Kirjoitan nyt tänne, koska alkoi tuntui jo niin voimakkaasti, että minun on jonnekin/jollekin puhuttava tai halkean. Ehkä täällä olisi joitain, jotka osaisivat auttaa tai neuvoa, kun en muutakaan paikkaa tiedä mistä hakea lohtua.
Minulla on ainoastaan yksi ystävä elämässäni. Olemme reilu parikymppisiä ja tilanne on tämä:
Olemme toistemme ainoita kavereita. Meillä ei ole netin lisäksi mitään muuta sosiaalista elämää kuin toisemme. Kumpikaan meistä ei ole koskaan seurustellut. Ainoana erona on, että minä asun yksin ja käyn töissä, ja hän ei ole vielä käynyt ammattikouluaan loppuun. Olemme viimeiset vuodet viettäneet jota kuinkin kaiken mahdollisen vapaa-aikamme yhdessä ja voisin sanoa, että hän on elämäni tärkein ihminen, ainut, johon voin luottaa. Me molemmat olemme koko elämämme olleet jollain tasolla syrjittyjä, meitä molempia yhdistää se, että meitä kiusattiin koulussa, eikä otettu 'piireihin' mukaan, ja tällä tavalla meidän ystävyys alkoikin kun aloimme tukea toinen toista.
Viime talvena hän yllättäen muuttui. Hän lopetti koulussa käymisen, meni psykiatriselle keskustelemaan, että haluaisi sairaslomaa koulusta ahdistuksen takia. Hän sai kuukauden sairaslomaa, kun kuukausi päättyi, hän haki uuden kuukauden sairaslomaa, ja näin se jatkui koko vuoden kevääseen saakka. Lääkärit eivät meinanneet antaa hänelle lähetettä terapiaan, kun eivät nähneet hänellä oikeita masennuksen oireita(?). Loppujen lopuksi hän kuitenkin pääsi terapiaan keväällä ja lääkkeitäkin on alkanut syödä.
Minä olen kaiken mahdollisen tuen hänelle antanut, koettaa kutsua häntä kylään tai mennä sinne kylään niin paljon kuin mahdollista, kysellä hänen vointiaan, tehdä kaikkea hauskaa ja piristävää yhdessä.
Nyt hän on alkanut käyttäytyä oudosti ja se on alkanut vaikuttaa minunkin elämääni.
Hän ei enää halua tavata minua juurikaan yhtään. Kesän aikana olemme tavanneet tasan 2 kertaa. Muuten olen ollut koko ajan yksin ja se on aika vaikeaa minulle. Yritän soittaa hänelle, hän jättää vastaamatta joka kerta. Lähetän hänelle viestiä ja kyselen vointia, hän ei vastaa. Kirjoitan hänelle sähköpostia, että kirjoittaisi minulle jotain, kun on huolestuttavaa tuollainen käytös. Sitten sovimme tapaamisen kaupungille, leffaan. Odotan kuin kuuta nousevaa tuota päivää, että saan vihdoin seuraa. Tähän mennessä jokainen niistä harvasta sovistusta tapaamisesta on päättynyt näin: Hän peruu tapaamisen tylysti tekstarilla vain tuntia ennen sovittua aikaa tai ei saavu ollenkaan paikalle, ei vastaa puhelimeen kun yritän tavoittaa. Eilen meidän piti mennä konserttiin, jonne molemmat halusivat mennä kovasti.. Odotin häntä puoli tuntia konserttipaikan edessä ja kun hän sinne sitten vihdoin saapui hieman myöhässä ja olin jo menossa sisään - hän sanoi - "Odotas.. En taidakaan tulla, mene sinä vain" jättäen minut yksin siihen jonoon nöyryytettynä. Minä lähetin hänelle tekstarin että kuinka saatat tehdä minulle aina näin?! Ja menin kotiin itkemään, säälittävää, tiedän.
Tuo nyt siis on tuota masentumisen käyttäytymistä? Miten minä voin tuohon reagoida, miten voin tukea? Minun energia ei kohta enää jaksa, minä olen aivan loppu. Itseäni alkaa ahdistaa jo se, etten mielestäni ole hänelle enää millään lailla tärkeä, kun hän tekee noin. Ahdistaa se, etten voi enää luottaa häneen enkä pysty ajattelemaan häntä enää niin hyvänä ystävänä kuin ennen. Jotka tukevat toisiaan, eikä jätä koskaan jne. Minua vain itkettää.. Toivoisin löytäväni jonkun ihmisen, jolle olisin tärkeä ja arvostettu.
