Olen 18-vuotias nuori nainen. Periaatteessa kaikki on hyvin, olen ns. sen verran optimistinen ihminen. Periaatteessa mikään ei ole hyvin. Perheeseeni ei ole lämpimiä välejä väkivallan ja vanhojen kaunojen takia, ystävät tuntuvat kaikonneen, niillä on niin paljon muuta tekemistä. Poikaystävä jätti jo kauan sitten, mutta saatan itkeä vieläkin sitä ainakin kerran viikossa, koska siinä suhteessa satutin itseni niin pahasti, että itsemurha-ajatukset täyttivät niihin aikoihin mieleni. Minua myös kiusattiin noin koko yläasteen ajan ja eipä kovin montaa päivää ollut jolloin en olisi tullut itkien kotiin. Kaikesta näistä olen kuitenkin selvinnyt, vaikka koenkin että edes jonkin asteen masennuksesta tuolloin kärsin. Kuitenkin olen osannut aina ajatella ns. järkevästi ja tyylillä "asioilla on tapana järjestyä", ja kestänyt ja sinnitellyt vain vaikka joskus olen ollut lähelläkin toteuttaa itsemurha-aikeita.
Joskus sitä tuntee vaan olevansa niin yksin, ja tuntuu että voisin jäädä pariksi päiväksi neljän seinän sisälle eikä kukaan soittelisi perään. Tunnen itseni tavallaan huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmisenä. Luonteeni ei ole oikeanlainen, minussa on jotain vikaa miksi ihmiset eivät pidä minusta, ja minun on vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin. Toisaalta kuitenkin moni minut tunteva ei varmaan uskoisi minun suustani näitä sanoja, olenhan ihan perusnätti nuori nainen ja ns. sosiaalinen tapaus, enkä mikään syrjäänvetäytyvä kummajainen. Teksti kuulostaa ristiriitaiselta mutta en osaa itseäni oikein kuvailla.
Tänäkin yönä vain olen katsellut juna-aikatauluja vähän ja miettinyt että mitä jos sitä vaan lähtis. En usko mihinkään Jumalaan, tai kuoleman jälkeiseen elämään. Kerran se vaan kirpaisee, eikä sen jälkeen harmita.
Olen nyt pari päivää ollut näitten ajatuksien kanssa yksin neljän seinän sisällä. Maannut sängyssä, itkenyt, enkä ole jaksanut nousta pariin päivään. Tavallaan tuntuu että pitäisi kai näistä mennä jonnekkin juttelemaan, mutta toisaalta tuntuu ettei tässä ole edes kunnon aihetta. Olen pahemmistakin ajoista selvinnyt ilman mitään terapeutteja, ja toisaalta ajattelen että kai nämä kaikki tästä vielä järjestyy. En tunne siis itseäni tarpeeksi masentuneeksi, että kehtaisin mennä jonnekkin puhumaan näistä asioista hyvällä omalla tunnolla. Ja voiko joku muka auttaa tälläisessä ? Hävettäisikin mennä puhumaan jollekkin näistä. Joskus vaan tuntuu että elämä tuntuu mulle kohtuuttoman raskaalta, mutta sitten taas parin päivän päästä kaikki on hyvin.
Joskus sitä tuntee vaan olevansa niin yksin, ja tuntuu että voisin jäädä pariksi päiväksi neljän seinän sisälle eikä kukaan soittelisi perään. Tunnen itseni tavallaan huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmisenä. Luonteeni ei ole oikeanlainen, minussa on jotain vikaa miksi ihmiset eivät pidä minusta, ja minun on vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin. Toisaalta kuitenkin moni minut tunteva ei varmaan uskoisi minun suustani näitä sanoja, olenhan ihan perusnätti nuori nainen ja ns. sosiaalinen tapaus, enkä mikään syrjäänvetäytyvä kummajainen. Teksti kuulostaa ristiriitaiselta mutta en osaa itseäni oikein kuvailla.
Tänäkin yönä vain olen katsellut juna-aikatauluja vähän ja miettinyt että mitä jos sitä vaan lähtis. En usko mihinkään Jumalaan, tai kuoleman jälkeiseen elämään. Kerran se vaan kirpaisee, eikä sen jälkeen harmita.
Olen nyt pari päivää ollut näitten ajatuksien kanssa yksin neljän seinän sisällä. Maannut sängyssä, itkenyt, enkä ole jaksanut nousta pariin päivään. Tavallaan tuntuu että pitäisi kai näistä mennä jonnekkin juttelemaan, mutta toisaalta tuntuu ettei tässä ole edes kunnon aihetta. Olen pahemmistakin ajoista selvinnyt ilman mitään terapeutteja, ja toisaalta ajattelen että kai nämä kaikki tästä vielä järjestyy. En tunne siis itseäni tarpeeksi masentuneeksi, että kehtaisin mennä jonnekkin puhumaan näistä asioista hyvällä omalla tunnolla. Ja voiko joku muka auttaa tälläisessä ? Hävettäisikin mennä puhumaan jollekkin näistä. Joskus vaan tuntuu että elämä tuntuu mulle kohtuuttoman raskaalta, mutta sitten taas parin päivän päästä kaikki on hyvin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Masennukseen ja alakuloisuuteen kuuluu, että ihminen vähättelee avuntarvettaan eikä koe "ansainneensa" tulla autetuksi. Kuitenkin sinulla on kertomasi mukaan aika synkkiäkin ajatuksia - tuollaiset jutut eivät ole leikin asia. Toki jos tuntuu, että on muita selviytymiskeinoja kuin ammattiapu, niin kannattaa kokeilla. Onko sinulla ystäviä, joille voisit luottamuksella puhua olostasi? Mutta kannustaisin myös hakeutumaan ammattiauttajalle, jos olet jossain koulussa tai töissä, niin sitä kautta, tai ihan vaikka terveyskeskukseen psykologille. Sinulla on tosi hyvä tuo asenne, että "kaikki järjestyy". Siitä ja koko tekstistäsi päätellen osaat suhtautua asioihin järkevästi ja saat tarvittaessa etäisyyttäkin ongelmiin, niin että hoito voisi toimia kohdallasi hyvin. Eli ota oma olosi vakavasti ja salli avun hakeminen itsellesi. Paljon voimia sinulle!
ja kuoleman jälkeen on elämää. Jumala tietää että sulla on paha olo ja haluaa auttaa sinua. En voi käännyttää, mutta voin kertoa sinulle vähän Jumalasta. Raamatussa lukee näitä asioita. Jumala on sanonut:
Kerran tulee päivä,
jolloin pyyhin silmistäsi kaikki kyyneleet.
Ilm. 21:3-4
Ja otan pois kaiken sen tuskan,
jota olet kärsinyt maan päällä.
Ilm. 21:3-4
Joten yritä jaksaa, sinnittele ja elä päivä kerrallaan. Minäkin oon masentunu ja oon 18-vuotias tyttö ja elän vaan vaikka ois miten paha olla. Sun kannattaa puhua terapeutille, lääkärille tai diakonille, he osais ehkä auttaa sua. Muista että aina on toivoa ja kaikesta selviää.