luin jostain, että osa lääkäreistä on erikoistunut persoonallisuushäiriöihin ja diagnosoi herkästi epävakaan persoonallisuuden, kun taas osa on erikoistunut mielialahäiriöihin ja saattaa antaa samalle ihmiselle kaksisuuntaisen diagnoosin. itselläni on diagnosoitu epävakaa reilu vuosi sitten, häiriöni on lähinnä kääntynyt sisäänpäin (vääristynyt omakuva, ripustaudun tiettyyn ihmiseen), mutta ajoittain se suuntautuu ulospäin eli käytökseni muuttuu agressiiviseksi ja pakkomielteiseksi itseäni ja muita kohtaan.
sellaisina jaksoina vireystasoni on hyvä, saan asiat hoidetuksi, olen sosiaalisempi ja urheilen, pärjään vähällä unella ja ravinnolla, tunnen olevani voimakas ja että pystyn mihin vain. murheet ei paina. jossain vaiheessa tulee kuitenkin totaaliromahdus, mistä en pääse ylös, nukun kellonympäri ja nukahtelen pitkin aamua, ruokahaluni on turhankin suuri enkä saa mitään hoidetuksi, välttelen ihmisiä. elämä on yhtä helvettiä (jos sitä ylipäätään on), ja jos masennus ei veisi kaikkia voimiani, saattaisin muuttua itsetuhoiseksi. vihaan masennuskausiani, on paha olla, muttei kykyä purkaa sitä, ikävä läheisiä, muttei itseluottamusta pitämään yhteyttä. kun tunnen vireystasoni kasvavan, kaikki on taas loistavasti enkä tahdo millään muistaa huonoja aikoja, silti pelkään niitä ja pelkään myös, että alan taas käyttäytyä agressiivisesti ja pakkomielteisesti ja väsytän itseni liialla touhottamisella, osittain siksi katkoin välejä läheisimpiin ystäviini. jäljelle on jäänyt vain perhe, jota ajoittain välttelen ja pakoilen, ajoittain olen hyvin seurallinen heitä kohtaan ja riippuvainen.
toimintatapani ovat heitelleet viimeisten vuosien aikana rajusti, joskus leijun pilvenriekaleella vuorenhuipulle, joskus hukun juoksuhiekkaan. persoonani on kuitenkin pysynyt samana. mielialalääkkeet eivät ole sopineet minulle, SSRI-lääkkeet (pitkäaikaisimpana cipralex) aiheuttavat ajan kanssa pahaa ahdistusta ja johtavat agressioihin ja huonolla tapaa ylivilkkauteen, kun taas rauhoittavat ja unilääkkeet (circadin, levozin) vievät voimani ja pian ryven masennuksessa. lopetin lääkkeiden syönnin muutama kuukausi sitten niiden pahentaen masennusta ja ahdistusta, mutta viimeisten viikkojen aikana masennukseni on pahentunut entisestään. on päiviä, kun nousen suosta ja olen taas täysissä ruumiin ja sielun voimissa. romahdus tulee kuitenkin rankempana kuin ennen. tunnen tarvitsevani rauhoittavat, mutta pelkään niiden lisäävän masennusta.
