Raskaus on viikolla 8 ja ajatukseen alkaa hiljalleen tottua. Kuitenkin samalla on jotenkin "vieras" olo: elämä ei enää koskaan palaa samanlaiseksi kuin ennen. Tunnen siitä jonkinlaista surua, sillä olen ollut onnellinen miehen kanssa kaksinkin. Kertokaa kokeneemmat, että onko se elämä vauvan jälkeen ihan täysin erilaista kuin ennen? Siis tietysti siihen kuuluu se vauva ja elämä hänen kanssaan, mutta noin niinkuin muuten - tottuuko siihen uuteen nopeasti? Haikaileeko sitä vielä silloin takaisin entiseen, huolettomaan elämään?
Elämänmuutos hirvittää...
pohtija---
5482
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuskin edes muistat ensimmäisten päivien jälkeen synnytyksestä millaista elämä oli ennen. Vauva valtaa ajatukset, kodin, parisuhteen, tunteet, mielen ja kehon niin täysin. Joillekin se on positiivinen asia, toisille ei. Ja varmasti hyvinkin usean äidin ajatukset toisinaan harhailee menneeseen, kun sai nukkua kun halusi, syödä kun halusi ja olla miten päin halusi ilman että se pieni nyytti määräsi elämäntahdin. Ja se kuuluu ihan asiaan, lapsensaanti on niin suuri siirtymävaihe elämässä ettei sen kuulukaan sujua kuin taikaiskusta ja jokaisesta naisesta kehkeytyisi superäiti siinä samassa kun vauva päästää ensi parkaisunsa.
Minulle ainakin vauvan tulo ja sen mukanaan tuoma elämänmuutos olivat tosi kovia paikkoja. Itkin pitkään menettettyä vapauttani, tunsin olevani kuin vankilassa. Tätä kesti ehkä puoli vuotta ja nyt lapsen ollessa kaksi vuotta, en voisi kuvitellakaan eläväni ilman lapsia! Toinen syntyykin jo lähiviikkoina :)
itselle on siunaantunut ns. helppo vauva, mutta täytyy sanoa etten koe elämän muuttuneen niin kauheasti, tai muutos ei haittaa isommin. Kuitenkaa en ole mitenkään vauva/lapsi-ihminen, ilmankin olen hyvin pärjännyt. Tällä iällä (32) on jo oppinut että elämä muuttuu ilman lapsiakin hiljalleen koko ajan, raskaus ja lapsi tietysti tuo piikin siihen. mutta ei se elämä mene kakskymppisestä eläkkeelle samaa rataa vaikka niitä lapsiakaan ei olisi. Ennemminkin lapsi on tuonut uuttta rytmiä elämään. tykkään.
Vauvan syntymän jälkeen ensimmäiset viikot menivät sellaisessa sumussa ja uuden arjen opettelussa, ettei entistä ehtinyt oikein haikailla. Ja kun toinen oli niin pieni ja avuton, niin tärkeintä elämässä oli pitää nyytistä huolta, eikä muuta kaivannutkaan.
Vasta sitten myöhemmin vauvan kasvaessa alkoi välillä tulla "tuskaa" siitä muuttuneesta elämästä. Asia, jota lapsettomana ei oikein osannut hahmottaa (vaikka tietysti tiesi), että lapsen kanssa elämä on ihan joka päivä samaa siinä mielessä että perusrutiinit (syötöt, vaipanvaihdot, päiväunet, näiden kaikkien rytmittäminen) on joka päivä hoidettava. Oli sitten pyhä, joulu, juhannus, kotona, matkalla, kylässä... Aina huolehdittava näistä.
Itse olen vielä hoitovapaalla, ja tosiaan, päivät ovat välillä ihan järkyttävän samankaltaisia. Toki hiukan piristää, kun lähtee kotoa johonkin (muualle kuin leikkipuistoon), mutta välillä olisi ihanaa lähteä vain, ilman että täytyy miettiä ja pakata vaipat, ruoat, vaihtovaatteet jne.
Mutta me ihmisethän ollaan erilaisia, jollekin toiselle nämä eivät ole ongelma eikä mikään. Itse vain odotan, että lapsen kasvaessa ja töihin palattua elämä helpottuu näiden rutiinien osalta ja tietty vapaus liikkua ja olla lisääntyy.
Minulle arki lapsen kanssa on ollut lähes pelkästään positiivista. Nautin äitiydestä suuresti ja jo nyt vauvan ollessa 6kk haaveilen uudesta vauvasta. Jos tuota vauvaa ei olisi, kokisin elämäni kaikin puolin tyhjäksi. Hetkeäkään en ole toivonut "entistä elämää" takaisin, ennemminkin takaraivossa on välillä ajatus(/pelko), ettei elämässä olisi mitään jos tuolle pienelle tapahtuisi jotain.
Siltikään elämäni ei pyöri ainoastaan vauvan ympärillä vaan tapaan ystäviäni viikottain, olen aloittanut uuden harrastuksen ensimmäistä kertaa 10 vuoteen ja töihin menen heti äitiysloman päätyttyä..