Olen perheellinen naimisissa olevan nuori nainen. Vaikka ympärilläni on koko ajan lapset tai mies/molemmat, tunnen oloni kauhean tyhjäksi ja yksinäiseksi. Vatvon paljon ihan pikkujuttuja
mielessäni, melkeinpä neuroosiksi asti. Puolisoni ei piittaa tunteistani, hän ei näe elämäni tyhjyyttä
vaikka päivät ovatkin täynnä touhua. Hänen mielestään suurentelen asioita ja jos yritän avautua hänelle,
hän sanoo minun jauhavan paskaa ja pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni eikä nynnyillä.
Onko muilla juuri tällaista yksinäisyyden tunnetta?
mielessäni, melkeinpä neuroosiksi asti. Puolisoni ei piittaa tunteistani, hän ei näe elämäni tyhjyyttä
vaikka päivät ovatkin täynnä touhua. Hänen mielestään suurentelen asioita ja jos yritän avautua hänelle,
hän sanoo minun jauhavan paskaa ja pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni eikä nynnyillä.
Onko muilla juuri tällaista yksinäisyyden tunnetta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Masennukseltahan tuo kuulostaa. Tai vähintään joltain syvältä tyytymättömyydeltä. Arvon antaminen asioille ja elämänsisältönsä merkitysten löytäminen on lopulta jokaisen omalla vastuulla. Sitä ei voi vierittää kenenkään muun harteille.
Siksi minunkaan kokemukseni mukaan läheiset ja ystävät eivät monesti halua kuulla tyytymättömyydestä, koska pohjimmiltaanhan se tarkoittaa että hekään eivät ole merkityksellistä sisältöä elämässäsi, jos mikään ei ole. Jotkut ottavat sen tarpeettomankin henkilökohtaisesti. Toisaalta kai miehellä onkin oikeus (ja lienee erittäin ymmärrettävääkin) ottaa asia pahalla, jos olet joskus antanut hänen ymmärtää että nykyinen elämäntapa on se miten haluat viettää loppuelämäsi. Ainakin minä varmaan tuntisin oloni petetyksi jos tuollaista kuulisin kuvitteelliselta vaimoltani.
Siksi lienee vastuullisempaa vaikkapa vain sanoa olevansa masentunut, ottaa tarpeeksi omaa aikaa ja pohtia elämäänsä itse ja kolmansien osapuolien kanssa, ja ottaa miehen kanssa puheeksi vasta jotain rakentavaa, jotain sellaista mikä koskee häntä konkreettisesti ja mihin hän joko voi vaikuttaa tai jonka kanssa hänen on vain elettävä. Jos hän ei ymmärrä ongelmiasi eikä osaa auttaa, niin ei kai auta kuin hyväksyä sekin.
Tässä elämässä on usein niin, että lopulta ei auta kuin tuottaa pettymys joillekuille jottei joutuisi pettämään itseään. Se on kuitenkin syytä tehdä vastuullisesti, kypsästi ja päivänvalon kestävällä tavalla.
Ja sanottakoon nyt vielä että omat fiilikset on tänä iltana vähän pohjalla, hyvän tekemisen puute vaivaa ja siihen sopivaa välinearvoa vaikea nähdä sillä mitä juuri nyt on ympärillä. Toisaalla joku yrittää udella turhia ja tiuskaisen asiasta.
Minäkin haluan parempaa seuraa. Siksi kirjoitan edes yksin omassa seurassani tänne.
Ei ole helppoo, mutta sitähän ongelmat tarkottaa. Yksin olen tämän huonon tuuleni kanssa ja niin varmaan on syytäkin olla.
Ehkä sun oma seura onkin juuri sitä kaikkein parasta seuraa? Maailmassa on aika vähän tutustumisen arvoisia ihmisiä...
Täytyy kyllä sanoa että se on oma aiheensa se.
Lisäviestilläni tarkoitin vain selittää ensimmäisen viestini ankaraa asennetta.