olen menossa yksityiselle, koska nykyinen (mielenterveystoimiston) lääkäri ei tunnu olevan varma diagnoosistaan, enkä muutenkaan luota häneen huonojen lääkekokeiluiden takia. olen ajatellut, ettei diagnoosi muuta elämääni millään tapaa, ei se vie sitä mikä jo olen, mutta nykyisin olo on sen verran sietämätön, että tarvitsisin oikeaa hoitoa. tiedän, ettei netissä voi sanoa mikä toista vaivaa, haluaisinkin kuulla samantapaisia kokemuksia jos ne valoittaisivat asiaa. kiitos jos jaksoitte lukea:)
sellaisina jaksoina vireystasoni on hyvä, saan asiat hoidetuksi, olen sosiaalisempi ja urheilen, pärjään vähällä unella ja ravinnolla, tunnen olevani voimakas ja että pystyn mihin vain. murheet ei paina. jossain vaiheessa tulee kuitenkin totaaliromahdus, mistä en pääse ylös, nukun kellonympäri ja nukahtelen pitkin aamua, ruokahaluni on turhankin suuri enkä saa mitään hoidetuksi, välttelen ihmisiä. elämä on yhtä helvettiä (jos sitä ylipäätään on), ja jos masennus ei veisi kaikkia voimiani, saattaisin muuttua itsetuhoiseksi. vihaan masennuskausiani, on paha olla, muttei kykyä purkaa sitä, ikävä läheisiä, muttei itseluottamusta pitämään yhteyttä. kun tunnen vireystasoni kasvavan, kaikki on taas loistavasti enkä tahdo millään muistaa huonoja aikoja, silti pelkään niitä ja pelkään myös, että alan taas käyttäytyä agressiivisesti ja pakkomielteisesti ja väsytän itseni liialla touhottamisella, osittain siksi katkoin välejä läheisimpiin ystäviini. jäljelle on jäänyt vain perhe, jota ajoittain välttelen ja pakoilen, ajoittain olen hyvin seurallinen heitä kohtaan ja riippuvainen.
toimintatapani ovat heitelleet viimeisten vuosien aikana rajusti, joskus leijun pilvenriekaleella vuorenhuipulle, joskus hukun juoksuhiekkaan. persoonani on kuitenkin pysynyt samana. mielialalääkkeet eivät ole sopineet minulle, SSRI-lääkkeet (pitkäaikaisimpana cipralex) aiheuttavat ajan kanssa pahaa ahdistusta ja johtavat agressioihin ja huonolla tapaa ylivilkkauteen, kun taas rauhoittavat ja unilääkkeet (circadin, levozin) vievät voimani ja pian ryven masennuksessa. lopetin lääkkeiden syönnin muutama kuukausi sitten niiden pahentaen masennusta ja ahdistusta, mutta viimeisten viikkojen aikana masennukseni on pahentunut entisestään. on päiviä, kun nousen suosta ja olen taas täysissä ruumiin ja sielun voimissa. romahdus tulee kuitenkin rankempana kuin ennen. tunnen tarvitsevani rauhoittavat, mutta pelkään niiden lisäävän masennusta.
olen menossa yksityiselle, koska nykyinen (mielenterveystoimiston) lääkäri ei tunnu olevan varma diagnoosistaan, enkä muutenkaan luota häneen huonojen lääkekokeiluiden takia. olen ajatellut, ettei diagnoosi muuta elämääni millään tapaa, ei se vie sitä mikä jo olen, mutta nykyisin olo on sen verran sietämätön, että tarvitsisin oikeaa hoitoa. tiedän, ettei netissä voi sanoa mikä toista vaivaa, haluaisinkin kuulla samantapaisia kokemuksia jos ne valoittaisivat asiaa. kiitos jos jaksoitte lukea:)
Vastaukset 18
Vanhimmat
niin ja siis piti kysyä, onko kellään diagnosoitu epävakaata persoonallisuutta ja myöhemmin kaksisuuntaista?
Eka diagnoosi oli rajatilapersoonallisuus, sitten seuraavan sairaalareissun jälkeen epävakaa persoonallisuus. Kolmannen sairaalareissun jälkeen aloitin terapian 2*vko, 5 vuoden ajan psykiatrilla. Vasta hän tiiviiden tapaamisten perusteella pystyi hahmottamaan tilanteen ja diagnoosiksi tuli kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Tämä on kuulemma ihan tyypillistä. Jostakin luin, että oikean diagnoosin tekoon aikaa kuluu keskimäärin 5 vuotta siitä, kun sairaus alkoi.
