Se mikä ottaa nyt päähän aivan järkyttävästi on se, että en ylä-asteella/lukiossa ollut tekemisissä kenenkään kanssa. En ollut missään akveriporukoissa (koskla niitä ei ollut), eikä minulla ollut ns. teinisuhteita, joissa olisin voinut kehittyä ihmissuhteiden osalta. Nyt olen 20-vuotias ja ihmissuhde taitoni ovat 13-vuotiaan tasolla. Voinkohan ikinä saada siitä syystä ketään. En tiedä. Kellään samoja fiiliksiä???
Se mikä ottaa päähän...
Poika90___
4294
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos olet hyvännäköinen niin mahdollisesti yksinäinen ruma ja lihava tyttö voisi sinut haluta.
Kohtahan sä meet inttiin tai sivariks. Siellä saat uusia tuttavia ja kenties kavereitakin.
Ei kannata vanhoja juttuja murehtia, vaan lähteä reippain mielin kohti tulevaisuutta.
Ei pidä luovuttaa, eikä lakata yrittämästä, vaikka välillä kuinka ottaisi päähän oma tilanne. Minua kiusattiin peruskoulussa, eikä minulla ollut kavereita. Kavereita ei ollut vielä lukiossakaan. Joku harrastuskaveri, mutta nekin olivat toiselta paikkakunnalta kuin missä kouluni kävin. Lukion jälkeen lähdin yliopistoon. En mennyt suinkaan kotipaikkakuntani lähimpään yliopistoon vain vähän kauemmaksi. Päätin, että nyt alkaa uusi luku elämässäni.
Osallistuin aktiivisesti oman ainejärjestöni juttuihin. Siellä koin itseni ulkopuoliseksi. Se touhu oli pelkkää ryyppäämistä ja bilettämistä. Porukka ei ollut mitenkään mukavaa. Tutustuin kuitenkin opiskeluiden parissa pariin tyyppiin, joidenka kanssa olen nykyään kaveri. Menin yhteen yliopiston urheiluseuraan ja sieltä sain harrastuskavereita. Yhdenkään kanssa en ole vielä niin ystävystynyt, että olisi muutenkin tekemisissä. Porukka on kuitenkin ihan mukavaa.
En ole vieläkään täysin tyytyväinen sosiaaliseen elämääni ja se painaa aina välillä. Edelleenkin tuntuu välillä yksinäiseltä, kun saattaa olla muutamakin päivä, kun ei oikein kenenkään kanssa juttele. Tilanne on kuitenkin parempi kuin aiemmin. Minulla on sentään kolme jonkinlaista kaveria ja sitten harrastuskavereita. Parempaan suuntaan olen menossa. Vielä kaipaisin lisää sellaisia oikeita kavereita, joidenka kanssa voisi olla enemmän tekemisissä. Tyttöystävää kaipaan eniten. Minustakin välillä tuntuu, että sosiaaliset taitoni ovat jääneet vähän rajallisiksi. Esim. harrastusporukassa on tyyppejä, jotka saavata aikaiseksi hauskan keskustelun, vaikka roskapussista. Ei kannata liikaa tuijottaa menneisyyteen. Minäkin joskus vähän liikaa jään miettimään, että mitä silloin menneisyydessä tapahtui. Ne pitää pystyä jättämään taka-alalle.
Kyllä, olen viettänyt joitain vuosia yksinäisyydessä. Se oli sillon enintä mihin pystyin ja paras vaihtoehto minkä tiesin. Jos olisi ollut minusta huolehtivaa apua, olisin ehkä päässyt kehityksessä eteenpäin nopeammin, mutta kun ei ollut enkä osannut etsiä, tarvitsin aikaa kehittää omia voimavaroja jotta seuraavaksi sitten uskalsin itse lähestyä sellaisia tahoja joilta saan pyytämällä apua ilman että he huolehtisivat minusta. Niillä on omat kanssakäymisen ehtonsa ja ne on syytä hyväksyä, vaikkei niille sieluaan olekaan syytä myydä.
Onvathan nuo vuodet sosiaalisessa kanssakäymisessä kehittymisen osalta ollut laiminlyötyä aikaa, siitä ei pääse mihinkään. Se kannattaa niellä ja hyväksyä (päästä siitä ns. yli) jotta sen ei tarvitse jäädä ikuisesti masentamaan ja katkeroittamaan tausta-ajatuksiin.
Toisaalta ei ne sosiaaliset kanavat lukioon pääty.