Tarkoitan tällä nyt erityisesti pelkoa, että aiheuttaa toiselle läheiselle ihmiselle vahinkoa ja "uskonnolliessa"/henkisessä mielessä. Ehkä jos pahimmat pakko-oireesi/pelkosi liittyvät vastaavaan asiaan, ei ehkä kannata lukeakaan mitä sanon. Etten "levitä" tätä asiaa jollekin toiselle.
Pelkäsin joskus n. 7-8 vuotta sitten pakko-oireiden alkuaikoina että joku kuolee ellen ritualisoi. Mutta sen pystyi näkemään kuitenkin, ettei kukaan kuolekaan jos rituaali oli suoritettu väärin tms. Mutta nopeasti se levisi sanaan "sielu". Luonnollisesti nyt et saanut konkreettista varmistusta ettet ole aiheuttanut katastrofia toiselle. Siihen aikaan omasin vielä uskoa kristilliseen Jumalaan. Mutta pelkäsin että joku menettää sielunsa jos en ritualisoi, hyvin pian se tarkoitti lähinnä äitiäni jostain syystä. Sitä keksi teorioita tyyliin "vanhassa testamentissa Jumala hukutti ihmiskunnan, hän voi siis olla paha" tai jotain vastaavaa. Teorioita, miten joku menettää sielunsa vaikka Jumalan pitäisi olla "hyvä". En tietenkään itse mitenkään veisi sielua äitiltäni, vaan Jumala oli pistänyt tämän vitsauksen minulle: Jos en tottele näitä hulluja "lakeja", äitini maksaa hinnan.
Vuosien aikana usko "hyvään" Jumalaan katosi vähitellen, ajatus taitaakin nyt olla että ei ole Jumalaa ja Saatanaa, on jonkinlainen jumala joka tämän minulle aiheuttaa. Viimeisen vuoden olen jättänyt suorittamatta rituaaleja, luulisi siis että voisi ajatella että se katastrofi on jo tapahtunut. Mutta pakko-oireetpa tuntuvatkin vahvemmilta tai erilaisilta vähän väliä, jolloin syntyy ajatus: "ehkä nuo edelliset sai jättää suorittamatta, mutta tätä ei saa". "Joku ajattelee että pääsen nyt liian helpolla, ja laittaa nämä tunteet iskemään muhun kovempaa". Tai pakko-oire voi iskeä tilanteessa, jossa minun on hyvin vaikea suorittaa rituaalia (aina rituaalin suorittaminen on vaikeaa ja aikaavievää joka tapauksessa) ja tämä on merkki että tämä pakko-oire on "tärkeämpi" kuin muut, tätä ei saa jättää suorittamatta. Tämä Jumala olisi sitten joko sadisti tai täysin tunteeton. Ei olisi mitään merkitystä kuinka kärsin, se ei aiheuta mitään sympatiaa. Muuten vain laitetaan kärsimys päälle jatkuvasti.
Näin ollen päädytään tilanteeseen, jossa pakko-oireita ei todellakaan voiteta helposti... Aina voi keksiä teorioita miten korkeampi voima on ohjannut tämän kaiken ja tämä pakko-oire on pakko suorittaa. Jos sielu on olemassa, niin mikä olisi suurinta mitä ihminen voisi menettää? Se olisi sielunsa. Pelot ja syyllisyys ovat myös kovat, miksi tämä ei voisi kohdata minua itseäni, miksi äitiäni...
Mikä tekee asiasta vieläkin vähän pahemman, on se että on kehittynyt alusta asti teoria siitä että uhraamalla suurimman minkä voin itse uhrata pelastan vielä äitini sielun vaikka olisin jättänyt rituaaleja suorittamatta. Eli henkeni. Itsemurhalla pelastaisin äitini kenties... Vuosien kärsimyksen jälkeen itsemurha tulee helpommaksi vaihtoehdoksi koko ajan. Tältäkin pohjalta on helppo ajatella, etten pelkää aivoleikkauksen riskejä. Se voi olla viimeinen toivoni, jospa vaikka kuolisin leikkauspöydälle, se olisi vain helpotus. Jos tulee pahoja seuraamuksia, sitten kuolen vain niinkuin muutenkin varmaan olisi tapahtunut. Jospa seuraisikin suuri helpotus... Se olisi ainoa asia mitä elämältä enää toivon. Mieluummin eläisin, parempaa elämää, kuin kuolisin.
