Oon miettinyt, kuinka moni minun lisäkseni on kokenut sietämättömän ahdistuksen. Koin sitä noin viikon ajan puolisen vuotta sitten. Mainittakoon, että alkoholi tai muut päihteet eivät liittyneet tilaani.
Heräsin eräänä aamuyönä sekasortoiseen painajaiseen. Herätessäni muistin erään traumaattisen tapahtuman menneisyydestäni. Olin unohtanut sen (älkää kysykö miksi, en osaa itsekään selittää miten olin saattanut sen unohtaa). Siitä aamusta alkoi tähänastisen elämäni rankin viikko. Sitä ennen olin luullut tietäväni mitä ahdistus on, mutta tämä kokemus osoitti mitä se pahimmillaan saattoi olla. Yritän nyt kuvailla sitä, vaikka "sanat eivät riitä kuvaamaan", kuten iskelmässä lauletaan.
Kurkun ja pallean kohdalla kiristi niin paljon, että hengittäminen sattui. Jokin laittoi minua jatkuvasti sikiöasentoon, jossa makasinkin sängyn päällä suurimman osan aikaa. Ajatukseni olivat katkonaisia ja sekasortoisia. Oikeastaan sitä ei edes voi kutsua ajattelemiseksi. Oli välähdysmäisiä mielikuvia (traumakokemuksestani lähinnä), joitain toistuvia sanoja, ilmauksia ja lauseenrepaleita, jotka välillä tunkivat mielikuvien väliin. Tunteita oli kauhu, epätoivo, suru, järkytys jotka vuorottelivat muutaman sekunnin välein, vaikken niitä tunteita silloin olisi osannut nimetä. Oli vain kaaos. Välillä kuulin heikkoa itkuista ääntä joka sanoi yhä uudestaan "sinä selviät tästä, sinä selviät tästä". Se oli oma ääneni joka tuntui tulevan jostain kaukaa. En saanut alas edes leivänmurusta vaikka yritin monta kertaa. Pakotin itseni juomaan vettä. Minun piti (liioittelematta) kontaten raahautua keittiöön ja join veden lattialla sikiöasennossa maaten. Välillä hoipertelin vessaan oksentamaan mutta mitään ei tullut ulos tietenkään. Sen jälkeen jouduin makaamaan taas vessan lattialla sikiöasennossa pitkän aikaa, kun kauhu iski päälle. Välillä itkin pari sekuntia, mutta ahdistus esti senkin.
Seuraavien päivien aikana tein vedestä ja ruisleivästä vetistä lössöä, jonka sain jotenkuten nieltyä. Laihduin viikon aikana useita kiloja, niistä toki osa varmaan vettä.
Viikon aikana koin myös muuttuneeni. Tuntui kuin koko maailma ympärilläni olisi muuttunut jotenkin oudoksi ja epätodelliseksi. Seitsemäntenä päivänä epätoivoni yltyi n. kahden tunnin sisällä niin pahaksi, että jouduin soittamaan läheiselleni ja pyytämään häntä luokseni. En osannut tai pystynyt selittämään hänelle, miksi halusin hänet hämärään tunkkaiseen asuntooni istumaan ja katselemaan itseäni. En pystynyt puhumaan mitään muuta kuin että "ahdistaa... ahdistaa....". Läheiseni oli varmaan peloissaan. Se että kutsuin hänet luokseni, kuitenkin alkoi auttaa kuin ihmeen kaupalla. Hän oli luonani yötä, ja seuraavaan aamuun mennessä pahin ahdistus oli lauennut. Sen jälkeen kuitenkin olen silloin tällöin tuntenut, että olisin masentumassa oikein kunnolla, mutta olen kuitenkin pysynyt elämän, ja välillä jopa ilon, syrjässä kiinni.
Minua kiinnostaa, tunnistaako kukaan täällä omia kokemuksiaan kuvauksestani. Kuinka yleistä on sietämätön ahdistustila? Kuinka suurella todennäköisyydellä se voi uusia?
Heräsin eräänä aamuyönä sekasortoiseen painajaiseen. Herätessäni muistin erään traumaattisen tapahtuman menneisyydestäni. Olin unohtanut sen (älkää kysykö miksi, en osaa itsekään selittää miten olin saattanut sen unohtaa). Siitä aamusta alkoi tähänastisen elämäni rankin viikko. Sitä ennen olin luullut tietäväni mitä ahdistus on, mutta tämä kokemus osoitti mitä se pahimmillaan saattoi olla. Yritän nyt kuvailla sitä, vaikka "sanat eivät riitä kuvaamaan", kuten iskelmässä lauletaan.
