Olen päälle 20v.nainen ja tuntuu että suurin osa elämästäni on mennyt hukkaan. Kaikki muut ikäiseni on menny eteenpäin, perustavat perhettä, ovat töissä jne. Itse en saa edes asuntoa hankittua töistä puhumattakaan.
Olen oikeastaan viimeiset 10vuotta ollut masentunut. välillä olen saanu apua ja lääkkeet. Olen kuitenkin todennut ettei mistään ole todellista apua.
Välillä mieliala heittelee laidasta laitaan. Tajuttomasta onnellisuudesta ja hyvästä olosta siihen oloon kun haudon itsemurhaa. Tätä perhe ei tiedä. En edes kertonut kenellekkään että viime keväänä vedin kourallisen lääkkeitä naamaan ja menin nukkumaan. Toivoin vaan että kaikki olis ohi ja saisin viimein olla rauhassa.
Tunnen ettei minulla ole voimia, olen tyhmä, en pärjää normaalielämässä. Monet sosiaaliset tilanteet on hirveän vaikeita, jännitän niin paljon että käyttäydyn todella tyhmästi, kylmästikkin. Sillä hetkellä tuntuu vaan että pää ei toimi. Hävettää niin millasen kuvan ihmiset minusta saa, en vaan jotenkin osaa olla oma itseni muiden, yhtään vieraiden ihmisten seurassa.
Tunnen välillä olevani hirveän katkera ihminen ja vihainen niille ihmisille jotka minun elämää suuresti vaikeuttivat.
Olen sairastanu paniikkihiriötä. Jossain vaiheessa sairaus oli niin paha että lähdin itkun kanssa kauppaan, jos edes jonnekkin uskalsin. Tällä hetkellä karsastan liikkua yksin missään isoissa liikkeissä, se tilan suuruus musertaa.
Minulla ei ole yhtään ystävää. Jotenkin olen kerännyt/seuraani on etsiytynyt sellaisia ihmisiä jotka kohtelivat minua huonosti. Tosi monessa ystävyyssuhteessa kiltteyttäni käytettiin hyväksi, solvatiin, arvosteltiin enkä edes osannut puolustautua. Ainoa keinoni oli lähteä nuista ystävyyssuhteista kun olo kävi niin sietämättömäksi.
Yhtään tasa-painoista parisuhdettakaan minulla ei ole ollut. Viimeisin päättyi vasta kun sain voimia lähteä ja katosin täysin maan alle ettei ex-puolisoni löytäisi minua.
Kaikki käymäni koulun käynnit ovat menneet penkin alle ja olen valmistunut rimaa hipoen. Jossain vaiheessa voimat on vaan aina loppunu. Koulunkäynti oli muutenkin minulle painajaista.
Mitä tässä enää voi tehdä kun tuntuu että olen pilannut oman tulevaisuuteni. Perhe ei todellakaan tunnu ymmärtävän. Olen koettanut selittää tuntojani, mutta muiden silmissä olen vain laiska luuseri, joka ei vain yritä. He näkevät asiat todella yksinkertaisina mutta minulle joka ikinen päivä on taistelua eteenpäin.
(Kiitos sinulle joka luit tämän.Tuntui että oli jonnekkin pakko päästä purkamaan tuntojaan kun en kenellekkään läheiselleni näitä voi puhua.)
Olen oikeastaan viimeiset 10vuotta ollut masentunut. välillä olen saanu apua ja lääkkeet. Olen kuitenkin todennut ettei mistään ole todellista apua.
Välillä mieliala heittelee laidasta laitaan. Tajuttomasta onnellisuudesta ja hyvästä olosta siihen oloon kun haudon itsemurhaa. Tätä perhe ei tiedä. En edes kertonut kenellekkään että viime keväänä vedin kourallisen lääkkeitä naamaan ja menin nukkumaan. Toivoin vaan että kaikki olis ohi ja saisin viimein olla rauhassa.
Tunnen ettei minulla ole voimia, olen tyhmä, en pärjää normaalielämässä. Monet sosiaaliset tilanteet on hirveän vaikeita, jännitän niin paljon että käyttäydyn todella tyhmästi, kylmästikkin. Sillä hetkellä tuntuu vaan että pää ei toimi. Hävettää niin millasen kuvan ihmiset minusta saa, en vaan jotenkin osaa olla oma itseni muiden, yhtään vieraiden ihmisten seurassa.