Mutta onko se heti itsekästä ajattelua? Jos sanon hänelle hänen käyttäytymisestään, hän heti raivostuu ja sanoo "Miten voit sanoa noin, minähän olen masentunut!?!? Et ajattele mitään muuta kuin itseäsi, etkö tajua että olen masentunut, sinä vain yrität saada tilani huonommaksi. Niin, no ethän sinä mitään masennuksesta tiedäkään, kun et ole sitä kokenut!" Noin hän vain sanoo, kun yritän kertoa hänelle että minusta tuntuu pahalle nuo kaikki perumiset ja yhteydenpitoon vastaamatta jättämiset.
Noh sainpahan kaivettua ulos mieleni syövereistä. Olen nyt varmaan sitten aika itsekeskeinen, mutten voinut enää olla kirjoittamatta tätä jollekin.
Minulla on ainoastaan yksi ystävä elämässäni. Olemme reilu parikymppisiä ja tilanne on tämä:
Olemme toistemme ainoita kavereita. Meillä ei ole netin lisäksi mitään muuta sosiaalista elämää kuin toisemme. Kumpikaan meistä ei ole koskaan seurustellut. Ainoana erona on, että minä asun yksin ja käyn töissä, ja hän ei ole vielä käynyt ammattikouluaan loppuun. Olemme viimeiset vuodet viettäneet jota kuinkin kaiken mahdollisen vapaa-aikamme yhdessä ja voisin sanoa, että hän on elämäni tärkein ihminen, ainut, johon voin luottaa. Me molemmat olemme koko elämämme olleet jollain tasolla syrjittyjä, meitä molempia yhdistää se, että meitä kiusattiin koulussa, eikä otettu 'piireihin' mukaan, ja tällä tavalla meidän ystävyys alkoikin kun aloimme tukea toinen toista.
Viime talvena hän yllättäen muuttui. Hän lopetti koulussa käymisen, meni psykiatriselle keskustelemaan, että haluaisi sairaslomaa koulusta ahdistuksen takia. Hän sai kuukauden sairaslomaa, kun kuukausi päättyi, hän haki uuden kuukauden sairaslomaa, ja näin se jatkui koko vuoden kevääseen saakka. Lääkärit eivät meinanneet antaa hänelle lähetettä terapiaan, kun eivät nähneet hänellä oikeita masennuksen oireita(?). Loppujen lopuksi hän kuitenkin pääsi terapiaan keväällä ja lääkkeitäkin on alkanut syödä.
Minä olen kaiken mahdollisen tuen hänelle antanut, koettaa kutsua häntä kylään tai mennä sinne kylään niin paljon kuin mahdollista, kysellä hänen vointiaan, tehdä kaikkea hauskaa ja piristävää yhdessä.
Nyt hän on alkanut käyttäytyä oudosti ja se on alkanut vaikuttaa minunkin elämääni.
Hän ei enää halua tavata minua juurikaan yhtään. Kesän aikana olemme tavanneet tasan 2 kertaa. Muuten olen ollut koko ajan yksin ja se on aika vaikeaa minulle. Yritän soittaa hänelle, hän jättää vastaamatta joka kerta. Lähetän hänelle viestiä ja kyselen vointia, hän ei vastaa. Kirjoitan hänelle sähköpostia, että kirjoittaisi minulle jotain, kun on huolestuttavaa tuollainen käytös. Sitten sovimme tapaamisen kaupungille, leffaan. Odotan kuin kuuta nousevaa tuota päivää, että saan vihdoin seuraa. Tähän mennessä jokainen niistä harvasta sovistusta tapaamisesta on päättynyt näin: Hän peruu tapaamisen tylysti tekstarilla vain tuntia ennen sovittua aikaa tai ei saavu ollenkaan paikalle, ei vastaa puhelimeen kun yritän tavoittaa. Eilen meidän piti mennä konserttiin, jonne molemmat halusivat mennä kovasti.. Odotin häntä puoli tuntia konserttipaikan edessä ja kun hän sinne sitten vihdoin saapui hieman myöhässä ja olin jo menossa sisään - hän sanoi - "Odotas.. En taidakaan tulla, mene sinä vain" jättäen minut yksin siihen jonoon nöyryytettynä. Minä lähetin hänelle tekstarin että kuinka saatat tehdä minulle aina näin?! Ja menin kotiin itkemään, säälittävää, tiedän.