Pelkäsin joskus n. 7-8 vuotta sitten pakko-oireiden alkuaikoina että joku kuolee ellen ritualisoi. Mutta sen pystyi näkemään kuitenkin, ettei kukaan kuolekaan jos rituaali oli suoritettu väärin tms. Mutta nopeasti se levisi sanaan "sielu". Luonnollisesti nyt et saanut konkreettista varmistusta ettet ole aiheuttanut katastrofia toiselle. Siihen aikaan omasin vielä uskoa kristilliseen Jumalaan. Mutta pelkäsin että joku menettää sielunsa jos en ritualisoi, hyvin pian se tarkoitti lähinnä äitiäni jostain syystä. Sitä keksi teorioita tyyliin "vanhassa testamentissa Jumala hukutti ihmiskunnan, hän voi siis olla paha" tai jotain vastaavaa. Teorioita, miten joku menettää sielunsa vaikka Jumalan pitäisi olla "hyvä". En tietenkään itse mitenkään veisi sielua äitiltäni, vaan Jumala oli pistänyt tämän vitsauksen minulle: Jos en tottele näitä hulluja "lakeja", äitini maksaa hinnan.
Vuosien aikana usko "hyvään" Jumalaan katosi vähitellen, ajatus taitaakin nyt olla että ei ole Jumalaa ja Saatanaa, on jonkinlainen jumala joka tämän minulle aiheuttaa. Viimeisen vuoden olen jättänyt suorittamatta rituaaleja, luulisi siis että voisi ajatella että se katastrofi on jo tapahtunut. Mutta pakko-oireetpa tuntuvatkin vahvemmilta tai erilaisilta vähän väliä, jolloin syntyy ajatus: "ehkä nuo edelliset sai jättää suorittamatta, mutta tätä ei saa". "Joku ajattelee että pääsen nyt liian helpolla, ja laittaa nämä tunteet iskemään muhun kovempaa". Tai pakko-oire voi iskeä tilanteessa, jossa minun on hyvin vaikea suorittaa rituaalia (aina rituaalin suorittaminen on vaikeaa ja aikaavievää joka tapauksessa) ja tämä on merkki että tämä pakko-oire on "tärkeämpi" kuin muut, tätä ei saa jättää suorittamatta. Tämä Jumala olisi sitten joko sadisti tai täysin tunteeton. Ei olisi mitään merkitystä kuinka kärsin, se ei aiheuta mitään sympatiaa. Muuten vain laitetaan kärsimys päälle jatkuvasti.
Näin ollen päädytään tilanteeseen, jossa pakko-oireita ei todellakaan voiteta helposti... Aina voi keksiä teorioita miten korkeampi voima on ohjannut tämän kaiken ja tämä pakko-oire on pakko suorittaa. Jos sielu on olemassa, niin mikä olisi suurinta mitä ihminen voisi menettää? Se olisi sielunsa. Pelot ja syyllisyys ovat myös kovat, miksi tämä ei voisi kohdata minua itseäni, miksi äitiäni...
Mikä tekee asiasta vieläkin vähän pahemman, on se että on kehittynyt alusta asti teoria siitä että uhraamalla suurimman minkä voin itse uhrata pelastan vielä äitini sielun vaikka olisin jättänyt rituaaleja suorittamatta. Eli henkeni. Itsemurhalla pelastaisin äitini kenties... Vuosien kärsimyksen jälkeen itsemurha tulee helpommaksi vaihtoehdoksi koko ajan. Tältäkin pohjalta on helppo ajatella, etten pelkää aivoleikkauksen riskejä. Se voi olla viimeinen toivoni, jospa vaikka kuolisin leikkauspöydälle, se olisi vain helpotus. Jos tulee pahoja seuraamuksia, sitten kuolen vain niinkuin muutenkin varmaan olisi tapahtunut. Jospa seuraisikin suuri helpotus... Se olisi ainoa asia mitä elämältä enää toivon. Mieluummin eläisin, parempaa elämää, kuin kuolisin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Huomasin myös toisen viestisi, josta ymmärsin että olet ehkä kokeillut jo lääkitystä, terapiaa ym. Eli kommenttini voi siltä osin mennä ohi, mutta joskus aiemmin olen viitannut esim. kognitiiviseen pykoterapiaan. Seppo Kähkönen on toimittanut Kognitiivinen psykoterapia-kirjan. Se auttoi itseäni ymmärtämään tämän häiriön olemusta.