"kun taas rauhoittavat ja unilääkkeet (circadin, levozin) vievät voimani ja pian ryven masennuksessa. " C ei ole varsinainen unilääke eikä Levozinkaan, tosin kumpikaan ei ole rauhoittavakaan. Toinen kun on melatonin depot-muodossa, toinen neurolepti.
Toivon mukaan uusi psykiatri osaa asiansa
tiedän kyllä mitä nuo ovat, circadinia on määrätty, jos vaikka pärjäisin sillä enkä tarvitsisi unilääkkeitä. hetken pärjäsinkin. sopimattomia lääkkeitä tämä lääkäri määrää jatkuvasti, ennenkin olen neurolepteja syönyt ja huonolla menestyksellä, silti laittoi levozinia sotkemaan viimeisetkin aivokemian rippeet. psykoottisista oireistani (vuosia sitten) en ole ko tohtorille puhunut, mutta kovasti antipsykootteja tarjoaa kun ei SSRI toimi. siksi en luota diagnoosiinkaan.
haluaisin nyt kuitenkin kuulla miten olette diagnoosejanne saaneet, mitä muuta on siis epäilty. kiitos kuitenkin korjauksestasi.
Minulla diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö kun olin 17 ja psykoosissa. Nykyinen lääkärini ei tue tätä diagnoosia, eikä tue terapeuttinikaan. Heidän mielestään en kärsi persoonallisuushäiriöstä, koska en ole niin joustamaton kuin pitäisi olla diagnoosia varten. Nykyään minulla epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä sekä ADD:tä.
Olet oikeassa siinä että lääkärit tykkäävät leimailla ihmisiä omien erikoisalojen sekä muotidiagnoosien mukaan. Se on harmillista. Monella, minut mukaanlukien, oikean diagnoosin saaminen voi kestää vuosia, eikä silloinkaan voi olla varma, kun psykiatria ei ole samanlaista kuin somaattinen lääketiede. Enkä haluaisi sanoa tätä, mutta kokemusteni mukaan suuri osa psykiatreista eivät ole päteviä. Se on melko inhottava totuus. Eräs psykiatrini kysyi minulta kun olin psykoosissa että miten minua omasta mielestäni pitäisi hoitaa, toinen taas hädin tuskin puhui. Nykyinen psykiatrini on onneksi hyvä lääkäri ja normaali ihminen.
Itselläni olisi tärkeää saada se ADD-diagnoosi jotta saisin joitain keskittymistä parantavia lääkkeitä ja pärjäisin opinnoissani paremmin - ilmeisesti mulla ei ole niinkään kyse älyn puutteesta vaan keskittymisongelmista.
Lääkkeistä vielä: Itselläni menee Abilify 15 mg pitämään manian kurissa ja Efexor 75 mg pitämään masennuksen kurissa.
Miksi sinulla on vieläkin roskapussit oluhuoneessa ja kaikki niinku sinnepäin?
Ei ne oo roskapusseja :-P
Tuo kuulostaa sltä että sinulla on pibolaarihäiriö, eikä mikään epävakaa..
Itse olen epävakaa ja ystävissäni on muutamakin maanis-depressiivinen. Suurin ero näiden kahden välillä, minkä itsekin selkeästi huomaan on että, siinä missä maanis-depressiiviselä on pitkiä maniakausia tai masennuskausia, epävakaalla mielialat voivat heittää pävän aikana euforiasta ahdistukseen ja takaisin montakin kertaa. Välillä on surullinen, sitten hetkessä taas onnensa kukkuloilla ja äkkiä vihainen, loukattu, pettynyt, iloinen, ahdistunut, surullinen, hilpeä---
Äärimmäisen hankala tila voin sanoa, eikä siihen oikein ole sopivaa lääkitystä. Vain terapiaaa, jossa opetellaan hallitsemaan omia tunnetilija ja elämään niiden kanssa.
