oon 13 vee tyttö ja mulla alko anoreksia vuos sitten. olin kauheen läski ja laihduin yli 10 kiloa. nyt sitten tässä syksyllä on ollut stressiä, uusi koulu, uusi luokka, enemmän läksyjä jne, en vain kerkeä enää liikkumaan niin paljoa mitä ennen ja ruoka on alkanut maistua. (välillä vähän liikaakin) ja sitten juoksen huoneeseen ja oksennan. tää on jokapäiväistä, joskus tosi hyvällä itsekurilla pystyn pitää yhden päivän viikossa oksentamatta. yleensä kun olen yksin kotona, saan kauheita ahmimis-kohtauksia ja juoksen jääkaapilla ja pakastimen luona, ja käyn kaappeja läpi ja itken ja tungin ruokaa suuhuni. tästä seuraa kauhee katumus, ja sit alkaa se operaatio..
oon lukenu, et yleensä anoreksian jälkeen voi alkaa bulimia. onko mulle käyny näin?
aina kun oksentelen itken samalla ja hoen päässä sisälle että tämä on viimenen kerta, ja et pian mä kyl juttelen tästä jollekkin, mutta ei. viimeinen kerta? mahdotonta.. ja eikuin seuraavana päivänä uudestaan.. :(
oon lukenu, et yleensä anoreksian jälkeen voi alkaa bulimia. onko mulle käyny näin?
aina kun oksentelen itken samalla ja hoen päässä sisälle että tämä on viimenen kerta, ja et pian mä kyl juttelen tästä jollekkin, mutta ei. viimeinen kerta? mahdotonta.. ja eikuin seuraavana päivänä uudestaan.. :(
Vastaukset 4
Vanhimmat
hae apua tuohon! olet vielä niin nuori, -älä pilaa elämääsi tälläisellä helvetillä! surullista lukea tekstiäsi. mene ihmeessä juttelemaan jollekkin, ja nopeasti!
t. 5vuotta bulimiaa kärsinyt
Kuulostaa hyvin samanlaiselta millaiseksi oma arkeni muuttui taannoin 7vuotta sitten ollessani 23-vuotias. Stressi, yksinäisyys, ihmissuhdeongelmat - sitten päätin laittaa elämäni kuntoon ja alkaa elää terveellisesti! Elämästä tuli lopulta kaikkea muuta terveellistä - täyttä helvettiä, kuten "23vee äiti" kuvailee. Ensin laihduin 3 kuukauden aikana 20 kiloa, sitten kuvioihin tuli oksentelu - aluksi kerran kaksi viikossa, myöhemmin joka päivä. Nämä ahmimis-oksentamissessiot olivat hirmuisen kuluttavia, fyysisesti ja henkisesti -mukana oli juuri tuo kuvaamasi tietoisuus siitä, että tämä ei ole hyvä juttu.. Tuo on kyllä ehdottomasti hyvä kun itse tiedostat että jotain pitäisi nyt tehdä! :) Mulla nämä tavat oli yritystä hallita ja konrolloida mun elämää, joka tuntui olevan jotenkin sortumispisteessä ja jossa en enää tiennyt miten tuntea oloni hyväksi eli omat keinot pärjätä elämän stressitekijöiden kanssa oli niin vähissä, epäedullisilla tavoilla koitin jotenkin pitää pakan kasassa. Oikeastaan en osannut edes sanoin määritellä, mikä elämässä tuolloin oli niin hirmuisen vaikeaa - jälkikäteen, vasta kun kunnolla pääsin oksentelusta eroon, alkoi näiden ongelmien olemus hahmottua ja tulla jollain tavalla mahdolliseksi käsitellä. Tärkeää olisi nyt pohtia, kenen puoleen voisit kääntyä: onko sulla joku läheinen "luottohenkilö", kaveri, oma vanhempi, isovanhempi, naapurin rouva, koulussa opettaja, oikeastaan kuka tahansa, kenelle voisit tästä kertoa? Nämä syömisongelmat on sellaisia, että niistä selviäminen yksin on ERITTÄIN hankalaa ja todella epätodennäköistä. Tosiasia on myös se, että mitä varhaisemmassa vaiheessa näihin hakee apua, sitä "helpompaa" näistä on päästä eroon - en tarkoita että se olisi helppoa, mutta kuitenkin helpompaa kuin jos syömiseen liittyvät ajatukset ja toiminnan on jatkunut useita vuosia. Onko sun koulussa koulupsykologia, jonka luona voisit käydä? Heillä on tarvittava ammatillinen osaaminen avun tarjoamiseksi elämän vaikeissa vaiheissa. Millä paikkakunnalla asut? Turussa ja Helsingissä on syömishäiriöklinikka, Tampereella syömishäiriöissä tyttöjä tukeva Tyttötalo (muistankohan nimen oikein..?) - ainakin isoissa kaupungeissa on jonkinlaisia nuorille tytöille suunnattuja palveluita, joissa työskentelevät ihmiset enemmän kuin mielellään tarjoaa ymmärrystä ja apua elämän ongelmakohdissa. Älä koe häpeää oksentelusessioistasi siinä määrin että antaisit sen olla esteenä