mikään ei tunnu niin pahalta kuin huomata yhtäkkiä ettei kukaan halua. ei ystävät, ei perhe, eikä varsinkaan oma poikaystävä. kaikki kyllä esittää ja teeskentelee, ja hymyilee ja juttelee niitä näitä, mutta kun olis oikeasti paha olla, ketään ei kiinnosta. siis todella kiinnosta. kaikilta on vaan kinnostus hiipunu, osalta välimatkankin vuoksi.
oli miulla joskus ystäviä, ja ne samat on vieläkin, mutta jonnekin niiltä on hävinny halu olla tekemisissä muuten kun pintapuolisesti.
perheenjäsenet kyllä puhuu omat huolensa, ja niillä niitä rittää joten en itse enää oikein uskalla/osaa avautua heille. ja tuskin heitäkään paljon nappaisi.
poikakaveri tuntuu olevan vaan säälistä miun kanssa. se on ehkä maailman kiltein ihminen eikä ikinä tekisi pahaa miulle, mutta kyllä sen aistii että rakkaus on kuollut jonnekin aikoja sitten..
ainoa ihminen kenen takia miun ois kai pakko yrittää jaksaa, on pikkuveli. se taitaa olla ainoa ihminen joka vielä tarvitsee minuu.. tosin sen ikäinen etten mie halua kaataa omaa likasankoani sen niskaan. kukaan muu ei siis pidä minua täällä.
kai mie oon niin tylsä ihminen, haluisin vaan puhua tavan asioista, pienistä huolista ja iloista joskus ehkä jostain syvällisemmästäkin kuin muita ihmisiä koskevista juoruista, mitkä tuntuu kiinnostavan kavereita enemmän kuin se että uskaltautuisi puhumaan jostain vaikeammasta.
enkä mie enää kai osaiskaan puhua kenellekään. liikaa on tullu padottua kaikkea sisälle. poikakaveri tuli äsken baarista kotiin, torjui miun lähentely-yritykset ehkä miljoonannen kerran ja nukahti kuunneltuaan vähän aikaa miun itkemistä ja yrittäen silitellä tai jotain lepyttelyn tapaista... tuokin sattuu ettei se enää halua, kuin joskus harvoin, ja aina niin että mie teen aloitteen, ei ikinä se. ei se pari kertaa tuollaista tuntuis missään, mutta kun siitä on tullut pikemminkin sääntö..
tulee yhä useammin sellainen olo että haluaisin satuttaa itseäni jotenkin, että edes jokin tuntuisi. en mie enää pitkään jaksa olla yksin kaiken kanssa. mie haluaisin vaan nukkua pois, päästä jonnekin tosi kauas täältä.. jonnekin missä ei tarvitsisi pelätä ja huolehtia ja hävetä aina..
jos voisi vaan nukkua aina, eikä enää herätä. mie lohdutan itseäni nykyään aina sillä ajatuksella että kohta pääsen pois jos vaan haluan...
ehkä tääkin on ihan turhaa.. ehkä mie vaan haluan että edes joku puhuisi miulle tai kuulisi miun tarinan.. mitä lie hyödyttää että kasvottomat ihmiset kuulee.. kuolema on varmaan se ainoa ystävä joka vie asiat loppuun asti
oli miulla joskus ystäviä, ja ne samat on vieläkin, mutta jonnekin niiltä on hävinny halu olla tekemisissä muuten kun pintapuolisesti.
perheenjäsenet kyllä puhuu omat huolensa, ja niillä niitä rittää joten en itse enää oikein uskalla/osaa avautua heille. ja tuskin heitäkään paljon nappaisi.
poikakaveri tuntuu olevan vaan säälistä miun kanssa. se on ehkä maailman kiltein ihminen eikä ikinä tekisi pahaa miulle, mutta kyllä sen aistii että rakkaus on kuollut jonnekin aikoja sitten..
ainoa ihminen kenen takia miun ois kai pakko yrittää jaksaa, on pikkuveli. se taitaa olla ainoa ihminen joka vielä tarvitsee minuu.. tosin sen ikäinen etten mie halua kaataa omaa likasankoani sen niskaan. kukaan muu ei siis pidä minua täällä.
kai mie oon niin tylsä ihminen, haluisin vaan puhua tavan asioista, pienistä huolista ja iloista joskus ehkä jostain syvällisemmästäkin kuin muita ihmisiä koskevista juoruista, mitkä tuntuu kiinnostavan kavereita enemmän kuin se että uskaltautuisi puhumaan jostain vaikeammasta.