Myös bipolaarihäiriössä voi mieliala vaihdella rajusti yhdenkin päivän aikana.
niin olen ymmärtänyt, että mieli voi heitellä saman päivän aikana useaan kertaan. ollessani sairaalassa huonekaverillani oli kaksisuuntainen, tavatessamme oli täysin voimaton eikä välittänyt syödä tai peseytyä, kun ei päässyt sängystä ylös:( joskus kysyi oliko ulkona hyvä ilma, muuta ei puhunut. sitten yhtenä aamuna alkoi jutella, ja mieliala kohosi ihan silmissä. olikin hyvin puhelias, hauska ja energinen ihminen.
itselläni kyllä saattaa mieliala muuttua kertarysäyksellä. jos tapahtuu jotain ikävää, mukava päivä on kaukainen muisto vain. näin parempina kausina, nyt kun masennus on päällä, ei tarvita kuin yksi inhottava ajatus, ja ahdistus ja masennus puskee päälle sellaista vauhtia, että jään jalkoihin. eilen alkoi taas suht rauhallinen olotilani vaihtua hermostukseen, onnistuin keskittymään kivoihin juttuihin ja pitämään ikävät etäällä. aamulla taistelu alkoi jo herätessä, ja puolen päivän aikaan itkin ahdistusta - tai oikeastaan sitä, kuinka paljon se minua suututtaa. olen niin kyllästynyt olemaan masentunut ja samalla ahdistumaankin, jos saisin toisen pois, olisi oloni huomattavasti parempi.
Carablea, luin aiemmat viestisi jo aiemmin, mutten ole päässyt omalle koneelle kirjoittamaan. efexoria söin lyhyen aikaa, mutta jouduin muistaakseni toisena päivänä inhottavaan tilaan, "heräilin" kesken jonkin tekemisen enkä oikein muistanut miten aloitin tekemisen (kävely/leivän voitelu...) enkä tuntenut olevani omassa kehossani. oli jotenkin irrallinen olo itsestäni. lopetin lääkkeen, ja muutaman päivän ahdisti kamalasti. abilifysta taas on sukulaisellani niin inhottava kokemus, etten siihen tahtoisi koskea. tiedän, lääkkeet toimivat yksilöllisesti, mutta jäi traumat tämän ihmisen kokemuksesta:(
kuuluuko muuten keskittymisvaikeudet kaksisuuntaiseen? kun epävakaassa persoonallisuudessa siitä ei paljoa puhuta, ja oma keskittymiseni on usein olematon. en malta tehdä mitään loppuun, joskus tupakkakin jää kesken:D ja kaikkea on pakko tehdä samaan aikaan, koska yhteen juttuun keskittyminen on mahdotonta. joskus taas saatan väkertää tuntikausia huomaamatta ajankulua, vessahätää, nälkää ja muistamatta sovittuja tapaamisia. kun keskittymiskykyni on huipussaan, olen kaikkein rauhallisin ja olo on hyvä.
ahdistustani on kahdenlaista - sitä mikä lamauttaa täysin, mutta on pakko pyöriä ympäri kämppää kun ei uskalla ulos lähteä, ja toista mikä ajaa ulos, saa mut hoitamaan kaikki tekemättömät asiat ja hyvin seuralliseksi. silloin olen myös koko ajan kiehnäämässä miestäni, mikä hämmentää, kun kuitenkin voi mennä viikkoja, etten pidä kosketuksesta eikä mikään kiinnosta. pidän siitä ahdistuksesta, mutta usein se johtaa totaaliseen romahtamiseen, masennuksen ja lamauttavan ahdistuksen vuorotteluun.