Tuo nyt siis on tuota masentumisen käyttäytymistä? Miten minä voin tuohon reagoida, miten voin tukea? Minun energia ei kohta enää jaksa, minä olen aivan loppu. Itseäni alkaa ahdistaa jo se, etten mielestäni ole hänelle enää millään lailla tärkeä, kun hän tekee noin. Ahdistaa se, etten voi enää luottaa häneen enkä pysty ajattelemaan häntä enää niin hyvänä ystävänä kuin ennen. Jotka tukevat toisiaan, eikä jätä koskaan jne. Minua vain itkettää.. Toivoisin löytäväni jonkun ihmisen, jolle olisin tärkeä ja arvostettu.
Mutta onko se heti itsekästä ajattelua? Jos sanon hänelle hänen käyttäytymisestään, hän heti raivostuu ja sanoo "Miten voit sanoa noin, minähän olen masentunut!?!? Et ajattele mitään muuta kuin itseäsi, etkö tajua että olen masentunut, sinä vain yrität saada tilani huonommaksi. Niin, no ethän sinä mitään masennuksesta tiedäkään, kun et ole sitä kokenut!" Noin hän vain sanoo, kun yritän kertoa hänelle että minusta tuntuu pahalle nuo kaikki perumiset ja yhteydenpitoon vastaamatta jättämiset.
Noh sainpahan kaivettua ulos mieleni syövereistä. Olen nyt varmaan sitten aika itsekeskeinen, mutten voinut enää olla kirjoittamatta tätä jollekin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kannattaa kutsua jonnekin ja käydä, mutta antaa toiselle tilaa.
Ja kyllä sinunkin kannattaisi vaikka harrastaa jotain mistä voisit löytää uusiakin ystäviä. Joku työevänopiston kurssi, liikuntaharrastus, yhdistys? Ei se ole mitään "uskottomuutta" ystävääsi kohtaan, jos löydän jonkun muunkin ystävän.
Masentunut ei jaksa vastata puhelimeen tai sähköposteihin. Ahdistaa mennä moneen paikkaan eikä jaksa jne. Vika ei ole sinussa.
>meni psykiatriselle keskustelemaan>
>pääsi terapiaan keväällä ja lääkkeitäkin on alkanut syödä>
>Nyt hän on alkanut käyttäytyä oudosti ja se on alkanut vaikuttaa minunkin elämääni>
Tuo on kyllä tuttua tarinaa. Syy ei ole niinkään masennuksessa vaan masennuslääkkeissä, ne muuttavat ihmisen käytöksen kokonaan,ja ne muuttavat ihmisen persoonan. Niinkauan ei ole mitään tehtävissä kun ystäväsi syö lääkkeitä,mutta jos se ne lopettaa joskus niin se todennäköisesti tulee entiselleen ja on taas sama ystäväsi kuin ennenkin. Lähinnä nyt voit vaan odotella ja pysytellä hieman etäämmällä, odottaen sitä että jospa se vielä joskus ne lääkkeet jättää pois ja on taas ystäväsi.
-
http://masennuslaakkeista.nettisivu.org
niin kuin edellinen kirjoittaja viisaasti kertoi, kaverisi oudon käytöksen takana on masennuslääkkeet. siinä missä ne lieventävät masennusta ja estävät pahimpia ajatuksia kulkemasta, ne myös vähentävät kykyä nauttia mistään, kuten ystävän seurasta. varmasti ystäväsi välittää sinusta ja haluaisi viettää aikaa kanssasi, mutta lääkkeiden ansiosta aivokemia on siinä jamassa, ettei hän välttämättä näe mitään syytä pitää yhteyttä/tavata sinua. saattaa kuulostaa julmalta, mutta kokemuksesta voin sanoa, että itse kaipasin ystäviäni kovasti sen lääkepöllyn alta. söin vielä melko mietoja lääkkeitä, mutta sosiaalinen käytökseni muuttui rajusti, en jaksanut pitää yhteyttä ja sitten kun olin jaksanut, saatoin miettiä mitä väliä nähdä ketään, ja mitä pidempään sitä jatkui, sitä vaikeampaa yhteydenpito oli kun sitä sitten olisi tahtonutkin tavata. tuli huono omatunto vastaamattomista puheluista ja perutuista menoista.