enkä mie enää kai osaiskaan puhua kenellekään. liikaa on tullu padottua kaikkea sisälle. poikakaveri tuli äsken baarista kotiin, torjui miun lähentely-yritykset ehkä miljoonannen kerran ja nukahti kuunneltuaan vähän aikaa miun itkemistä ja yrittäen silitellä tai jotain lepyttelyn tapaista... tuokin sattuu ettei se enää halua, kuin joskus harvoin, ja aina niin että mie teen aloitteen, ei ikinä se. ei se pari kertaa tuollaista tuntuis missään, mutta kun siitä on tullut pikemminkin sääntö..
tulee yhä useammin sellainen olo että haluaisin satuttaa itseäni jotenkin, että edes jokin tuntuisi. en mie enää pitkään jaksa olla yksin kaiken kanssa. mie haluaisin vaan nukkua pois, päästä jonnekin tosi kauas täältä.. jonnekin missä ei tarvitsisi pelätä ja huolehtia ja hävetä aina..
jos voisi vaan nukkua aina, eikä enää herätä. mie lohdutan itseäni nykyään aina sillä ajatuksella että kohta pääsen pois jos vaan haluan...
ehkä tääkin on ihan turhaa.. ehkä mie vaan haluan että edes joku puhuisi miulle tai kuulisi miun tarinan.. mitä lie hyödyttää että kasvottomat ihmiset kuulee.. kuolema on varmaan se ainoa ystävä joka vie asiat loppuun asti
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ymmärrän hyvin tunteesi kun kaikki tuntuu turhalta ja haluaisi vaan nukkua pois mutta sinun aikasi ei ole vielä vaikka sitä kovasti toivotkin.
Olisi hyvä jos pystyisit avautumaan, kertomaan tunteistasi aivan vieraalle ihmiselle joka vain kuuntelisi sinua ja saisit itkeä pahaa oloasi pois, jokainen kyynel helpottaa jos sen saa vuodattaa sellaisen ihmisen kanssa joka kuuntelee vain sinua.
Jos et halua mennä esim. psykiatrin luo keskustelemaan niin yksi vaihtoehto olisi että hakisit puhelinluettelosta paikan mihin voisit soittaa ja keskustella asioistasi sekin helpottaa aina hiukan. En tiedä missäpäin asut mutta on olemassa sellaisia auttavia paikkoja johon voi mennä keskustelemaan henkilökohtaisestikkin eikä se maksa mitään.
Itse olen taistellut tuon saman asian kanssa mutta onneksi otin itseäni niskasta kiinni ja hain apua.
Toivon sinulle voimia ja että löydät henkilön joka sinua kuuntelee, ei vielä ole sinun aikasi nukkua pois!
pinnallisia ollaan me ihmiset. kun menee huonosti kaverit on vähissä.vaikeita asioita voi puhua lähinnä ammatti auttajille.elämä satuttaa tarpeeksi ilman että itse satuttaisi itseään.masentunut ajattelee kaikkea synkkää kuolemaa yms.neuvo: hommaa mieliala lääkkeitä hae apua.noita lääkkeitä syö 400 000 suomalaista.vaikka ei poistaisi vaivojen syitä voit elää helpommin.aivan sama mitä muut ajattelee tämä on Sinun elämäsi.
mulla on sama ongelma...kaikki asiat on päin persettä...=( välit pitkäaikaseen mieheen on hiipunu ja vielä sen lisäx sen entinen kihlattu on alkanu soitella sille...se pistää vihaks..se tulee samallalailla baarista kotiin eikä haluu mitään,sen ei kuulemma vaan tee mieli...(ei voi olla tavallista...=( mun päässä pyörii kaikkee et se pettää mua ja touhuu mun selän takana kaikkee...se on tosissaan tehny musta vainoharhasen(onneks myönsin sen itelleni ja hain apua,en ois selvinny ilman...)välit entisiin parhaisiin kavereihin on nykyään olemattomat,en vaan tajuu mistä se johtuu...ongelmia on niin paljon et niitä ei jaksa edes kirjottaa...=( mullakin pyöri päässä vaan ja ainoostaan se "parempi" paikka jossa saa vaan olla...ei ois huolia...mut en pystyny tekemään itelleni mitään,on kuitenkin se itsesuojeluvaisto..mulla ei edes ole perhettä,eikä ole ikinä ollukkaan..=( mut ainakin tiedät nyt että sit ku ahdistus käy niin suureks ettei vaan jaksa,ei oo mitenkään noloa hakee apua..päinvastoin....pärjäile...toivottavasti asiat on jo paremmin...