Mikään mun elämässä ei kiinnosta mua. Mulla toistuu sama rutiini päivästä toiseen. Herään joskus klo 14, syön "aamiaisen" (ja saan kuulla vanhemmilta että muut on syöny jo lounaanki siinä vaiheessa), käyn lenkillä, avaan tietokoneen ja olen sillä kunnes noin 16.30 on päivällinen (ja sanottuani etten jaksa syödä enempää saan kuulla että "no et tietenkää ku vasta söit aamiaises"), siitä siirrynki alakertaan pelaamaan jommalla kummalla konsolilla josta siirrynki klo 22 jälkeen, ku porukat menee nukkumaan, takas koneelle jolla olenki sitte aamu neljään ja sitte pyörin pari tuntia sängyssä kunnes nukahan.
Vitsi mulla on hieno elämä. Mä tahdon aina muutosta ja laitan kännykän herättää aikasemmin ja lupaan itelleni että tänään autan vanhempia kotitöissä ja sitä rataa. Sitte kuiteski laitan herätyksen pois siirrettyäni sitä eka muutamaan otteeseen puolella tunnilla eteenpäin ja niin sama rutiini toistuu taas. Aina kun joku kysyy miten menee, ni joko sanon että "ihan hyvin" mikä ei todellakaan ole totta tai sitten vastaan tyyliin "different day, same shit".
Mä oikeesti haluan jotain muuta elämältäni mutta en kykene mitään muutoksia tekemään. Toisaalta sitte mä en ees halua elää. Aattelen usein ettei elämä oo mua varten ja että parempi ois jos mua ei ois olemassakaan ja etten mä mitään jää kaipaa elämässä. Suunnitelmiaki on itsemurhaa varten, pitää vaan kerätä vähän rohkeutta. Ja varmistaa ettei se tapa jolla sitte yritän voi epäonnistua ettei tarvi tuntea syyllisyyttä.
Meinaan mä tunnen syyllisyyttä omasta tilanteestani. Ei mulla kai oo syytä miks mun pitäs tuntea mitä mä tunnen. No, okei, ei mulla oo ku 1 kaveri, vanhemmat, pari eläintä ja se siitä joten olen yksinäinen. Yläastekin meni kiusattuna, joka päivä oli yhtä helvettiä, joka päivä teki mieli ottaa kouluun kirves ja lyödä siltä jätkältä pää poikki. Oispahan saanu mitä ansaitseeki. Vituttaa ihmiset jotka ei tajuu mitä kiusaaminen voi oikeesti aiheuttaa. Mut siis muuten, olen fyysisesti terve (kai), mulla on sentäs rakastavat vanhemmat eikä me eletä köyhyydessä. Lukio meni hyvin ja nyt oon menossa parin viikon päästä yliopistoon. Mä en oo työtön (tai siis olen mutta kun en ees oo hakenu työtä ni ;) ), exä ei oo jättäny mua, kukaa ei oo kuollu tai mitään muuta sellasta mistä ihmiset masentuu. Silti musta vaan tuntuu että joka päivä on sitä samaa paskaa, joskus se paskakerros vaan ei ole 1,5m korkee että on pelkästään 30 cm.
Mua harvoin ilahduttaa mikää (viimeks mua ilahdutti saada achievement pelissä, vau). Sillonki ku sain tietää että mut valittii opiskelijaks ni vanhemmat oli onnensa kukkuroilla. Mä vaan jatkoin uniani niinku mitään ei ois tapahtunu. Oikeestaan mä vähän vihasin sitä että mut oli valittu. On nii helppo jatkaa tätä mun elämääni just tälläsenä ku se on. Tuntuu että kaikilla muilla on suunnitelmia elämää varten ja elämä hymyilee niille. Ne saa töitä jos ei saanu opiskelupaikkaa, niillä on sosiaalisella puolella kaikki kunnossa, ne on hyvännäkösiä, ne tekee jotain... Mä vaan jumitan kotona miettien että ois kiva olla sosiaalinen ja ois kiva jos ois elämä mutta kuiteski mä vaan nyhjään täällä enkä kykene tilannetta muuttamaan. En kertakaikkiaan jaksa sitä mitenkään muuttaa mihinkään suuntaan.
Mä suutun tai ainakin vähintään ärsyynnyn ihan pienistä mitättömistä asioista. Musta vaan välillä tuntuu etten mä ees hallitse tunteitani. Ja että mulla on ihan väärät reaktiot kaikkiin tapahtumiin. Ku muut itkee, mä nauran mielessäni. Ku muilla on tosi hauskaa, mua vituttaa ja tekis mieli vaan räjäyttää koko maapallo palasiks. Ihan yks kaks jostain ihan oudoista syistä mua vaan alkaa itkettää. Esim. ku pyydettiin että mä lähtisin kuskiks Sipooseen ja mä sanoin että en haluu ku pitäs motarille mennä. Ja jotenki se vaan aiheutti sen että melkein aloin itkeen, jotenki sain hillittyä itteni. Pari videooki jotka ei mitenkää oo surullisia tai tua mieleen mitään muistoja tai mitään ni aiheuttaa mulle samanlaisen tunteen. Tässä pari viikkoa sitten oli torilla kuollut mies penkillä. Kaikki muut oli että "toi on tosi surullista" ja sitä rataa. Mä en tuntenu niin yhtään mitään. Oikeestaan oli jotenki siistiä nähä kuollu ihminen. Kuulostaa sairaalta, mä tiiän. En mä sille mitään voi, noi tunteet vaan tulee jostain. Lisäks mä en osaa tulkita toisten tunteita enkä mä osaa näyttää omiani. Aina syntyy väärinkäsityksiä just sen takia.