Myös minulla pakkoajatukset jossakin vaiheessa liittyivät juuri Jumalasuhteeseen. Lopulta minua vapautti se että ymmärsin todella mikö on Kristuksen merkitys, ja se sanoma on ollut todella paljon pakko-oireita lievittävä. Koska ihminen ei voi uhraamalla itsensä pelastaa kenenkään sielua (ei omaa eikä muiden), vaan sen uhri on ollut jo Jumalan oma Poika. En nyt tässä ala selttämään kristinuskon perussanomaa tämän enempää, vaan kehottaisin sinua esimerkiksi etsimään vaikka sielunhoitoterapeutin (löytyy ev.lut seurakunnista), jokatapuksessa kristillisen vakaumuksen omaavan terapeutin luo, joka osaisi ohjata ja ymmärtää tällaisia hengellisiin asioihin liittyviä pakkoajatuksia. Näin ainakin minusta tuntuisi järkevältä. Kirjoituksesi kosketti koska siinä on asioita, joita itse tunnistan omasta pakko-oireilustani, ja kuinka nyt voin olla kiitollinen siitä että olen saanut niistä vapautua juuri kristillisen perussanoman avauduttua. Voimia.
Uskonnont/ aukrotiteetit usein monelle heikolle OCD:n syntylähtökohta, juuri tarve "olenko riittävän hyvä" jne.... korostuu juurikin esim. kristinuskossa vaikka jeesus kaikki nyt on armahtanutkin, Yksi syy lisää miksi en ole kovin kova uskovainen, en juurikaan pidä että joku käskee mitä tehdä oli se sitten pomo tai jumala.
Oho, enpä oo ennen täältä lukenut näin paljoa omaa ongelmalta kuulostavaa juttua! Mullakin on muodostunut ihan hirveen ahdistavaks tämä ongelma, enkä kyllä tiedä ollenkaan, miten pääsisin tästä eroon. Mäkin alotin jossain vaiheessa pienenä poikana tollasen ritualisoinnin - mulla siitä syystä "ettei äitini kuolisi", koska olin keksinyt jostain että näin voisi käydä todennäköisesti, vaikka mitään konkreettista uhkaa ei ollutkaan. Myöhemmin, kun jätin jotain rituaaleista tekemättä, eikä äiti kuollut, rupesin pelkäämään muita asioita ja aina ajattelin juuri noin, että "ehkä tämä on sellainen, joka oikeasti pitää tehdä tai jotain tapahtuu", enkä vieläkään ole päässyt eroon tästä tavasta! Ei vaan uskalla jättää tekemättä.
En oikeastaan viitsisi kirjottaa nyt tässä, että mitä pelkään ettei tavallaan just "tartu" sullekaan nää, mutta tota yhdestä jutusta voisin kertoa, ja tää sun kannattaa jättää lukematta jos pelkäät että on sellasia juttuja jotka vois "levitä". Eli se että mä oon ekoista näistä taikauskosista ajatuksista lähtien ruvennut "testailemaan", onko se totta että jos jätän tekemättä jonkun jutun niin siitä voi koitua oikeasti vahinkoa. Esimerkiks sellanen tilanne, jossa odottelen vaikkapa autokyytiä ja ajattelen, että jos seuraava auto on se auto jota odotan, niin tää kuvio on totta ja että se asia todella tapahtuu jos jätän väliin sen "rituaalin". Mut ei siinä mitään, välillä ne menee oikein ja välillä väärin, mutta ongelmana on se, että tuntuu monesti että menee liian usein oikein. Tai siis tiedän, että mulla voi olla jotkut aistit vähän herkistynyt ja jotkut intuitiotaidot vähän parantunut kun oon näitä jo joku 5 vuotta testaillut, mutta silti se on ainut syy miks mä tätä vielä pelkään. Sekin puhuu vähän tätä vastaan, että mitään ei oo tosiaan tapahtunut, mutta siltikään en uskalla jättää näitä tekemättä.
Niin ja vielä haluaisin sanoa , että onpa lohduttavaa kuulla, että muillakin on samanlaisia ongelmia. Varsinkin noi kohdat jossa selitit kuinka sun "tehtävät" on just sellasia aikaa vieviä ja hankalia toteuttaa ja se , että tuntuu että aina tulee niitä että "tää on vakavempi" tai että tää on se joka pitää kanssa toteuttaa.
Nojoo toivotan onnea sinne ongelmasi kanssa ja kerro ihmeessä jos keksit jotain keinoja päästä ongelmastasi eroon, ehkä siitä olisi jotain apua mulle ja muille täällä palstalla! : )
Tiedän Mielu mistä puhut, itselläni on samantyylistä.