lääkitystä miettiessäni haluan usein jotain, mikä saa minut toimimaan, heiluisin vaan ympäriinsä väsymättä ja murehtimatta, eikä kuitenkaan ajaisi minua pakkomielteisiin. tiedän, ettei sellainen kovin pitkälle kantaisi, ainoa mikä taitaa parantaa olotilaani on sitten jokin tasaava. tänään olisin niin kaivannut jotain, millä ajaa ahdistuksen pois, itkin tajutessani, että jos haluan eroon ahdistuksesta, mun on ehkä luovuttava myös niistä äärettömän ihanista ja kauniista tunteista ja hetkellisestä pirteydestä. tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. lääkityksessä pelkään sitä, että ne veisivät myös hyvät tunteeni, joista en haluaisi luopua, eivätkä kuitenkaan veisi kaikkea pahaa. oli mulla kumpi tahansa, pelottaa kun ajattelen, ettei loppuelämä tule olemaan helppoa, saan painia näitä asioita vastaan niin kauan kuin elän. pitäisi vaan oppia ohjaamaan itse vaunuaan vuoristoradalla, eikä antaa pudota huipulta pohjalle.
kiitos vastauksistanne. diagnoosit taitavat olla pitkälti arvailua, ja vaikka esim epävakaan ja kaksisuuntaisen välillä ei ulkopuolisen silmissä välttämättä ole eroa, ovat ne diagnoosiltaan kaksi eri sairautta. luulin niiden olevan sama asia ja silloin diagnoosi oli selitys monelle jutulle, kuitenkin selvisi kyseessä olevan persoonallisuushäiriö, ja pohja putosi. mielialanvaihteluni eivät ole normaaleita, persoonallisuudestani en ole varma. tai mikä nyt on normaalia...
Nykyisessä ICD-10 (lääketieteelliset diagnoosit) on eritelty kaksi bipolaarihäiriön muotoa. Ns. ykköstyypin bipolaarihäiriö vastaa aikaisemmin käytettyä lääketieteen termiä maanis-depressiivinen. Kakkostyypin bipolaarihäiriö, joka siis vasta muutamia vuosia sitten tullut lääketieteellisiin diagnooseihin, vastaa oirekuvaltaan hyvin paljon epävakaata persoonallisuushäiriötä. Edelleen psykiatrian piirissä käydään keskustelua siitä onko kakkostyypin bipolaarihäiriötä olemassakaan vai onko se lähinnä persoonallisuushäiriöihin kuuluvaa oirehdintaa. Myöskään Kelalla ei kakkostyypin bipolaarihäiriöön määrättyihin lääkkeisiin erityiskorvattavuutta ole. Ykköstyypin bipolaarihäiriössä käytetyt mielialan tasaajat (esim. Deprakine, Lamictal, Lito) auttavat hyvin ehkäisemään maniajaksoja, kakkostyypin bipolaarihäiriössä niistä oirehdintaan juurikaan minkäänlaista apua ole. Tällä hetkellä psykiatriassa näyttää olevan niin että se, kumpi diagnoosi potilaan papereihin merkitään on kiinni lähinnä lääkäristä. Psykiatrista hoitotyössä potilaideni oirehdinta on täysin samantyylistä oli sitten papereissa kumpi diagnoosi hyvänsä. Ykköstyypin bipolaarihäiriö on sitten aivan asia erikseen. Muistaa kuitenkin pitää että jokainen ihminen on diagnoosinsa takana myös oma persoonansa ja paljon muutakin kuin oireidensa summa.
Hei!
Olen hieman yllättynyt siitä, kuinka huonosti ihmiset tuntevat tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden.
Esimerkiksi käypähoito suosituksissa, wikipediassa ja omaiset mielenterveystyön tukena ry:n nettisivuilla on asiasta todella paljon tietoa tarjolla.
Tässä yksi esimerkki:
http://www.omaiset-tampere.fi/opassarja/epavakaa_persoonallisuus.pdf
Pidän hieman paranoidisena ajattelua, että osa lääkäreistä olisi "vihkiintynyt" diagnosoimaan jompaa kumpaa, siis kaksisuuntaista mielialaa tai epävakaata tunne-elämää.