Mä haaveilen itteni tappamisesta tosi usein. Mietiskelen nopeita tapoja kuolla ja varmoja sellasia. Mä oikeen kuvittelen sen tilanteen ihan täysin.
Vitsi mulla on hieno elämä. Mä tahdon aina muutosta ja laitan kännykän herättää aikasemmin ja lupaan itelleni että tänään autan vanhempia kotitöissä ja sitä rataa. Sitte kuiteski laitan herätyksen pois siirrettyäni sitä eka muutamaan otteeseen puolella tunnilla eteenpäin ja niin sama rutiini toistuu taas. Aina kun joku kysyy miten menee, ni joko sanon että "ihan hyvin" mikä ei todellakaan ole totta tai sitten vastaan tyyliin "different day, same shit".
Mä oikeesti haluan jotain muuta elämältäni mutta en kykene mitään muutoksia tekemään. Toisaalta sitte mä en ees halua elää. Aattelen usein ettei elämä oo mua varten ja että parempi ois jos mua ei ois olemassakaan ja etten mä mitään jää kaipaa elämässä. Suunnitelmiaki on itsemurhaa varten, pitää vaan kerätä vähän rohkeutta. Ja varmistaa ettei se tapa jolla sitte yritän voi epäonnistua ettei tarvi tuntea syyllisyyttä.
Meinaan mä tunnen syyllisyyttä omasta tilanteestani. Ei mulla kai oo syytä miks mun pitäs tuntea mitä mä tunnen. No, okei, ei mulla oo ku 1 kaveri, vanhemmat, pari eläintä ja se siitä joten olen yksinäinen. Yläastekin meni kiusattuna, joka päivä oli yhtä helvettiä, joka päivä teki mieli ottaa kouluun kirves ja lyödä siltä jätkältä pää poikki. Oispahan saanu mitä ansaitseeki. Vituttaa ihmiset jotka ei tajuu mitä kiusaaminen voi oikeesti aiheuttaa. Mut siis muuten, olen fyysisesti terve (kai), mulla on sentäs rakastavat vanhemmat eikä me eletä köyhyydessä. Lukio meni hyvin ja nyt oon menossa parin viikon päästä yliopistoon. Mä en oo työtön (tai siis olen mutta kun en ees oo hakenu työtä ni ;) ), exä ei oo jättäny mua, kukaa ei oo kuollu tai mitään muuta sellasta mistä ihmiset masentuu. Silti musta vaan tuntuu että joka päivä on sitä samaa paskaa, joskus se paskakerros vaan ei ole 1,5m korkee että on pelkästään 30 cm.
Mua harvoin ilahduttaa mikää (viimeks mua ilahdutti saada achievement pelissä, vau). Sillonki ku sain tietää että mut valittii opiskelijaks ni vanhemmat oli onnensa kukkuroilla. Mä vaan jatkoin uniani niinku mitään ei ois tapahtunu. Oikeestaan mä vähän vihasin sitä että mut oli valittu. On nii helppo jatkaa tätä mun elämääni just tälläsenä ku se on. Tuntuu että kaikilla muilla on suunnitelmia elämää varten ja elämä hymyilee niille. Ne saa töitä jos ei saanu opiskelupaikkaa, niillä on sosiaalisella puolella kaikki kunnossa, ne on hyvännäkösiä, ne tekee jotain... Mä vaan jumitan kotona miettien että ois kiva olla sosiaalinen ja ois kiva jos ois elämä mutta kuiteski mä vaan nyhjään täällä enkä kykene tilannetta muuttamaan. En kertakaikkiaan jaksa sitä mitenkään muuttaa mihinkään suuntaan.