Kurkun ja pallean kohdalla kiristi niin paljon, että hengittäminen sattui. Jokin laittoi minua jatkuvasti sikiöasentoon, jossa makasinkin sängyn päällä suurimman osan aikaa. Ajatukseni olivat katkonaisia ja sekasortoisia. Oikeastaan sitä ei edes voi kutsua ajattelemiseksi. Oli välähdysmäisiä mielikuvia (traumakokemuksestani lähinnä), joitain toistuvia sanoja, ilmauksia ja lauseenrepaleita, jotka välillä tunkivat mielikuvien väliin. Tunteita oli kauhu, epätoivo, suru, järkytys jotka vuorottelivat muutaman sekunnin välein, vaikken niitä tunteita silloin olisi osannut nimetä. Oli vain kaaos. Välillä kuulin heikkoa itkuista ääntä joka sanoi yhä uudestaan "sinä selviät tästä, sinä selviät tästä". Se oli oma ääneni joka tuntui tulevan jostain kaukaa. En saanut alas edes leivänmurusta vaikka yritin monta kertaa. Pakotin itseni juomaan vettä. Minun piti (liioittelematta) kontaten raahautua keittiöön ja join veden lattialla sikiöasennossa maaten. Välillä hoipertelin vessaan oksentamaan mutta mitään ei tullut ulos tietenkään. Sen jälkeen jouduin makaamaan taas vessan lattialla sikiöasennossa pitkän aikaa, kun kauhu iski päälle. Välillä itkin pari sekuntia, mutta ahdistus esti senkin.
Seuraavien päivien aikana tein vedestä ja ruisleivästä vetistä lössöä, jonka sain jotenkuten nieltyä. Laihduin viikon aikana useita kiloja, niistä toki osa varmaan vettä.
Viikon aikana koin myös muuttuneeni. Tuntui kuin koko maailma ympärilläni olisi muuttunut jotenkin oudoksi ja epätodelliseksi. Seitsemäntenä päivänä epätoivoni yltyi n. kahden tunnin sisällä niin pahaksi, että jouduin soittamaan läheiselleni ja pyytämään häntä luokseni. En osannut tai pystynyt selittämään hänelle, miksi halusin hänet hämärään tunkkaiseen asuntooni istumaan ja katselemaan itseäni. En pystynyt puhumaan mitään muuta kuin että "ahdistaa... ahdistaa....". Läheiseni oli varmaan peloissaan. Se että kutsuin hänet luokseni, kuitenkin alkoi auttaa kuin ihmeen kaupalla. Hän oli luonani yötä, ja seuraavaan aamuun mennessä pahin ahdistus oli lauennut. Sen jälkeen kuitenkin olen silloin tällöin tuntenut, että olisin masentumassa oikein kunnolla, mutta olen kuitenkin pysynyt elämän, ja välillä jopa ilon, syrjässä kiinni.
Minua kiinnostaa, tunnistaako kukaan täällä omia kokemuksiaan kuvauksestani. Kuinka yleistä on sietämätön ahdistustila? Kuinka suurella todennäköisyydellä se voi uusia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei!
Itse kärsin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä ja posttraumaattisesta stressistä.
Oireet ovat aika samanlaisia, kuin sinulla. Se ensimmäinen kerta kun traumat lyövät itsensä läpi todellisuuteen on pahin. Onneksi se on sinulla takana.
Seuraavaksi suosittelisin avun piiriin hakeutumista, psykiatrin hoitoon pyrkimistä. Psykoterapia ja lääkehoito, etenkin psykoterapia, saattavat auttaa sinua, ovat auttaneet ainakin minua.
Sinulla on oikea suunta: olet kuvannut hyvin olojasi, uskaltanut myöntää ne todeksi ja kirjoittanut niistä. Olet pyytänyt apua ja saanut sitä.
Toivon sinulle paljon voimia ja rohkeutta ottaa yhteyttä hoitavaan tahoon, jotta pääsisit hoitoon ja voisit alkaa purkamaan traumojasi terapiassa.
Luin viestisi. Se on aika kauhistuttavaa luettavaa. Huomasin, että mulla oli samanlaisia tuntemuksia talvella 2008-2009. Se oli mun pahin talvi ikinä. Selvisin siitä vasta Kesäkuussa. Masennus/ahdistus on ainakin mulla sellasta, että sitä ei yleensä huomaa kuin vasta sitten, kun on jo myöhäistä. Pohjalle liukuu huomaamatta. Se huomaamaton lasku alkaa yleenä jo syksyllä. Lievimmillään masennus on vaan väsymystä, mutta pahimmillaan juuri tuota mitä mainitsit, unen puute, ja ruokahaluttomuus. Tuosta talvesta 2008-2009 mulla ei ollu seuraavana kesänä montakaan muistikuvaa. Se on mulle pelkkää sumua. Mutta sen muistan, että yhdessä välissä olin syömättä, nukkumatta ja lähes juomatta 3 vuorokautta. Kolmannen päivän iltana, tai yönä oli jo niin paha olo, että mä tärisin, vaikka asunnossa oli lämmintä noin 20-25°c. Mun piti ensin syödä pahimpaan nälkään leipää, ja sitten alkaa tekemään lämmintä ruokaa keskellä yötä. Seuraavana päivänä äitini soitti, ja tuli käymään. Soitettiin siskolle, ja sovittiin että menen joksikin aikaa sinne. Onneksi menin. Muuten en olis tässä. Aikaa en muista, että kuinka kauan olin siskon luona.