tuen hakemiselle, meitä laihduttajia/oksentelijoita on pelkästään jo Suomessa siinä määrin että ilmiönä tämä ei ole varmaankaan kellekään "terveydenhuollon ammattilaiselle" uusi juttu. Toisaalta uskon myös, että monilla apua syömisongelmissa tarjoavilla ihmisillä saattaa olla jopa omakohtaista kokemusta näistä. Sekin on hyvä muistaa, että pelkkä oksentelu ei ole se ongelma - myös laihduttamiseen liittyvällä liiallisella itsekontrollilla on huonoja seurauksia, vaikka usein laihduttamisesta/laihana pysymisestä hyvä olo tuleekin. Kun antaa sen pikkusormen, niin siinä sitä mennäänkin..koko elämä lopulta siihen menee mukaan. Kun itse yrittää hallita elämäänsä syömisasioiden kautta, se ennemmin tai myöhemmin kääntyy päälaelleen eli syömisasiat alkaa hallita elämää. Yksin on hyvä pärjätä ja tulla toimeen - jokaisella kuitenkin on elämässä tilanteita, jossa kannattaa turvautua toisten apuun, tilanteita joista ei kertakaikkiaan yksin selviä, eikä tarvikaan selvitä. Kertomasi mukaan sun elämässä on tapahtunut paljon uusia asiota, ehkä näistä kaikista jutteleminen jonkun kanssa helpottaisi sun omaa oloa? Kuulostat fiksulta nuorelta naiselta, jolla on kykyä pohtia omaa elämääsi koskevia asioita - voimavarjoja joista sinulle taatusti tulee olemaan hyötyä nyt ja myöhemminkin tulevaisuudessa. Kuulostaa siltä, että olet ristyksessä jossa pitäisi valita tie: jäädäkö elämään syömishäiriön kanssa vai hakea tukea päästäkseen jatkamaan "tavallista" elämää - valinta jolla on aika kauaskantoisia seurauksia. Itse syömishäiriöstä piiiiiiiitkään kärsineenä suosittelen valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon, "tavallinen" elämä on itse asiassa todella paljon mukavampaa kuin syömishäiriön kanssa eläminen - oli se sitten anoreksia tai bulimia. Syömisongelmasta eroon pääseminen ei tarkoita sitä, että paisuu ja paisuu, lihoaa ja lihoaa - kultainen keskitiekin on mahdollista:) Toivon sulle kaikkea hyvää sekä voimia päästä tästä solmukohdasta yli jatkamaan elämääsi! Olisi mukava kuulla mitä ajatuksia sulle heräsi ja mitä aiot tehdä.
Olin 13v. kun sairastuin anorexiaan. 19- vuotiaana kierossa pikku päässäni tuumin jokaisen pienen ruoka annoksen syötyäni että enhän edes osaa olla oikea anorektikko kun taas menin syömään! Niin, enpä tainnut käsittää että ei ole yhtä ainoaa oikeaa termiä olla syömishäiriöinen, mutta kun siitä sellainen ihanne kuva kuitenkin päässä on! Ja sehän on täydellinen...kun taas minä puolestani hyvinkin epätäydellinen!
Syyllisyys oli niin kova pienenkin suupalan jälkeen, joten masennuin. En ole vakavasti ollut masentunut, mutta kuitenkin sen verran että lohtu oli ruoka ja syöminen! Se mitä inhoi, se mitä rakastin ja se mitä en pystynytkään pian enää vastustamaan ollenkaan!
Eräänä päivänä päätin kokeilla oksentamista vaikka kaikki kerrat oli aikaisemmin epäonnistuneet!
Se oli pelottavaa! Pelottavan ihanaa! Kun tajusin miten tämä olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiini! Siitä alkoi kierre joka on jatkunut ja jatkunut ihan tähän päivään asti! Olet vielä nuori joten sulla olis hyvät mahdollisuudet saada ittes kuntoon, koska voin kertoa että tämä ei ole sen arvosta! Oksensitpa mistä syystä tahansa! Olen itsekkin kuullut nuo sanat jonkun suusta mutta eihän se mitään merkannut, mutta nyt tosiaan yritän selviytyä ja saada elämäni raiteilleen! Ja toivon että olisin ymmärtänyt ettei tämä tosiaankaan ole ratkaisu mihinkään, päin vastoin vaikeutti mun elämää!
Sairastuin 14 vuotiaana anoreksiaan. Muutaman vuoden kuluttua se muuttui bulimiaksi. Sitä olen sairastanut nyt yli 30 vuotta. Ihan totta. Välillä olin kymmenisen vuotta oksentamatta mutta bulimiaa sairastin silti koska oksentaminen alkoi uudestaan. Nyt olen jo vanha mummo mutta silti vain ahmin ja oksennan. Sinä olet nuori, hae ihmeessä apua jotta pääset irti tästä. Minun nuoruudessa tälle sairaudelle ei ollut edes nimeä. Tätä helvettiä en halua kenellekään!