Mä suutun tai ainakin vähintään ärsyynnyn ihan pienistä mitättömistä asioista. Musta vaan välillä tuntuu etten mä ees hallitse tunteitani. Ja että mulla on ihan väärät reaktiot kaikkiin tapahtumiin. Ku muut itkee, mä nauran mielessäni. Ku muilla on tosi hauskaa, mua vituttaa ja tekis mieli vaan räjäyttää koko maapallo palasiks. Ihan yks kaks jostain ihan oudoista syistä mua vaan alkaa itkettää. Esim. ku pyydettiin että mä lähtisin kuskiks Sipooseen ja mä sanoin että en haluu ku pitäs motarille mennä. Ja jotenki se vaan aiheutti sen että melkein aloin itkeen, jotenki sain hillittyä itteni. Pari videooki jotka ei mitenkää oo surullisia tai tua mieleen mitään muistoja tai mitään ni aiheuttaa mulle samanlaisen tunteen. Tässä pari viikkoa sitten oli torilla kuollut mies penkillä. Kaikki muut oli että "toi on tosi surullista" ja sitä rataa. Mä en tuntenu niin yhtään mitään. Oikeestaan oli jotenki siistiä nähä kuollu ihminen. Kuulostaa sairaalta, mä tiiän. En mä sille mitään voi, noi tunteet vaan tulee jostain. Lisäks mä en osaa tulkita toisten tunteita enkä mä osaa näyttää omiani. Aina syntyy väärinkäsityksiä just sen takia.
Mä haaveilen itteni tappamisesta tosi usein. Mietiskelen nopeita tapoja kuolla ja varmoja sellasia. Mä oikeen kuvittelen sen tilanteen ihan täysin.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Pari kertaa oon aikonu mennä terveyskeskukseen varaa itelleni ajan lääkäriin että pääsis setvii tätä. Selvästihän tää on masennusta tai jotaki. Aina mä vaan kuiteski viimeistään ulko-ovella käännyn. En mä halua kertoa kenellekkää mitä mä tunnen enkä mä sitä paitsi ees osaa kertoa asioistani. Helpompaa on vaan kuolla.
Mun oikeesti on varmasti vaan paras kuolla. Mua pelottaa että jonaki päivänä käy niinku mun äiti aina sanoo, että mä en hillitse itteäni ja tapan jonku.
Sori nyt tää vuodatus. Netin anonyymit keskustelupalstat vaan on mun ainoo paikka jossa mä voin kertoa tunteistani. Sad but true.
onko opiskelupaikka sun oma valinta vai vanhempiesi haave? Toteutatko nyt itseäsi vai vanhempiesi odotuksia?
Mietit selkeästi sitä mitä sun PITÄISI olla. Jollakin mittarilla sitä ja tätä. Mitä sinä itse OIKEASTI haluat elämältä? Mene vaikka metsään (pois hälinästä, hiljaiseen paikkaan jos mahdollista), istu puun alle, pistä silmät kiinni ja kysy itseltäsi mitä sinä haluat? Seuraa ajatuksiasi minne ne johtavat.
tosin nyt on huolena työtilanne, joka ei oo hyvä silt alalta valmistuneilla. Tondennäkösesti mä oon siel vaan vuoden ja haen johonki amikseen. Esim. autoalan perustutkinto kuulostaa houkuttelevalta.
Ja kyllä mä oon miettiny mitä mä haluun elämältä. Haluun esim. muuttaa Saksaan, haluun jonku mukavan miehen, haluun pari lasta. Mut sit mä vaan joudun totee että on tosi idioottimaisia haaveita, miten mä noista mitään toteuttaisin tälläsenä ku oon? Mitään muuta mä en halua. Enkä mä noitakaan niin hirveen kovasti halua (muutaku että pääsis Saksaan. Rakastuin siihen viime kesänä totaalisesti)
Ku pyörii sängyssä joka yö muutaman tunnin yrittäen saada unta ni kyllä siinä tulee tosi hyvin ajatelluks erilaisia asioita. Ja totuus on että mä oon todella kyllästyny elämääni. Mulla on ajatus siitä mitä mä oikeesti haluisin olla tällä hetkellä mutta ku ei se oo mahollista mitenkää. Ja mä en vaan jaksa tätä elämääni jatkaa. Samat rutiinit toistunu nyt jo melkein 2 vuotta. Ees koulu ei muuta muuta ku heräämisajan. Nukkumaan mä silti meen myöhään kun en saa unta. En oo ikinä saanu. Vituttaa se ainainen pyöriskely ja ku luulet että nyt nukahat ni ei mitään, siinä sä oot hereillä vielä tunnin kuluttua.
Herää siihen tilanteeseen, että sä et ole väärässä. Yhteiskunta on muuttunut sellaiseksi, että minä ja sinä voisimme puhua vaikkapa yhteiskuntavammautumisesta.
Älä sure. Käännä tappio voitoksi. Yhteiskunta on tilasi aiheuttanut, niin ota siltä takaisin. Hankkiudu sairaseläkkeelle! Sen jälkeen saat viettää aikaasi juuri niinkuin itse haluat. Itselläni on tällainen prosessi käynnissä.
Olkoon ne orjapiiskattavana jotka haluaa. Minä en.
...jatkan vielä, että miksi ihmeessä en aikaisemmin ymmärtänyt sitä että juuri minä voin nauttia elämästäni, jos "sairauteni", eli se että en ajattele niinkuin valtaväestö, tehdään sairaseläkkeeni perusteeksi. Itsemurha ei ole vaihtoehto. Yhteiskunnan kuppaaminen on!