Minut on opetettu pelkäämään helvettiä. Ekalla luokalla opettajani iskosti seni päähäni. Olen ollut hyvin herkkä ja olen pohjimmiltani edelleen. Elin 'synnitöntä' elämää jos näin voi sanoa. Niin paljon kuin mahdollista.
Jossain vaiheessa leikkimielisen ajatusleikin jälkeen aloin pelkäämään omia ajatuksiani ts. että ajattelemalla voin ratkaista jonkin asian. Minulla näihin liittyi jokin pelaaminen; jos onnistun pelissä niin asia ratkeaa positiivisella tavalla, jos en onnistu niin asia ratkeaa negatiivisella tavalla. Ja Jumalan rangaistus liittyi näihin myös; tällaisten 'pelien' pelaaminen kun on vääräuskoisuutta. Leikistä tuli kaikkea muuta kuin leikki. Olin tällöin vielä lapsi.
Tästä tuli elämäni yksi perussäännöistä; älä ajattele että 'ratkaisen jotain ikävää'. Usein tunsin lohtua siitä että en ole ajatellut mitään tällaista. Noh, pakkoajatusten luonteeseen kuuluu että mitä enemmän yrität olla ajattelematta, sen enemmän luot arvoa ajatukselle ja sitä enemmän ajatus pyrkii pinnalle.
Tuli eteen tilanne jossa en halunnut ajatella 'tämä ratkaisee sitä ja tätä', mutta ajatus oli jo saanut 'arvon' ja en vain pystynyt pitämään sitä poissa mielestä. Edessä pattitilanne; on ajateltava sitä mitä ei halua. Eipä siinä mielentilassa sitten pelissä voitettu vaan asia ratkesi epätoivotulla tavalla. Shokki.
Jälkeenpäin ymmärsin mistä on kyse; pelko on saanut valtavat mittasuhteet ja ajatusten kontrolloiminen pahentaa pelkoja. Joten myöhemmin annoin vielä ikävämmän 'tämä ratkaisee' -ajatuksen tulla ja tarkoituksella tuotin epätoivotun tuloksen; nimittäin helvettiin joutuminen. Ikävä kyllä reaktioni oli epätoivottu ja odottamaton; paniikkikohtaus. Jälkeenpäin ajateltuna olosuhteet huomioon ottaen reaktio oli ennustettavissa.
Olen myöhemmin elänyt pitkiä aikoja ilman näitä pelkoja. Mutta tiedän muutaman asian mitkä nostavat pelot pinnalle; stressi, liika juominen, sisäänpäin kääntyminen, mielekkäiden harrastusten puuttuminen...
Ikävintä on juuri se konkreettisen varmistuksen puuttuminen näissä pakkoajatuksissa.
Helpotusta on kuitenkin antanut se, että on kysynyt joltain läheiseltä voisiko hän näyttää miten asioita voi ajatella kuitenkaan ahdistumatta niistä ja uskomatta niihin. Ja näyttämään ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä.
Itselläni on myös suhtautuminen kristinuskoon alkanut muuttua. Toivon usein että olisin syntynyt vaikka ateistiseen perheeseen. Usein taas ajattelen että raamattua tulkitaan väärin ja Jeesuksen oppeja on väritelty jotta kansa pelkäisi ja valitsisi kristinuskon opit. Lapsen aivoilla ajateltuani kristinuskon lopputuloksena on armahtava ja rakastava Jumala; isä joka tuomitsee ikuiseen kärsimykseen... Ja isä joka on kaikkivoipa ja siinä ominaisuudessaan päättää laittaa omat luomuksensa kärsimykseen jos eivät usko siihen oikeaan oppiin maapallon kaikista uskonnoista ja elämänkatsomuksista.
Uskonkriisi on itselläni meneillään. Illalla kun katsoo tähtitaivaalle oivaltaa että Jumala on jotain aivan muuta kuin mitä lapsena oppinut. Se on vain vaikea sisäistää ja uskaltaa uskoa siihen. Kirja 'Keskusteluja Jumalan kanssa' on antanut helpotusta. Kaikkea ei siitäkään tarvi silti alleviivata. Kirjan nimen ei kannata antaa hämätä.
Mutta... On mukava löytää 'vertaistukea'. Ärsyttävää kun pelot hallitsevat mutta pelot voi voittaa ja syyllisyyden tunnetta ei tarvitse tuntea. Mielen solmut voi aukaista.
