitoa poika omaan hoitoonsa. Usko minua, kun kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon, että ei ole myöhäistä vieläkään yrittää saada apua neurologian puolelta!
Ei lapsen vointi saisi tällä tavalla huonontua hoidon aikana:
"Kun aloimme säännölliset käynnit psykiatrisella ja siellä asioita käyty läpi,niin sen jälkeen pojan käytös muuttui aivan järkyttäväksi.Paikat hajosi,uhkasi sisariaan puukolla,riehui räyhäsi,huoritteli mut oman äitinsä ym.
Koko perhe eli yhtä helvettiä.Jossain vaiheessa oli itse niin uupunut,että oli pakko hakea kriisiapua pojalle jolloin poika oli 3vk osastolla ja vkl kotona,silloin saimme kaikki kerättyä voimia.
Ensimmäinen puolivuotta siitä kun astuimme psykiatrian ovesta ekan kerransisälle elimme niin pimeetä/synkkää/pelottavaa aikaa.
Nyt tilanne on sillain parempi,että pojan masennus on lähes kokonaan poissa ja pilke silmäkulmaan on palannut joka lapsella kuuluu olla :) "
Hyvä, että olette hengissä selvinneet psykiatrisesta hoidosta huolimatta!
Meidän perheelle se oli elämämme hirvein jakso.
Nyt tilanne on aivan toinen kun neuropsykiatrista kuntoutusta on takana jo hyvän aikaa. Ei tarvitse enää olla huolissaan ja peloissaan lapsesta, vaan saa iloita seuratessaan elämäniloista ja vapautunutta lasta, jonka käytös ja olemus ei mitenkään poikkea muista samanikäisistä. - -K-
15 kirjoitti:
Sinulla on käynyt TOSI HYVÄ TUURI, että teidän alueenne sossu ei edusta pahinta huostaanottohulluutta!
Siitä saat olla todella kiitollinen.
Mutta kun lapsesi käytöksessä on selkeitä viitteitä neurologian puolen ongelmasta, niin miksi ihmeessä häntä hoidetaan psykiatrian puolella? On tietysti hyvä, että koet saaneesi apua ja lapsi ei ole romahtanut psykiatrisessa hoidossa täysin, mutta joka tapauksessa paras apu hänelle löytyy neurologian puolelta.
Totta kai lapseen vaikuttaa kovasti kaikki pettymykset, eikä vähiten, jos ne tulevat oman isän taholta, mutta psykiatria käyttää noita virheitä vain keppihevosena sitoa poika omaan hoitoonsa. Usko minua, kun kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon, että ei ole myöhäistä vieläkään yrittää saada apua neurologian puolelta!
Ei lapsen vointi saisi tällä tavalla huonontua hoidon aikana:
"Kun aloimme säännölliset käynnit psykiatrisella ja siellä asioita käyty läpi,niin sen jälkeen pojan käytös muuttui aivan järkyttäväksi.Paikat hajosi,uhkasi sisariaan puukolla,riehui räyhäsi,huoritteli mut oman äitinsä ym.
Koko perhe eli yhtä helvettiä.Jossain vaiheessa oli itse niin uupunut,että oli pakko hakea kriisiapua pojalle jolloin poika oli 3vk osastolla ja vkl kotona,silloin saimme kaikki kerättyä voimia.
Ensimmäinen puolivuotta siitä kun astuimme psykiatrian ovesta ekan kerransisälle elimme niin pimeetä/synkkää/pelottavaa aikaa.
Nyt tilanne on sillain parempi,että pojan masennus on lähes kokonaan poissa ja pilke silmäkulmaan on palannut joka lapsella kuuluu olla :) "
Hyvä, että olette hengissä selvinneet psykiatrisesta hoidosta huolimatta!
Meidän perheelle se oli elämämme hirvein jakso.
Nyt tilanne on aivan toinen kun neuropsykiatrista kuntoutusta on takana jo hyvän aikaa. Ei tarvitse enää olla huolissaan ja peloissaan lapsesta, vaan saa iloita seuratessaan elämäniloista ja vapautunutta lasta, jonka käytös ja olemus ei mitenkään poikkea muista samanikäisistä.Kyllähän psykiatrian lääkäri hoidon alussa kysyi,että onko tilanne niin huono kotona,että pojan olisi parempi asua jossain muualla.Vaikka vaikeeta olikin,en missään kohtaa olisi voinu ajatella ns.luopumista omasta lapsesta,koska silloinhan se juuri äitiään tarvii,kun elämä on rankkaa.
Masennus kylläkin on psykiatrian terapian kautta saatu aisoihin,mutta olen itekkin usein miettiny,että voisko tässä olla taustalla jotain muutakin,mihinkä ei tavallaan pelkkä juttelu psykiatrian puolella riitä.
Alkuun se aivan mahdoton käyttäyminen oli siitäkin,kun asioista puhuttiin pojan aikana,käytiin kaikki läpi,niitä veivattiin ja työstettiin koko ajan,ja oliko se sitten pojalle liikaa,että siten se kaikki tuska ja paha olo tuli rähinöimällä ulos.
Nyt kun tilanne kuitenkin on tasaantunut ja samat hepulit jatkuu(ehkei niin rajuna kuin ennen),niin kyllä totaalisesti alkaa itse uupumaan ainaiseen vääntöön.
Sitä kun toivoo ja aamulla rukoilee,että kunpa tämä pv menis paremmin.
Masennus on se syy,että edelleen olemme psykiatrian kirjoilla,kun siinä saattaa useampi vuosi vierähtää
ennenkuin saa 'terveen paperit'.
Kiitän kovasti neuvoista ja tosiaan alan miettimään uutta oljenkortta :)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Voitasko leikkiä jotain tunnisteleikkiä?
Tietäisi ketä täällä käy kaipaamassa.. kerro jotain mikä liittyy sinuun ja häneen eikä muut tiedä. Vastaan itsekin kohta781805Tietysti jokainen ansaitsee
Hän varmasti ansaitsee vain parasta ja sopivinta tietenkin, suon sen onnen hänelle enemmän kuin mielelläni. Aika on nyt181689- 161514
En voi sille mitään
Tulen niin pahalle tuulelle tästä paikasta nykyisin. Nähnyt ja lukenut jo kaiken ja teidän juttu on samaa illasta toisee12119450+ naiset kyl
Lemottaa sillille mut myös niitte kaka lemottaa pahlle ku kävin naiste veskis nuuhiin191193Välitän sinusta mies
Kaikki mitä yritin kertoa tänään ei mennyt ihan putkeen..Joka jäi jälkeenpäin ajateltuna suoraan sanottuna harmittaa aiv61182hieman diabetes...
Kävin eilen kaverin kanssa keskusapteekissa kun on muutama kuukausi sitten tullut suomesta ja oli diabetes insuliinit lo121136Annetaanko olla vaan
Siinä se, tavallaan kysymys ja toteamuskin. Niin turhaa, niin rikkovaa. On niin äärettömän tärkeä, ja rakas olo.. N291131Miten joku voi käyttää koko elämänsä
siihen että nostelee täällä vanhoja ketjuja ja troIIaa niihin jotain linkkiä mitä kukaan ei avaa? Ihmisellä ei ole mitää61119Pakkoruotsi on leikkikieli, jota ei ole tarkoituskaan osata
Pakkoruotsi on leikkikieli. Ennen leikkikieltä sanottiin siansaksaksi, sitten keksittiin tilalle pakkoruotsi. Pakkoruot71104