Miten pääsit sairaseläkkeelle?
En ole vielä sairaseläkkeellä, mutta lääkärini on sitä vähän vihjaillut. No kun on jo 7 vuotta syönyt masennuslääkkeitä ja vielä toista keskushermostoon vaikuttavaa, niin kyllä sitä alkaa sairaseläkkeen paperit häämöttää. Jos mulle nimittäin työkkäristä aletaan ohjaamaan kohta koulutukseen (töihinhän sieltä ei koskaan), niin siinä vaiheessa tulee eteen se tosiasia, että en ole työkykyinen henkisesti, ja pitää hakea sairaslomaa tai sitten se eläke.
En rehvastele mitenkään tilanteellani. Siinä ei ole mitään rehvasteltavaa. Paloin loppuun ja alkoholisoiduin, ja rikoin terveytenikin sillä. Elämä olisi voinut mennä paremminkin.
Olen oikeasti onnellinen, jos joku minunkaltaiseni löytää paikkansa yhteiskunnasta, ennen kuin on liian myöhäistä. :/
Onnittelut opiskelupaikasta! Yliopistolta löytyy varmasti sinullekkin sopivia harrastusmahdollisuuksia. Liikunta- näytelmä- ja lautapelikerhoja on moneen makuun. Näissä tapaa sitten uusia ihmisiäkin.
Itse olen ajatellut lähteä vaihtoon ja nähdä maailmaa. Se tuntuu vain olevan mun juttu: "pakko kokea tämä ennen kuin on liian myöhäistä". Kannattaisiko sinunkin?
Ainiin... armeijan käyminen saattaa tehdä sinulle hyvää ;). Toisaalta voi se siviilipalveluskin olla hyvä vaihtoehto. Pääasia että käyt näistä jomman kumman.
Nyt olet hakoteillä armeijoittesi ja muiden touhotuksiesi kanssa. Kaverihan on vetäny ihan henkisesti ittensä loppuun ja nyt yrittää löytää tavalla tai toiselle vihjeitä ja apua oman tilansa kohentamiseen. Hän ei ole nyt fyysisesti tai ainakaan henkisesti siinä vireystilassa, että voisi välttämättä tehdä mitään sosiaalista yhteistyötä muiden ihmisten seurassa.
Ota puhelin kouraasi ja soita ihmeessä oman terveyskeskuksen lääkärille aika. Kukaan muu ei voi nähdä tai ymmärtää sisällä pyörivää tuskaa, joten aloite on tehtävä sinun itsesi. Sinun ei tarvitse pelätä lääkärille, psykologille tai psykiatrille menoa, koska he eivät missään vaiheessa tule aliarvioimaan tuntemuksiasi ja tilaasi. Näin olen myös itse tehny ja apua saanut.
tietää, tai ei sittenkään. Sitähän tämä on nykyään, ei mitään hajua missä sotkussa nuorempi polvi tällä hetkellä velloo. Nähdään vain hieno opiskelupaikka ynnä muu kermakuorrute, vaikka tosiasiassa koko pakka on aivan ylösalaisin. Tässähän tämä kilpistyy, kaikki pitää olla hienoa ja viimeisen päälle ja vain se on tärkeää tässä yhteiskunnassa!!!
Moi!
Tuo ulkomaille lähtö on hyvä idea. Siellä ihan oikeasti joudut hoitamaan itse asiat ja heräät siihen että mitä haluat elämältäsi. Ja ainakin pääset pois rutiiniarjestasi. Itse vietin viime syksyn kiertämällä aasiaa 3kk ajan. Nyt menet vaikka töihin ja säästät hieman matkaan ja lähdet näistä p*skaympyröistä. Matkailu avartaa ja saat mietittyä asioita. Ja joudut tapaamaan uusia ihmisiäkin :) GO before it's too late! Veikkaan ettet tule katumaan, maapallo odottaa!
ps. Armeija voi tuoda myös vaihtelua elämään ja sen kautta pääsee myös ulkomaille jos haluat ja saat vielä siitä rahaakin hyvin.
Nuo ohjeet ei toimi kaikille. Joillekin toimii varmaan erittäin hyvin, mutta edellytyksenä on se, että se henkinen sairastuminen ei ole jo ehtinyt viedä liikaa voimia.
Ei ihmekään,että sua masentaa,jos pelaat koko ajan.Tee itsellesi päivän lukujärjestys.Ja pitäydy siinä.
Esim.Ulkoilu,musiikin kuuntelu/kirjan lukeminen,päiväkirjan kirjoittaminen,ystävän tapaaminen,ostoksilla käynti,leipominen/käsityöt ym.Vähennä tietokoneella oloa,se pahentaa masennustasi.Laita lukujärjestykseen,että peliaikaa on päivässä esi.3tuntia.
Hakeudu terveyskeskuslääkärille heti ja kerro myös vanhemmille olostasi.Ota joku läheinen ihminen mukaan lääkärille tueksi.