kerroin läheisimmälle kaverilleni syöväni taas lääkkeitä, ja vaikka haluaisin nähdä useammin, "lääkeminä" ei tahdo pitää yhteyttä. luonnollisesti myös kaverini oli alkanut soitella harvemmin, mutta tuon tiedon jälkeen soitot vain vähenivät. sitä, etten ollut aina saatavilla enkä edustuskunnossa, ei tämä ihminen hyväksynyt, ja lopulta katkaisin välit kokonaan. on ollut ikävä läheisintä kaveriani, muttei sitä ihmistä, joka jätti minut yksin masennukseni ja lääkkeiden kanssa.
älä siis hylkää ystävääsi. hän kokee tarvitsevansa lääkkeitä, jotta saisi etäisyyttä ongelmiinsa. ikävää, että lääkkeet pakottavat ottamaan etäisyyttä myös niihin hyviin asioihin. kaverillesi voi olla vaikeaa olla julkisilla paikoilla, ja ainakin itseäni alkoivat kaikki etukäteen sovitut jutut ahdistaa niin, että peruin. jos vaikka koittaisit vain mennä hänen luokseen ihan ilmoittamatta? ainakin ajatuksena tuntuu piristävältä. kerrot suoraan tunteistasi, etkä syyllistä siitä miten hän sinua kohtelee. hän saattaa kokea, että sinun on parempi ilman häntä. en tunne ihmistä, mutta kerron vain mitä itse koin.
mutta oma jaksamisesi on myös tärkeää. älä sinäkään jää yksin, joku harrastus voisi oikeasti olla hyvä juttu, saisit muuta ajateltavaa ja ehkä uusia kavereitakin ja vähän eri näkökulmaa elämään. kaverillasi on nyt vaikeaa, mutta toivottavasti asiat järjestyvät myös lääkkeiden osalta.
Kiitos paljon teille selventävistä vastauksista. Tuo linkki, jonka luin ja teidän kirjoittamat jutut persoonan muuttumisesta ja lääkkeiden noin vahvasta vaikutuksesta luonteeseen oli sellaista informaatiota, jota en ole vielä ennen tiennyt. Siitä oli paljon apua asian ymmärtämiseen, joka on ollut minulle todella vaikeaa.
Nyt pystyn ajattelemaan hänen käyttäytymistään eri tavalla. Hän ei ehkä itsekään tiedosta lääkkeiden vaikutusta hänen persoonallisuuteen? Haluaisin kertoa hänelle tästä linkistä, mutta voi mennä viikkoja että hän edes tervehtii minua mesessä tms.
Joo en väkisin ole koskaan hänen seuraan ängennyt, mutta lupaus on silti lupaus, ja minun mielestä se on pidettävä. Jos lupaa tulla paikalle jonain iltana, niin jos ei haluakaan tulla kun ahdistaa niin siitä on sentään ilmoitettava. Masennusta en vähättele yhtään, muttei se kuitenkaan anna oikeutta alkaa loukata ihmisiä miten huvittaa ja olettaa että he sietävät ja kestävät loputtomiin kaiken. Näitä on tietysti vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole ollut siinä "lääketokkurassa" ja toisaalta lääketokkuraisen on vaikea ymmärtää ettei noin tehdä ihmisille. Vaikea tilanne..
En ole kuitenkaan hylkäämässä häntä mutta tuon eilisen tempauksen jälkeen on välimme vähän viilentyneet ainakin minun puoleltani. Parasta nyt antaa hänen sitten olla vain kun kerta sitä haluaa ja odottaa että vaikka sitten hänen puoleltaan alkaisi ilmaantua edes jonkinmoista kiinnostusta olla taas ystävä, nyt itsestäni tuntuu vain siltä, että olen hänelle täysin samantekevä paska, jota saa loukata ihan niin kuin huvittaa. :(
Kiitos vielä ja kaikkea hyvää teille.