Olisi kiva saada jotain tutkimustulosta pakko-oireisten varhaisiän vaiheista; millaista uskonnollista näkökantaa on opetettu, onko lasta kannustettu, onko lasta rohkaistu tekemään omia valintojaan jne...
Moi taas!
Toivottavasti jotain edistysaskelia on tapahtunut siellä päin, itse olen aikalailla samoissa tunnelmissa, kuin kuukaus sitten :/ tää on todella raskasta ollut mullekin, varsinkin siitä asti kun keksin juuri nuo samanlaiset "näkymättömät seuraamukset" joita sullakin on ollut.. en siis tämän ketjun takia vaan aikasemmin :)
haluisin kyllä todella kuulla, jos sulla on ollut jotain tapoja päästä tästä ongelmasta eroon/ muita ajatuksia ongelmastamme.. itse oon käynyt psykologilla, joka on erikoistunut näihin pakko-oireisiin häiriöihin ja saanut sieltä ohjeita, jotka toivottavasti auttavat.. itselläni on vaan paha tapa aina ajatella, että "nuo toimivat vaan niihin tarkistuspakkosiin ym. "tavallisiin" pakko-oireisiin", ei minun ongelmaani", mutta tulevaisuus näyttää! :)
.. mutta voimia vaan sinne! toivottavasti muutkin saman ongelman kanssa painivat uskaltavat avata suunsa, ehkä voimme ammentaa jotain toisiltamme helpottaaksemme ahdinkoa!
Hei. En ole oikein päässyt kirjoittamaan tänne hetkeen, ja välillä toki unohtunutkin asia. Oireiden takia joskus ei voi kirjoittaa, en voi muuttaa asioita tai rituaaleja ei saa suoritettua oikein on tilanne aika usein.
Tässä nyt mennyt pari kuukautta uuden lääkkeen kanssa. Tai aiemminkin ollut hetken käytössä. Anafranilia syön 225 mg. Se on auttanut jollakin tavalla. Sanoisin että se on auttanut parhaiten niihin tuntemuksiin jotka jo valmiiksi olivat heikompia. Sellainen jatkuva ahdistus/pelko joka on päällä jos jokin suurelta tuntuva rituaali on suorittamatta on hieman heikompaa kuin ennen. Mutta se itse paha tunne on varsin vahva yhä joka johtaa ritualisointiin.
Omalla tavalla helpottavaa kuulla että joku tunnistaa itsensä mun oireistani. Vaikeahan näitä on kuvailla kovin tarkasi. Mutta en kai minä ainoa ole, jolla on tämä tilanne. Listaan mielessäni jatkuvasti asioita jotka tukevat sitä ajatusta että tämä on vain sairaus. Niitä asioita jotka kertovat että pahat asiat toteutuvat on oikeastaan vain yksi (joka ikäänkuin muuttaa muotoaan): tunne. Ei mikään muu kerro sinänsä että äitini menettää sielunsa jos jätän ritualisoimatta kuin se kauhea tunne. Ahdistustahan se on, mutta ei ihan sitä ahdistusta kun pelkää hammaslääkärilläkäyntiä tms. Koitan miettiä kuinka paljon olen jo jättänyt suorittamatta, kuinka pakko-oireita on niin monenlaisia ollut itsellä ja että lääke on auttanut edes jotain. Joten eikö tämä ole vain sairaus? Esimerkiksi noita asioita sitä miettii... Kunpa voisi saada nämä tunteet loppumaan, osaisinko sitten arvostaa vapaampaa elämää tarpeeksi?
Itselläni on ollut täysin samallaista. Halusin vastata tähän jo ekan viestin luettuani mut jaksoin lukea loppuun
asti.Täysin samallaista on mullakin ollut.
Oon kärsinyt pako-oireisesta häiriöstä lapsesta asti. Siis oon pelännyt sielun menettämistä ja ajatusten seurauksia. Itsekkin yllätyin kuinka monella on ollut samanlaista. Mulla alkoi 12-vuotiaana kun aloin kiinnostua erilaisista asioista ja päädyin tähän kun luin kirjaa Tiedon tuolla puolen, jossa oli kerrottu satu tohtori Faustista. Tästä alkoi itselläni tämä. Olen käynyt puheterapiassa ja itselläni on ollut käytössä Anafranil, joka tosiaan helpotti oloa. Sitemmin tämä asia on unohtunut muiden pakko-ajatusten tultua ja olen päässyt yli.
Tosiaan kannattaa muistaa, että se on pelkkä ajatus. Kun itse pääsin yli tiedän, ettei se ole totta. Tsemppiä! :)