Sinulla on vielä paljon nähtävää ja koettavaa tässä elämässä.Yritä ymmärtää,että elämässä tulee vastoinkäymisiä,ja jos ei selviä yksin voi hakea apua.Eihän täällä olisi enään ketään koko maapallolla,jos kaikki antaisivat periksi kun tulee vastoinkäymisiä.Et ole ainoa ,jolla on paha olo!Hae apua!
on ainoa mikä tuo edes vähän iloa mun elämääni. Lisäks se on ainoa tapa mulle olla yhteydessä muihin ihmisiin. Netin kautta mä uskaltaudun jopa puhumaan muille ku niil ei oo mitään hajua kuka mä oikeesti oon eikä ne aattele heti että "hitto toi muija on ruma". Ne kohtelee mua ku vertaistaan niissä peleissä mitä mä pelaan eikä kato mua ku kärpäsen paskaa ja aattele et mä oon outo. Kyllä mä käyn joka päivä lenkillä, jos en kävis ni mä vihaisin itteäni vielä enemmän. Ärsyttää päivät ku ei pääse lenkille jonku syyn takia. Joinain päivinä pakko vaan päästä montaki kertaa kiertää lenkki. iPod mukaan ja ajatukset vaimennettuna ni on hyvä olla. Ajatusten vaimentaminenki on yks syy miks mä pelaan niin paljon. Ei kertakaikkiaan voi ajatella muuta ku sitä mitä tekee joten ei tuu huomattua että pirskuta, taas mä mietin junan eteen heittäytymistä.
Mä tiiän että elämässä on vastoinkäymisiä. Se vaan ku musta tuntuu ettei mulla ees oo mitään suoranaisia vastoinkäymisiä. Siis oikeesti, perhe on, on rahaa, on koulutuspaikka, sain asunnon ja sitä rataa. Mutj oku täs elämäs vaan tökkii. Alko tökkii yläasteella. Mä vaan jotenki syrjäydyin. Aina mä oon hiljai ollu mut jotenki se yläasteel vaa meni pahemmaks. Ja nyt ollaa tässä. Ei mitään elämää eikä oo ees uskallusta yrittää luoda kaveruussuhteita. Haha, ees lukios en hankkinu uusia tuttavuuksia. Mulla ei oo hajua mitä niitten nimet on jotka mun ryhmis oli.
Ku mä en vaan osaa olla ihmisten kanssa.
Jaaha. Taas pelit on sitten kaiken pahan alku ja juuri. Onko käynyt mielessä, että pelit on joillekin nykyajan fiktiivinen kirja tai elokuva?
Itse olen käynyt ajoittain niin matalalla mielialoissa, että en ole jaksanut pelata tietokonepelejä!! Nykyään pidänkin sitä jonkinlaisena mittarina, että jos jaksan mennä tietokoneelle pelaamaan, niin silloin olen suhteellisen hyvässä kunnossa! Sitten jos olen vielä vähän paremmassa kunnossa, niin sitten menen hitsaamaan verstaaseen.
Jos haluat, niin kirjoita mulle [email protected]
En jaksa itse käydä ns vertaisryhmissä. Helpompaa on luoda niitä itse netissä.
Jutellaan kaikki maan ja taivaan väliltä vaikka, jos ei just sillä hetkellä kärsi puhua suoraan siitä "ihtestään".
Sinulla on moni asia kunnossa,se on hyvä.Koska olet niin masentunut ja ahdistunut,et näe omia mahdollisuuksiasi mihinkään.Siksi et saa ehkä untakaan.Kun hoidatat itsesi kuntoon,itsetuntosikin nousee samalla.Huomaat ,että oletkin hyvä tyyppi ja ihan samanlainen kuin muutkin.
Nyt olet noidankehässä;mietit vaan itseksesi kuinka surkea olet ja tunnet olosi vielä surkeammaksi.
Kaikkeen löytyy nykyään apua:masennukseen,ahdistukseen,sosiaaliseen jännitykseen,unettomuuteen ja moni oire liittyy yhteen.Kun on esim.sosiaalisesti jännittynyt,voi olla ahdistunut ja masentunut eikä saa nukuttua.
Valoa on tunnelin päässä,mutta itsesi pitää tehdä asioille nyt jotain.Ei kukaan tule hakemaan sinua kotoa ja
vie lääkäriin.Sinun on itse soitettava aika sinne ja kerrottava oireistasi.Jos jätät lääkärireissun nyt väliin,vähättelemällä oireitasi,niin silloin teet ison virheen.
Silloin aikuisuus näyttäytyisi tosi vaikealta kohdallasi.Olisit yksinäinen,mahdollisesti työkyvytön ja erittäin onneton viettäessäsi kapeaa elämää,joka olisi täynnä estoja.