Hyvin kuvailit ahdistunutta oloa. Itse kärsin kyllä lievemmästä ahdistuksesta, mutta pelkästään ulos meneminen on haastavaa. Kotonakin päivittäiset rutiinit ovat vaikeita tehdä ja esimerkiksi suihkussa käynti on todella pikaista ja lapsellisen pelottavaa... Viime talven ajan ahdistus oli melkeen kokonaan poissa, mutta tuli kesäksi takaisin. Alkoholia otan joka toinen päivä että pysyn edes jotenkin kuosissa. Lääkäriinhän tässä joutuu lähteä, mutta sekin on yhtä suuri haaste kuin maailman valloitus... perkele vieköön.
Minusta kuvasit paniikkikohtauksen.
Itse kärsin vaikea-asteisesta paniikkihäiriöstä ja paniikkikohtaus syntyy, kun ahdistustila maximoituu. Oireita ovat juuri nuo mitä luettelit ja psyykkisiä oireita ovat nämä epätodellinen tunne, ”hulluksi tulemisen” tunne ja että kaikki tuntuu oudolta johtuu siitä, että paniikissa irtaantuu siitä todellisesta hetkestä. Kaikki nämä tuntemukset ovat älyttömän kamalia ja pelottavia mutta täysin vaarattomia ja ohimeneviä. Suosittelen terapiaa ja mahdollisesti lääkehoitoa. Terapian avulla oppii järkeistämään nämä tilanteet ja hallitsemaan niitä. Tsemppiä!
Valitettavan tuttu tunne viime kuukausilta. Tähän on selkeä syykin, mutta pelottaa, että pääseekö tästä ikinä pois. Tänään viimeksi ollut sellainen olo, että tekisi mieli vain huutaa, heitellä tavaroita ja sitten kuolla pois. Itkukohtauksia tulee ihan yhtäkkiä kun sisällä niin puristava olo, ettei pysty edes hengittämään enää, mutta itkeminenkin on välillä täysin mahdotonta, kun koko keho on lamaantunut ja kovettunut yhdeksi kivikovaksi möykyksi. Ihan hirveää tämä on. Eikä ihminen, joka toimillaan tämän minulle aiheutti tajua yhtään mitä teki.
Laitan tän tähänkin ketjuun:
Ns. sukeltajarefleksi rentouttaa ja vähentää ahdistusta, koska se laukaisee parasympaattisen hermoston käyntiin ja vähentää sympaattisen hermoston aiheuttamaa taistele-pakene-reaktiota. Tämä on tutkittu juttu. Sukeltajarefleksin saa aikaan siten että upottaa kasvot kylmään veteen ja pidättää hengitystä noin puoli minuuttia, vähintään 15 sekuntia. Olennaista on että silmien seutu, silmän ja nenän välinen alue ja mielellään myös sieraimet ovat kylmän vaikutuksen alaisena, ja hengityksen pidättäminen. Sukeltajarefleksi on nisäkkäiden evoluutiossa ihmisellekin kehittynyt fysiologinen konsti joka vähentää ylivirittyneisyyttä ja rauhoittaa hermostoa.
Jos kumartuu eteenpäin samalla, vaikutus tehostuu, koska palleaan tulee painetta. Se aktivoi palleahengityksen, mikä on olennainen osa parasympaattisen hermoston toimintaa.
Voi ottaa vadin ja täyttää sen kylmällä vedellä ja laittaa sen vaikka tiskipöydälle, ja kumartua siihen. Tai jos ei ole vettä käytössä, riittää kylmäpakkaus tai ihan pelkkä pakastevihannespussi tai pari. Tuolilla istuen voi laittaa pakastepussit kasvoille ja kumartua polviin, jotta tulee oikea asento. Tämäkin versio ilman vettä on tehokas.
Vesi saa olla tosi kylmää, jotkut laittavat jäitäkin sekaan. Tutkimusten mukaan mitä kylmempää vesi on, sitä voimakkaampi on parasympaattisen hermoston aktivoituminen. Kannattaa tietysti aloittaa varovasti ja kuulostella miltä tuntuu.
Netissä on videoillakin opastusta, googlaten löytyy YouTubesta "diving reflex", valitettavasti tässä vain englanniksi:
https://www.youtube.com/watch?v=Ku_s8hJRyyQ
https://www.youtube.com/watch?v=K0CxOc0Rxc8
Olen kokeillut itse, toimii. Myös se että pitää käsiä kylmässä vedessä ranteita myöten auttaa.
Muista kuivata kunnolla jälkikäteen, ettei tule flunssaa.
Ymmärrän nykyään paremmin, miksi jotkut käyvät avannossa!