Olen koettanut etsiä jonkinlaista diagnoosia tälle ongelmalle, mutta en ole löytänyt mitään sopivaa. Ajattelinkin kysyä, löytyisikö täältä joku, jolle nämä oireet kuulostaisivat tutuilta.
Olen parikymppinen nainen ja ongelmanani on kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa. Pidän ihmisistä ja yritän olla mukava ja huomaavainen toisia kohtaan, mutta tunnen suurta ahdistusta kun olen ihmisten kanssa tekemisissä. Tästä johtuen minulla ei ole ollenkaan ystäviä ja elänkin hyvin eristäytynyttä elämää. Perheen ja sukulaisten seurassa tätä ongelmaa ei ole, mutta ahdistus (tai ehkä parempi sana kuvata tätä olotilaa olisi kiusallinen/epämiellyttävä) iskee muiden ihmisten keskuudessa.
Aluksi mietin, että olisiko tämä sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta en kuitenkaan usko. Kykenen asioimaan ihan normaalisti kaupassa, kaupungilla, ravintolassa ym. Siellä ihmiset eivät tunne minua enkä ole juurikaan kontaktissa heidän kanssaan. Ahdistus iskee vain paikoissa, joissa ihmiset ovat ns. ”tuttavallisia” eli koulussa tai työpaikalla, ihmisten kanssa joita näen siis päivittäin. En tahtoisi, että ihmiset puhuvat minulle sillä se ahdistaa. Tunnen oloni jotenkin epänormaaliksi ja noloksi aina kun puhun muille ihmisille. Koen, että he ajattelevat minun olevan naurettava, omituinen, epämiellyttävä ja vastenmielinen. Toisaalta tiedostan, että tämä ajatus on luultavasti lähtöisin omasta harhaisesta mielestäni.
Kun olen koulu- tai työkavereiden seurassa, puhun välillä ihan mitä sattuu. Valehtelen milloin mistäkin, sekä pienistä että isoista asioista. Inhoan itseäni tämän takia, sillä en tahtoisi valehdella. Valehtelu tulee aivan automaattisesti.
Tahtoisinkin tietää, onko kenelläkään tietoa mitä tämä oikein on. Onko tällaiselle ongelmalle jotain diagnoosia tai edes nimeä. Se jo auttaisi hieman matkalla normaaliin elämään..
Olen parikymppinen nainen ja ongelmanani on kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa. Pidän ihmisistä ja yritän olla mukava ja huomaavainen toisia kohtaan, mutta tunnen suurta ahdistusta kun olen ihmisten kanssa tekemisissä. Tästä johtuen minulla ei ole ollenkaan ystäviä ja elänkin hyvin eristäytynyttä elämää. Perheen ja sukulaisten seurassa tätä ongelmaa ei ole, mutta ahdistus (tai ehkä parempi sana kuvata tätä olotilaa olisi kiusallinen/epämiellyttävä) iskee muiden ihmisten keskuudessa.
Aluksi mietin, että olisiko tämä sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta en kuitenkaan usko. Kykenen asioimaan ihan normaalisti kaupassa, kaupungilla, ravintolassa ym. Siellä ihmiset eivät tunne minua enkä ole juurikaan kontaktissa heidän kanssaan. Ahdistus iskee vain paikoissa, joissa ihmiset ovat ns. ”tuttavallisia” eli koulussa tai työpaikalla, ihmisten kanssa joita näen siis päivittäin. En tahtoisi, että ihmiset puhuvat minulle sillä se ahdistaa. Tunnen oloni jotenkin epänormaaliksi ja noloksi aina kun puhun muille ihmisille. Koen, että he ajattelevat minun olevan naurettava, omituinen, epämiellyttävä ja vastenmielinen. Toisaalta tiedostan, että tämä ajatus on luultavasti lähtöisin omasta harhaisesta mielestäni.
Kun olen koulu- tai työkavereiden seurassa, puhun välillä ihan mitä sattuu. Valehtelen milloin mistäkin, sekä pienistä että isoista asioista. Inhoan itseäni tämän takia, sillä en tahtoisi valehdella. Valehtelu tulee aivan automaattisesti.
Tahtoisinkin tietää, onko kenelläkään tietoa mitä tämä oikein on. Onko tällaiselle ongelmalle jotain diagnoosia tai edes nimeä. Se jo auttaisi hieman matkalla normaaliin elämään..
Vastaukset 1
Vanhimmat
heipä hei. Oon myös parikymppinen nainen, ja mulla on sama ongelma. Todella inhottavaa. Vanhempien seurassa olen ihan oma itseni (tai no esitän välillä et kaikki ois hyvin jne, mulla siis masennus ja ahdistuneisuushäiriö). Inhoan välillä olla vaikkapa bileissä, pelkään että kaikki kattoo mua kieroon ja pitää outona. Saatan nauttia ajastani, mutta odotan vaan lähinnä et pääsen pois ja takas kotiin. Tosi outoa, kun pystyn kuitenkin käymään kaupoissa jne aika normaalisti. Ainut mikä ahdistaa on hirveä väkijoukko mutta se kai on ihan normaalia. Luulen, että kaupoissa voidaan olla normaalisti on "hukkuminen väkijoukkoon". Kukaan ei kiinnitä erityisesti huomiota, sanot ehkä moi kaupan kassalle ja se sanoo moi varmaan tuhannelle muullekin sinä päivänä. Sä et jää mieleen. Onneksi asun helsingissä... Bileitä, kaveritapaamisia jne muistellaan myöhemmin ja se vie jutun uudelle henkilökohtaiselle tasolle.
Töissä tää ongelma on kaikkein suurin. Kavereille yliopistolla oon pystyny puhumaan (haha paistaa kuulemma kilsan päähän) että mulla on huono itsetunto, pelkään nolaavani itteni, oon ruma yms. Töissä en tietenkään ala työkavereille/muille selittämään. Välillä jos en tajua vaikka jotain vitsiä, saatan kans puhua ihan mitä sattuu ja menen paniikkiin. En vaan osaa olla ihmisten kanssa kovinkaan luontevasti, esimerkiksi kieltäytyminen työvuorosta saa mut kanssa ahdistuneeksi ja saatan valehdella vaikkapa tentin ittelleni tai jotain.
Onkohan tää vaan masennusta ja ahdistushäiriötä? En tiedä. Itse pidän kummallisena että musta on tullut tällainen. Välillä mun on todella vaikea olla vaikkapa kaverin kanssa syömässä, kun en vaan tiiä pitäiskö kattoo silmiin, mikä on normaali hiljaisuus jne.