Ihan kuin kertoisit minusta :/ vähän rankemmalla lapsuudella ja ilman YO mahdollisuutta :D
Mitä pelejä pelailet ? :D Pelailen itsekkin silloin tällöin :)
Pelaamiseen voi jäädä koukkuun kuten mihin tahansa huumeeseen... Olen ollut ex-heroinistin luennolla jossa hän kertoi kuinka pelit pelastivat hänet mutta on nyt niihin koukussa.
Olin itse niin koukussa peleihin että unesta ei tullut mitään... Kun kaverit lopettivat pelailun menin katsomaan tv-sarjoja ja aamusta taas pelaamaan. Joskus 2 päivää hereillä ihan vain kun ei kiinnostus riittänyt muuhun kuin pelaamiseen.
Voit jutella myös minun kanssani jos tahdot sä-pöllä? dawg87 (at) suomi24.fi
Olisi mukavaa jutella ihmisen kanssa joka on samoissa kuvioissa kuin minä :)
Olen itse hyvin ujo sosiaalisissa tilanteissa mutta virtuaalisessa anonyymittömyydessä voi olla vapaa ja puhua kaikki mitä sydämmellä on.
Lue kirjojakin!
Kirja joka minut sai irti peleistä ja aineista... on Awarness. Löytyy myös ilmaisina audiobookseina http://awareness.tk/.
Yksi mikä myös on kivaa jutella erimaalaisten ihmisten kanssa englanniksi koska he eivät tiedä oletko jännittynyt vai huono puhumaan :)
Tsemppiä ja jaksamista, ota yhteyksiä :)
"Yksi mikä myös on kivaa jutella erimaalaisten ihmisten kanssa englanniksi koska he eivät tiedä oletko jännittynyt vai huono puhumaan :)"
Toi on kyl totta. Mua jännittää puhuu jopa niille (enemmän mua jännittää puhuu kyl ihan "oikeessa" maailmassa) ja mun puheeni rajottuu muutamien sanojen lauseisiin. Ei siinä mitään, en mä erotu niistä jotka ei oikeesti osaa englantia paljoo :) Ja jos mä arkuuttani vaa mongerran jotain ni ne jättää sen siihen eikä ala kyselee et mitä mä sanoin vaa aattelee et mä en osaa lausua.
mutta kun ei oo kiinnostusta sitä tehdä. Vaikka mä oon yrittäny mennä uusiin paikkoin "avoimin mielin" ja asenteella että nyt piru vie hankin edes yhen kaverin, löydän mä itteni aina yksistään istuust jostain nurkasta alle puolen tunnin. Mä en vaan osaa hankkia kavereita, en nii mitenkää. Mä käyn mielessäni läpi mitä mä sanoisin niille muille mutta ikinä mä en mitään kuiteskaan sano. En vaan kertakaikkiaan voi jonku syyn takia. Joten mä vaan kuuntelen mitä muut puhuu enkö osalllstu mitenkään. Tunteitakaan en näytä syystä tai toisesta (ellei sitte joku oo just kertonu jonku hauskan jutun). Ihan niinku joku palomuuri estäis ottaa yhteyttä ulkomaailmaan.
Jännä, ei mua mitenkää niin pelota puhua omanikäisteni kanssa. Vanhemmille ihmisille en oikeen tykkää puhua just sen takia että kun pitää kerätä eka hirveen kauan rohkeutta. Mut miks ihmees mä en voi puhuu ikäisteni kaa? Ku ei mua oikeesti hermostuta.
Noh, 9m^2 huone on onneks tarpeeks iso neljän seinän välissä kyhjöttämiselle. Olkaa huoleti, kyllä mä yritän taas mennä sillä "nyt hankin kaverin" asenteella uusiin piireihin. Mutta niinku jo totesin, se ei vaan onnistu.
Niin monena hetkenä on vaan tehny mieli heittäytyä auton alle. Ainoo mikä mut pysäyttää on etten mä halua epäonnistua. Tuntuu et silloin pettäisin vanhempani jollain tavalla.
Tuossa aikaisemmin ehdotin että voit laittaa minulle vaikka sähköpostia niin voidaan olla vaikka kirjoituskavereita tjsp... Onhan sekin ihan mukavaa... Itsellä on sosiaalisesti samoja ongelmia muttakun juttu alkaa luistamaan niin se yleensä on aika jees :)
Noniin, nyt on sitte yliopistohommat virallisesti alotettu. Muutto uuteen kaupunkiin ei tuntunu miltään. Soluasunto ei oo niin paha, saa täällä rauhaa ja nuo on ihan mukavia ainaki tällä hetkellä nuo ihmiset. Mutta silti aina kun on niitten kaa ni tulee tarve päästä omaan huoneeseen ja täällä mä oonki suurimman osan vapaa-ajastani. Kyllä mä ihme kyllä voin niille puhua. Noh, ne kyselee asioita ja aina mä jotenki kysymyksiin oon voinu vastata, omasta alotteesta puhuminen onkin sitte ollu se hankala puoli. Mutta ne onki sitte ainoot tuttavuudet tällä hetkellä. Tänään ei ollu mitään muuta ku infoa ja jotenki ne muut vaan löys heti kaveriporukoita. Ja mä en. Ja nolotti ku en muistanu sen vieruskaverin nimeä ees viittä minuuttia. Ja mun oli hirveen vaikea mitään oikein jutella siinä tutustumisessakaan, en mä vaan osaa kertoa itestäni tai kysellä muiden juttuja. Mä oon aina ollu se kuuntelija joka ei keskeytä toisten juttuja ja jolta saa joskus ihan lypsää vastauksia.
