Kuule, elämän kello soi,
se käy hetkeä tätä.
Sitä pysäyttää ei voi,
eikä se koskaan jätä.
Eihän sillä kiire mikään,
ei se mitenkään hopusti käy.
Osoita ei aikaa mitään,
sen viisareita ei näy.
se käy hetkeä tätä.
Sitä pysäyttää ei voi,
eikä se koskaan jätä.
Eihän sillä kiire mikään,
ei se mitenkään hopusti käy.
Osoita ei aikaa mitään,
sen viisareita ei näy.
Vastaukset 16
Vanhimmat
hyvin tehty mä käytin tätä koulussa ku piti tehdä kello runo
Vielä jatkuu matkani tää,
ei näy edessä kulkuni pää,
se soi vielä virsinä kerran,
kun on tahto näin Herran.
Miten aikansa kulkua käyttää,
millä elämän tunnit täyttää,
mikä minuutin on työ,
vain sekunti ja kello lyö.
Silti sitä kelloa haluttaisi joskus hidastuttaa tai ainakin siirtää hivenen :)
..Jokaiselle meistä ja kaikelle on aikansa joten jokainen hetki on tärkeä!
Aika mi vierellä käy,
sille ei huomista näy,
se käy mukana niin,
koko ajan vierellä siin.
Ajalla jolla mahti on,
sekä eloon, että kuolohon.
On läsnä, vaiti ja vakaa,
oman aikansa huolella jakaa.
Kellotaulu, sitä kyttään mittaan matkaa kyräillen.
Miten voisi tietää kello, mitä tietää mittapuu? Mitä sekin tikittää mokomakin hölösuu! . Kellotaulu seinälläni turhaan vinkuu, tikittelee viimeistään. Raivostuttaa, aika mataa, seinään lentää taulu tuo. Viisaritkin vinoon väännän, vaihdan ajan mileiseen!
Kirottu on kellotaulu, mittaa aikaa menneiden.. Mistä löytyy onnen aika, mistä aika rakkauden? Kelloja en enää kaipaa, mulle riittää ees hetkinen.
Aika kun elämän tuo,
pieniin hetkiin onnensa suo,
paljon ilonhetkiä jakaa,
muistoja kauniita vuosien takaa.
Menee menojaan menneet ajat,
menköön nuo kasvojen vanhentajat,
kuulkoon miten kulkumme täällä,
ajastaikaan on palomme päällä.
Olipa hauska runo kellosta, ja sanoma myös :)
Aika kiireinen jo huokaa,
rauhanenkelit viestiä tuokaa.
Lentäkää alas luokse lasten,
päät painakoot siipeänne vasten.
Vei kiire aikuiset harhaan,
hukkaan heittivät elämän parhaan.
Aika armoton kotiinpäin juokse,
vie lapset äitinsä luokse.
oliks tuo mulle? Jos niin kiitos !
Niin pienen pieneen aikaan,
kuin ei hetkeäkään ois,
mitä aatos aikaan saikkaan,
vei sekunnin vain pois.
Tuo aatos hetken kiisi,
vei unelmani tuo,
hänen luokseen liisi,
joka hetken mulle suo.
Mahtavia runoja mutta ei taarpeeksi hyviä minulle.
Loputonta
Aika lie silloin parasta juhlaa,
milloin sitä ei pahuuteen tuhlaa.
Kun hetkiä ei toisille ilona jaa,
muilta sitä turhaan etsiä saa.
Kohtalokin tuo ajankulkunsa tumman,
usein nähdä voi ilon mahtavan kumman.
Vaikka viimein ei huomista näy,
edelleen kulkee eikä loppuun se käy.
Oivaltavia aatoksia ajasta, koska ainakin minä joskus miellän, ettei aikaa kait oikeastaan konkreettisesti ole edes olemassa...
Tai sitten on, mutta ainostaan ihmisen luomana kellotuksena.
Tai toki ajan kulumisen huomaa myös ihmisen, kuin myös eläinten, elinkaaressa. Ei niinkään muun luonnon kiertokulussa. Siinä kun puhjetaan aina kevään ja kesän myöten uuteen kukkaan.
Eli elämän kello...?
Ei jätä
Vaikka ajaton on tuo,
silti uusia hetkiä se luo,
siksi odottaa ei anna,
eikä yhtään edelle se kanna.
Jos sen antaa liian odottaa,
kaikki vain taakseen kadottaa.
Hartaana palvotaan aikaa tätä,
tietäen, elon toivoa se ei jätä.
Kiitos, käytin sitä kun kouluun piti tehdä kelloruno.
Luopumisen aika
Ajassa näkee pieniä vaiheita ruskan,
elon ilmeitä ja luopumisen tuskan.
Silloin joutsenen kutsut keräävät salattua voimaa,
auraksi asettuen sitä uskoa soi maa.
Aatoksen siivillä hetken mukana lensin,
vaikka tiesin, niille on aina oma elämä ensin.
Se on tunne jonka vain vapaus antaa,
siinä on voima joka mukanaan kantaa.