Ajattelisin asian mielummin niin päin, että molemmissa tapauksissa joka tapauksessa on elinikäinen vakava mielenterveyden häiriö, joten diagnoosin antaminen kummasta tahansa vaatii lääkäriltä hieman perusteellisempaa pohdintaa.
Tunne-elämältään epävakaa ihminen on mielestäni melko helppo tunnistaa, kun ei mieti ihmistä itseään, vaan sitä, mitä minun ja tämän ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuu. Elämä epävakaan ihmisen kanssa on todella epävakaata, kirjaimellisesti.
Epävakaa ihminen esimerkiksi kävelee perässäsi ja neuvoo sinua, kuinka astiat laitetaan tiskikoneeseen oikeaoppisesti, miten sinun pitää ruokkia lapsiasi, mitkä ovat sopivia vaatteita sinulle, meikistä puhumattakaan.
Jos laitat epävakaan ihmisen mielestä liikaa huulipunaa, olet saatanan huora, ja tämän epävakaa ihminen myös sinulle kertoo varsin selkeällä ja kuuluvalla äänellä.
Epävakaan ihmisen silmissä sinä olet ilkeä ja tyhmä, ja sinua pitää koko ajan neuvoa, miten asiat tehdään oikein, koska olet niin ilkeä ja tyhmä, että teet asiat tahallaan väärin hänen mielestään ja ihan kiusallasi koska olet niin ilkeä ja tyhmä.
Epävakaa ihminen pitää sinulle mielellään puolen tunnin luennon asiasta kuin asiasta. Ja auta armias, jos et suostu kuuntelemaan hänen julistustaan. Silloin vasta saatanan idiootti oletkin, koska olet niin tyhmä, ettet edes itse tajua, kuinka tyhmä olet, kun et edes tajua, että sinun pitää olla hiljaa ja kuunnella.
Epävakaalla ihmisellä on jatkuva sitämätön jännitystila sielussaan. Hän ei pysty heittämään vapaalle hetkeksikään, vaan on koko ajan "töissä" henkisesti ja valppaana, valmiina räjähtämään.
Onko teistä joskus tuntunut siltä, että ette uskalla sanoa jotain, koska pelkäätte, että toinen räjähtää ja alkaa huutaa ja saa aivan suunnattoman raivokohtausken. Tai jos saatte hänet lepytettyä, kuinka hän alkaa syyllistää teitä omista raivontunteistaan, koska te olette ne hänelle antaneet omalla idioottimaisella käyttäytymisellänne.
Kun epävakaa räjähtää, se on teidän syynne, koska olette niin saatanan tyhmä idiootti, ettette edes itse tajua sitä.
Kun epävakaata ihmistä vituttaa, vitutus on sellaista, ettei kukaan voi tajuta, kuinka paljon häntä vituttaa.
Epävakaa ihminen helposti sanoo, että ihmiset joko vihaavat häntä tai rakastavat häntä. Tämä on hänen oma käsityksensä asiasta ja ainoa totuus maailmassa. Se on joko tai. Ihmiset ovat joko oikeassa tai väärässä, hyviä tai pahoja. Ja jos ihmiset ovat väärässä tai pahoja, kokee epävakaa ihminen asiakseen kertoa siitä selkeällä ja kuuluvalla äänellä.
Loppukevennys:
Mikä tässä on niin ihmeellistä teidän mielestänne? Oletteko vähän tyhmiä, kun ette tajua? Saatanan idiootit (heh).
Mun olo ja elämä on hyvin pitkälle samanlaista kuin mitä sinä kuvailit. Myös lääkkeistä ajattelen samoin. Masennukseeni tarvin lääkettä, mutta tunteistani en ole valmis luopumaan. Ssri lääkkeistä saan helposti agressiota ja efexorista tuli todella epätodellinen leijuva olo. Lääkärit ovat ihmeissään kanssani.