Ja jotenki tuntuu hirveen vaikeelta alottaa oma itsenäinen elämä ku pitäs luoda eka se elämä. Kun ei mulla ole sellasta ollu muutamaan vuoteen. Yks kaks pitäs pärjätä muitten kaa ja mun sosiaaliset kyvyt on ihan nollissa. Yks kaks pitää kaikki hoitaa ite ja aina esim. puhelut on jännittäny mua ihan hirveesti ja jos jonnekki toimistoon pitää mennä on aina täytyny kerätä rohkeutta ehkä puolikin tuntii.
Ja kyllä, heti ensimmäisenä päivänä löysin sillan, jolla voin toteuttaa plan B:n jos tarve tulee. Ja jotenki teki mieli jo heti hypätä, en tiiä mikä ihmeen halu se oli näin heti kättelyssä.
tällainen tarina :) En tajunnut tätä koko juttua, kun en jaksanut lukea aloitusta pitemmälle. Hyvin toi tutustuminen on mennyt. Ei tarvii heti alkuun heittäytyä bestfrendiksi, ajan kanssa se pitäis siitä sitten muuttuu jos muuttuakseen. Eka vuosi menee aina tutustuessa.
Se vaan kun kaikki muut heti alko tutustumaan toisiinsa ja löys niitä porukoita. Ja mä olin yksin enkä puhunu kun en saa vaan puhutuks. Ois ollu kivaa kysellä kans vähän niiltä esim. nimiä ja mistä päin ne on mutta kun tollaset asiat vaan jää aina multa kysymättä kun ei rohkeus riitä kysymiseen.
kurjuudestaan huolimatta. Eniten ilahdutti toi "viimeks mua ilahdutti saada achievement pelissä, vau" :) Mikä vika muka siinä on. Kai nuo koulujutut tarkoittaa oikeastikin vaan uusia muutoksia ja haasteita jos nekin puolet ottaa huomioon. Mietin tässä eilen kai viimeksi, et oikean elämän ilahduttavat asiat on olleet tosi vähissä. En nyt edes muista. Ja sitten noi väärät reaktiot kaikkiin tapahtumiin, jotka johtuu kai ulkopuolisuuden olosta. Noh, muuten kyllä maapallon voi jättää muille ehjäksi ja sitä rataa. Kaikki on kai periaatteessa hyvin kun huonomminkin vois olla. Tunteet on - - ääh. En jaksa.
olekaa varsinaisesti, kai niistä achievementeistä pitääkin iloita. Se vaan että kun se on pelkkä peliin liittyvä juttu. Oikeessa maailmassa mikään ei tunnu ilahduttavan. Ei oo ilahduttanu pitkään aikaan.
Niin, kai ne asiat vois olla huonomminki, en oo sentäs vielä muuta ku ajatellu sitä itsaria. Koko aika ei mee itkiessä ja sitä rataa. Mutta ei ne asiat kuiteskaa oo mitenkää hyvin. Jos ois, en kai ois valinnu siltaa, jolta hypätä ku kaikki muu epäonnistuu.
En mä tiiä... Jotenki mulla on sellasia hyviä kausia jolloin en oo niin maassa. Ja sit yks kaks oon taas siinä jamassa että pitää pakottaa ittensä tekemään asioita, samat rutiinit toistuu päivästä toiseen ja kaikki aika, jollon voin ajatella jotain muuta ku esim. koulujuttuja, meneeki sitte sen itsarin ajatteluun. Tällä hetkellä on just sellai hyvä aika jollon jaksaa olla ees jonku aikaa ihmisten kanssa kunnes tulee se pakottava tarve mennä suljetun oven taakke ja upota omaan maailmaansa.
Niinhän ne alkaakin! Toiset ovat vaan hitaampia, ja seurailevat vähän siitä sivusta. Johtuikin varmaan siitä, että ne parhaat tyypit josta piti kaikken eniten ja jotka vieläkin muistaa, alkoivat erottumaan vasta kolmannen vuosikurssin alussa. Ja jotkut niistä, jotka olivat aina esillä olivat vaan huomiohakuisia.
En minäkään muista kenenkään nimiä, muistan ihan eri juttuja - ja just sellaisia mistä ei ole mitään hyötyä. Minulle on naurettukin minun erikoisen muistin suhteen.. no ei onneksi pahalla. En minä ainakaan loukkaannu, jos joku ei muista minun mimeä tai mistä oon kotosin. Parempi niin :) Voithan tehdä vaikka niin kuin minä, älä käytä nimeä, juttele vaan niitä näitä. Sit kun pitäs nimi sanoa, niin ihmettelet et nyt tulikin joku kamala aivosulku kun oot niin kamalasti yhden *"junioriitan" näköinen, jonka nimi oli.. ööö.
