Ensimmäistä kertaa 5 vuoden syömiskamppailun aikana alan vihdoin ymmärtää avuntarpeeni. Viimeisen vuoden olen oksennellut ja nyt alkanut pelkäämään siitä aiheutuvia haittoja, joita ei monia vielä ole (vain pieniä oireita: päänsärkyä, painetta, turvotusta naamassa, huimausta...) mutta silti pelkään joka päivä saavani sydänkohtauksen yms ellei ahmimis-oksentamis -kierre lopu. (Alkaa myös pikkuhiljaa tulla tukalia tilanteita selitellessä minne vanhempien lompakosta on kadonnut 20e).
Suurin ongelma on 16-v ikäni. Haluaisin tosissaan saada apua, mutta ehdottomasti vanhempieni tietämättä. Jos menee esim. terveydenhoitajalle puhumaan, niin eikö vaan sieltä soiteta kumminkin kotiin, vaikka toisin toivoisi? Ja jos vanhempien tietämättä hoitoon pääsisikin, niin se taas maksaa, joten mistä rahat siihen?
Mistä siis kunnollista apua ilman vanhempien järkyttämistä? :(
Suurin ongelma on 16-v ikäni. Haluaisin tosissaan saada apua, mutta ehdottomasti vanhempieni tietämättä. Jos menee esim. terveydenhoitajalle puhumaan, niin eikö vaan sieltä soiteta kumminkin kotiin, vaikka toisin toivoisi? Ja jos vanhempien tietämättä hoitoon pääsisikin, niin se taas maksaa, joten mistä rahat siihen?
Mistä siis kunnollista apua ilman vanhempien järkyttämistä? :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miksei niille voisi kertoa? Ainakin olisivat tukemassa sua parantumaan.
Ei terkkari pakota kertomaan, mutta saattaa ehdotella sitä.
Parantuminen on tosi rankkaa, musta ainakin olisi hyvä jos tietäisivät.
nimenomaan kannata pyrkiä hoitoon, koska se on suht hyvin maksettu valtion taholta? Vai onko syömishäiriötapauksissa eri asia kuin muissa terveysongelmissa? Joku hoitoa ko. ongelmaan saanut varmaan voisi vastata paremmin?
Maksoi tai ei, itse ainakin kadun etten hakenut jotakin apua syömishäiriöön (bulimia myös, oli koko lukioajan) ja se tahdonvoimalla parani jotenkuten, fyysiset oireet kuten tuo oksentaminen. Henkinen puoli ei ole koskaan tullutkaan kuntoon ja sehän siinä juuri onkin vaikeampaa kuin vain lopettaa ulkoinen toiminta. Toki tärkeää senkin saaminen aisoihin.
Ymmärrän myös, miksi et vanhemmille halua kertoa. Riippuu niin paljon vanhemmistakin, itse tunnet parhaiten heidät, miten he reagoisivat? Omilleni en koskaan kertonut, koska tiesin, ettei se olisi auttanut mitään, tuloksena olisi ollut vain lisää syyttelyä aiheetta. Sitä ei kannata puolestaan pelätä, jos pelkäät vanhempiesi huolestuvan, sehän on normaalia välittämistä, jos ymmärtää jollain perheenjäsenellä olevan asiat huonosti. Jos jatkat tuota kierrettä, niin varmasti se näkyy ulkopuolisillekin, (jollei jo näy) jonkinlaisina oireina ja se varmaan huolestuttaa enemmän vanhempia, jos ei edes tiedä mikä sulla on.
Rohkeutta ja voimia avun hakemiseen!
kyllä terveydenhoitajilla kuten kaikilla terveysalantyöntekijöillä on vaitiolovelvollisuus. tajuat itse tarvitsevasi hoitoa, ja terveydenhoitaja voisi ohjata sinut puhumaan esim psykologille ja ravitsemusterapeutille. eri asia, pitääkö terveydenhoitaja kiinni vaitiolovelvollisuudestaan, se riippuu harmittavan paljon työntekijästä - toki siitäkin, missä kunnossa sinä itse olet.
kävin sinun ikäisenäsi psykologilla (eri syistä tosin) ja selvisi, että äitini soitteli usein käyntieni jälkeen, mistä olin puhunut. meni luotto molempiin, hetken päästä kuitenkin tajusin, ettei äitini tiennyt missä mennään, vaikka kävikin yhteistapaamisissa. psykologi ei kertonut mitään, vaikka sanoinkin että ihan sama kertooko, koska tahtoi minun kertovan itse mitä on kerrottavana.
en halua lannistaa, mutta paraneminen on tarpeeksi vaikeaa silloinkin, kun on joku läheinen kuka tietää. muistan miten helpotuin kun sain vihdoin sanottua äidilleni syömishäiriöstäni, yllätyin kun äiti sanoi tietäneensä asiasta jo pidemmän aikaa. olin kuitenkin jo täysi-ikäinen enkä asunut kotona sairastuessani. terveydenhoitaja voisi ohjata sinut esim psykologille ja ravitsemusterapeutille, ja voit sanoa suoraan, ettet tahdo äitisi tietävän. ei sun kuitenkaan kannata murehtia vanhempiesi järkyttämisestä, olet heidän lapsensa ja heidän tehtävä on suojella sinua ja huolehtia, vaikka eivät itse osaisikaan auttaa. ammattiavusta on paljon hyötyä jos hyödyn osaa ottaa vastaan, eniten itseäni on kuitenkin auttanut läheisille puhuminen.
Luulisin, että terveydenhoitaja joutuisi ilmoittamaan vanhemmillesi, koska hänellä on toisaalta velvollisuus ilmoittaa huoltajallesi, jos tilanne on paha, niinkuin sinun tilanteesi kuulostaa. Mutta yleensä ammattilaiset ymmärtävät, ehkäpä terveydenhoitajasi osaisi kertoa asian "oikealla" tavalla, ja saisi vanhempasi ymmärtämään ja sitä kautta auttamaan. Kuten muut jo sanoivat, vanhempien tuki on usein se kaikista tärkein paranemisessa.
En siis ole aivan 100% varma, mutta luulisin, että terveydenhoitajasi joutuu ilmoittamaan vanhemmillesi.
Itselläni meni juurikin niin, että terveydenhoitaja vakuutteli vaitiolovelvollisuuttaan ja sai näin minut kertomaan asioita. Minut laitettiin painokontrolliin ja vaitiolovelvollisuus jonnekin tuntui katoavan kun paino laski lyhyessä ajassa liian nopeaa... Mutta jos saat itsesi pidettyä jokseenkin kunnossa ja lupaat yrittää parantua, niin th ei ilmoita vanhemmillesi. Alaikäisenä hänellä on kuitenkin velvollisuus ilmoittaa, jos tilanteesi menee liian pahaksi ja olet hengenvaarassa.
Tsemppiä! Itse pidin vanhempien tietämistä erittäin vaikeana asiana, mutta loppujen lopuksi nyt on helpompi olla kotona oma itsensä ja vanhemmat ymmärtävät paremmin oman käytökseni, kun heille on käytökselleni jokin "syy".