Olisi mukava vaihtaa ajatuksia yv:nä :)
Mulla isa oli epavakaa ja koko lapsuus meni siihen, etta yritin aina olla mieliksi, ettei se vaan suutu ja saa raivokohtausta. Aika aikaisin opin pelkaamaan isan mielialoja. Ainoaastaan humalassa isa pystyi rentoutumaan, mutta juomisen han lopetti, koska huomasi itsekin varmaan ajautuvansa silla tyylilla alkoholistiksi.
Joo ei ole kehumista elaa sellaisen ihmisen laheisyydessa. Epavakaat ovat kotrollifriikkeja ja omasta mielestaan aina oikeassa. Heidan ajattelunsa on musta-valkoista ja he eivat pysty kasittamaan, etta sama ihminen voi olla vihainen mutta sitten leppya, vaan se useimmiten on sitten kerrasta poikki. Kun epavakaa on siis persoonallisuushairio, niin kaikki psyyken puolustuskeinotkin kieroutuvat omituisiksi peleiksi. Esim. huomionhakuinen persoonallisuusharioinen haluaa jatkuvaa ihailua. Jos han ei sita saa niin sita aletaan hakemaan omituisilla tempauksilla. Epavakaa tietaa myos itse, etta kaikki ei ole kunnossa ja han taas toimii erilailla, mutta sairaasti. Isassani se nakyi niin, etta han alkoi kerata hovia ymparilleen. Siihen kuuluivat ainoastaan hyvat ihmiset, siis ne jotka han naki hyvina ilman mitaan huonoja puolia. Ihmiset olivat jaettu numerojarjestyksessa hanen omien hyvyysmittareidensa mukaan. Huonot ihmiset olivat myos oma ryhmansa ja mina olin se kaikkein huonoin. Isa projisoi kaikki toisiin, ja naki itsensa jotenkin suurena oikeudenmukaisena auttajana, jumalana jolla oli oikeus jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin.
Mulla on sellainen kasitys, etta juuri epavakaat ovat niita, joihin helpolla jaa kiinni, ellei ole tietoa sairaudesta. Ihminen kuitenkin oppii ymmartamaan toista juuri kayttaytymisen perusteella ja jos se sitten poukkoilee sinne tanne, niin siina itse myos ahdistuu etsiessaan toisen kayttaytymiseen syyta. Ja pahinta se tietysti on pinelle lapselle, joka ei osaa viela jarkeilla, vaan nakee syyn itsessaan ja alkaa pitaa itseaan syyllisena aikuisen arvaamattomuuteen.
Et silleen, paljon on joutunut itsekin selvittelemaan omia kummallisuuksiaan. Tota edellamainittua taustaa vasten kaikki on nyt loksahtaneet paikoilleen ja saman tien oma ahdistuskin helittanyt. Jaljella on enaa vaan surullinen olo silloin talloin, kun muistelee menneita.
Mulla on dignosoitu sekä epävakaa että bipo, että aina se ei oo jompsin kumpsin. 3v terapian jälkeen oon huomannu epävakaan lieventyneen, bipo jatkaa sitkeästi. Aiemmin olin todella epävakaa, yhen päivän aikana itkua, naurua, ahdistusta, ylivilkkautta, taas itkua jne. Oon ite huomannu itestä ja muutenkin aina aatellu että epävakaassa puhutaan tunneista kun kyse mielialan vaihteluista, kun taas bipossa viikoista tai kuukausista.
Mullakin on diagnosoitu molemmat, ite oon kyl sillä kannalla että mää oon bipo
mulla on kaksuuntanen ja epävakaa, mutta ei oltu ihan 100% varma tosta epävakaasta kuitenkaan koska myös lapsuudessani kokemat traumat voivat vaikuttaa kovasti. kaksuuntaselta kuulostaa kovasti, äläkä nyt helvetti tollasia lääkkeitä syö enää!