Muutoin olis kyllä opiskelun takia hyvä saada ainakin masennus kuriin. Kai nyt sen verran ymmärrät, et tila saattaa tarkoittaa oppimenestyksen kannalta pahimmassa tapauksessa samaa kuin on/off. Jos ei ihan pahinta, niin menet sit sellasilla läpi, kun millä ilman mielenkiintoa ja panostusta voi mennä.
Vaikutat tosi mukavalta. Harmi jos tuo eristyminen iskee päälle. Itsekin tiedän, millaista se on. Tänäänkin välttelin yhtä tuttua, kun olin törmätä. Se varmaan ihmettelee. En vaan halua nähdä sitä, vaikka tiedän että se pitää minusta. Se jotenkin ahdistaa, En voi sietää ketään joka pitää minusta(?). Hyvä kun jaksan pitää huolta itsestäni. SIinäkin on välillä liikaa... Elikkä EI NÄIN! Etsi parempi ratkaisu. Onni, et olet hyvässä ympäristössä onnen kannalta. Et vaan saa eristäytyä JUST NYT :)
Missä kaupungissa oot? ite alottanu yliopistossa ja roikkunu porukoissa mutta niin yksin... viime vuonna amk:ssa ihan kauhee tilanne syksyllä kun jäin totaalisen yksin, enkä kestä jos joudun kokemaan sen uudestaan. Just on alkanu toipumaan masennuksesta tai mikä lie olikaan/onkaan mitä nyt eilen iski pieni paniikki et ei helvetti taas tää sama alkaa ku vuos sitte... Turussa oon. Mä oon niin arka mitä ihmisiin tulee koska niin moni on kohdellu huonosti joskus. koita pärjätä!
mä varmaan vaikutan sellaselta ulospäin ku sanoit et onnistuu kaikessa mut kissanpaskat. :< et toisaalta ei niilläkään ketkä vaikuttaa itsevarmoilta ja näyttää saavan kaverei välttämät paremmin mee....
Onneks Jyväskylä eikä mikään kaukasempi kaupunki, täältä ajaa omalla autolla noin kahessa tunnissa kotiin. Helpottaa vähän että jos ei jaksa niin on helppo päästä kotiin takasin.
että mua ahdistaa kun on ihmisiä lähellä. Ärsyttää tavattomasti jos viereen tulee joku istumaan. Tekee mieli vaan vaihtaa paikkaa. Mä en yhtään tiedä miten olis siinä silloin kun joku siihen viereen tulee.
Ihan tälleen pikkasen. Pakko vaan saada sanotuks. Luulin jo hetken että kaikki alkaa mennä paremmin. Äsken istuin sitte taas bussissa matkalla takasin tänne Jyväskylään ja matkalla kerkesin ajatella sitä sun tätä. Ja taas tunsin kuinka lähti kaikki luisuun alamäkeen. Jotenki ei vaan nii yhtään kiinnostais elää. Ei pelkästään siis ettei kiinosta opiskella. Koko ajatus siitä, että täällä vietän "hyvässä lykyssä" vielä jotain 70 vuotta vaan tuntuu vastenmieliseltä. Ei vaan tahdo. Viime viikolla hilaudun tasan yhden koulujutun takia jonnekin. Edes ruoka ei maita. Tajusin nyt viikonloppuna laihtuneeni kesän ja tän syksyn aikana noin 7 kiloa. Edes apua en saa hommatuks. Monena päivänä olen ajatellut että "no nyt mä soitan". Enkä kuitenkaan sitä tee.
Et oo pitkään aikaan kirjottanut tänne! Miten menee?
Ja muuten voinko kysyä että miten pystyt opiskelemaan tuossa mielentilassa, miten asiat jää sun päähän?
Sun pitäis harkita jotain masennuslääkitystä varmaan, eli käydä psykologilla jne.. Että saisit toivoa elämään. Mitään et kai voi menettää, vaikka sinne menisitkin..? Taino, se rohkeus sun on jostain kaivettava!
Sä tarttisit kaverin, joka veis sua jonnekkin, mistä voisit kiinnostua! Tuun kirjottamaan tänne vielä, 'tsemppiä' :)
itelläni on lievä masennus joka päivä, nytkin ahmin karkkia masennuksee
Jaa a, minun mielestä UNI on se jota et elämässäsi saa riittävästi, ja se asia täytyy saada ihan ensimmäisenä kuntoon, ellei saa unta se sairastuttaa kenettahansa. Mene Lääkäriin ja kerro ettet saa illalla nukahdettua, siihen on olemassa apu ja elämäsi voi palautua jo paremmaksi että nukut ja oikeaan aikaan. Hyvää päivänjatkoa sinulle. Tässä vielä hymy :)