Tunnen välillä olevani hirveän katkera ihminen ja vihainen niille ihmisille jotka minun elämää suuresti vaikeuttivat.
Olen sairastanu paniikkihiriötä. Jossain vaiheessa sairaus oli niin paha että lähdin itkun kanssa kauppaan, jos edes jonnekkin uskalsin. Tällä hetkellä karsastan liikkua yksin missään isoissa liikkeissä, se tilan suuruus musertaa.
Minulla ei ole yhtään ystävää. Jotenkin olen kerännyt/seuraani on etsiytynyt sellaisia ihmisiä jotka kohtelivat minua huonosti. Tosi monessa ystävyyssuhteessa kiltteyttäni käytettiin hyväksi, solvatiin, arvosteltiin enkä edes osannut puolustautua. Ainoa keinoni oli lähteä nuista ystävyyssuhteista kun olo kävi niin sietämättömäksi.
Yhtään tasa-painoista parisuhdettakaan minulla ei ole ollut. Viimeisin päättyi vasta kun sain voimia lähteä ja katosin täysin maan alle ettei ex-puolisoni löytäisi minua.
Kaikki käymäni koulun käynnit ovat menneet penkin alle ja olen valmistunut rimaa hipoen. Jossain vaiheessa voimat on vaan aina loppunu. Koulunkäynti oli muutenkin minulle painajaista.
Mitä tässä enää voi tehdä kun tuntuu että olen pilannut oman tulevaisuuteni. Perhe ei todellakaan tunnu ymmärtävän. Olen koettanut selittää tuntojani, mutta muiden silmissä olen vain laiska luuseri, joka ei vain yritä. He näkevät asiat todella yksinkertaisina mutta minulle joka ikinen päivä on taistelua eteenpäin.
(Kiitos sinulle joka luit tämän.Tuntui että oli jonnekkin pakko päästä purkamaan tuntojaan kun en kenellekkään läheiselleni näitä voi puhua.)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Suosittelisin sulle Lääkärissä käyntiä
Pitäs varmaan tsekata toi masennus
Mä oon 26v täyttämässä just ja mulla ollut ainakin
yli 10vuotta masennusta,ahdistusta ja paniikkihäiriötä.
Onks tää eka kerta kun haet vertaistukea netistä
Mä oon ollut sairaslomalla yli 2vuotta,leikattiin olkapää,selkään tuli pullistumia ja
nyt leikataan toinenki olkapää.tää sairaana olo on pahentanut tosi paljon mun masennusta ja varsinki ahdistusta.
Mut sit vertaistuesta on ollut mulle iso apu.
Ja siis mulla on kyl perheki,äiti on mun tärkein ja parhain tukeni.
En tiedä kuinka ite jaksaisin ilman sen tukea.
Muutama kaverikin on mut ei sitä viittis koko ajan vaan valittaa ja puhua
sairauksista.
Mut sä tartisit todellakin jonkun jolle puhua...esim ihan jonkun terapeutin mut
myös jonkun ystävän tai vertaistuki ihmisen.
Mullaki on takana yks lääkkeiden yliannostus ja viiltelyä.
viimesestä viiltelusta on varmaan joku puol vuotta.
Haluaisitko sä esim mun mailiosoitteen niin voit sinne kirjotella
kiitti. meillä on perheessä niin paljon entuudestaan ongelmia etten toisaalta edes halua kertoa heille mitä mulle oikeastaan kuuluu. enkai halua lisätä sitä taakaa. Olen vuosien varrella aika hyvin onnistunut salaamaan asioita. esim. koulunkäynti ongelmat ovat olleet vaan sopeutumisongelmia..
Sukulaiskäynneillä koetan olla oikein iloinen ja kerron positiivia asioita elämästäni, miten sitä ja tätä teen ja kovasti suunnittelen kaikkea. tosi asiassa en saa oikein mitään aikaan.
voisin todella kirjoitella sulle jos sähköpostisi tänne laitat.
Juu niin on meidänki perheessä.
Äiti viel kun kolmen lapsen yksinhuoltaja.
Ja sillä on omissa vanhemmissaankin huolehtimista,
mut aina ollaan oltu semmoisia että puhutaan toisillemme kaikesta
äiti on myös paras kaverini.
Ja olen pahoillani että kaikilla ei niin ole...
mut silloin on tosiaan hyvä olla muuta keskustelu apua
kirjoita ihmeessä
[email protected]