Pidä huolta itsestäsi! Ystäväsi on vakavasti sairas ja taudinkuvaan kuuluu eristäytyminen. Edelliset kertoivat hyvin lääkkeiden vaikutuksesta, miten se vahvistaa tätä käyttäytymistä. Muistelen itse vakavimman masennuksen aikana olleeni niin ahdistunut, että vain hiljaiset kävelyretket ja teehetket ystävän kanssa tuntuivat hyvältä. Missään nimessä en olisi voinut mennä hälyiseen elokuvateatteriin, vaikka todella paljon koko ajan toivoin "entisen normaalin elämän ja oman kykyni elää sitä" palaavan kuin taikaiskusta. Ne hetket ystävän kanssa olivat todella hiljaisia, en muista jaksaneeni sanoa paljon mitään, mutta olin niistä äärettömän kiitollinen ja näinkin kauan jälkikäteen muistan niitä hyvällä. Mutta pidä todella huolta itsestäsi, etsi muitakin ystäviä ja harrastuksia. Ystäväsi käytös ei ole sinuun kohdistettua millään tavalla, hän oireilee omaa sairauttaan.
Hyvä, että purkaat tunteitasi. Vain sinä tunnut olevan kovasti kiinni entisissä väleissänne. Minkälaiset ne oikein olivat? Miksi et pärjäisi myös ilman niitä?
Aika moni kirjoitti, että miksi en hanki muitakin ystäviä.. Tottahan se on, ja helppo ajatella, että no hankin sitten uusia ystäviä kun vanha ystävä ei jaksa kaveerata kanssani enää. Ongelma vain on siinä, että olen aina ollut arka, ujo ja syrjäänvetäytyvä. Minulla ei koskaan ollut kouluvuosina ketään muita ystäviä kuin hän. Olisi minulla varmasti jo tullut muitakin ystäviä, jos minun olisi niitä helpompi löytää. Minulla on aika pahoja lapsuuden traumoja ja vanhempien takia jonkinlaisia vaikeuksia luottaa yhtään kehenkään.
Me molemmat olemme olleet samanlaisia, samanlaisessa elämäntilanteessa ja toistemme ainoat ystävät. Olemme käyneet säännöllisin välein aina silloin tällöin leffateatterissa tai jossain näyttelyssä. Luontoretkiä tehtiin harva se päivä, koska luonnossa samoilu on meidän molempien rakkainta puuhaa.
Nyt hän ei enää haluakaan pitää mitään yhteyttä ja tämä tuntuu niin käsittämättömän musertavalta etten osaa enempää sanoin kuvailla. Hän lähetti minulle viestin, että on pahoillaan. Oli mennyt leffateatteriin sinä päivänä yksin kutsumatta minua. En voi muuta kuin odottaa ja toivoa parasta. Jos jään lopullisesti yksin, en tiedä mitä teen. Toivon tietysti eniten, että hän toipuisi ja kykenisi elämään taas normaalia elämää.. Voi, että tämä tuntuu niin kauhealta.
Hei Neuvoja kaipaava,
ystäväsi on varmastikin vakavasti masentunut ja ahdistunut mutta tekstistäsi kuultaa minun silmääni sellainen asia että sinäkin olisit ainakin lievästi masentunut.
Olen itse elänyt masennuksen syöverit läpi takaisin elämään, ja nyt ensimmäsien kerran tuli mieleen, että entäs jos olisin jo heti alussa, ensimmästen oireiden aikana hakenut apua? olisiko minun tarvinnut elää todella pahaa ja itsetuhoisaa ajanjaksoa läpi? Olisinko selvinnyt helpommalla ja ehkä ilman lääkitystä?
Tätä kannattaa sinunkin miettiä..
Olet isossa elämän tilanteessa ja on luonnollistakin että olosi tuntuu kamalalta.
Olen kuitenkin itse joutunut käymään isoja prosesseja läpi, ja voin sanoa että kaikkein parasta on ollut silloin kun minua on joku niissä tukenut.