Käyn aina silloin tällöin seuroissa, koska en ole tosi uskovainen.
Taas kävi niin, että puheen anti oli tosi ikävystyttävää kuunnella.
Miksikö sitten yleensä menen seuroihin,kun puheet eivät anna mitään ?
Antaa ne joskus, mutta se riippuu puhujasta.
On kovin paljon sellaisia puhujia, jotka eivät osaa jäsentää puheensa sisältöä millään tavoin, vaan se on yhtä puuroa ja samojen lauseiden toistoa. Nämä sanat toistui taas puheessa lukemattomia kertoja: Jumala, Jumalan lapset,Jumalan rauha, Jumalan valtakunta. Ne toistui niin lukemattomat kerrat, että minusta alkoi tehdä tosi pahaa.
Puhujariepu ei oikein tiennyt mistä puhuisi, vaan hän toisteli samoja fraaseja jatkuvalla syötöllä.
Luettuaan aluksi tekstin hän melko pian unohti pysyä avauksessa, vaan puhe rönsyili samojen asioiden parissa.
Lisäksi puhujan äänenpainojen käyttö oli alusta loppuun asti korvaa rasittavaa, eli sellaista nousevan laskevaa: JumALA, JumALAN laPSET...
Mitään en siis saanut uutta puheesta, vaan kaikki olivat niitä samoja satoja kertoja jo ennen kuultuja asioita Jumalan valtakunnasta maan päällä, joka on se ainoa oikea autuaaksi tekevä usko, ja jossa Jumalan lapset asuu.
Kuunnelkaapa itse hyvät "Jumalan lapset" noita saarnoja vähän tarkemmin, niin huomaatte, että puheen sisältö on melko mitäänsanomatonta samojen asioiden toistelua, jossa erityisesti Jumalan nimi toistetaan tuhkatiheään.
Tosin on esim. helluntailaisuudessa, jossa korostetaan Jeesuksen nimeä tiuhaan tahtiin ja jätetään turha Jumalan nimi liian monta kertaa mainitsematta, josta jo kymmenissä käskyissäkin kehoitetaan välttämään.
Mistähän johtuu, että minua ei nuo seurapuheet satuta yhtään ja tulen melkein aina masentuneelle mielelle seurapuheita kuunnellessani.
Eikö minussa asu pyhä-henki, kun seurapuheet on rasittavia kuunnella.
ONko niin, että kun on oikeassa sieluntilassa yksitoikkoisetkin seurapuheet vain innostavat ja saavat hyvälle mielelle.
Olen kokenut oikeastaan läpi elämäni sen, että seurapuheet ovat ikävystyttäviä kuunneltavia.
On siellä tosin joukossa hyviäkin puheita.
Hyvä seurapuhe on siis sellainen, joka innostaa kuulijaa, eikä saa masentuneelle mielelle.
Pitääkö seurapuheen sitten innostaa ollenkaan, vaan pelkästään saada tuntemaan itsensä oikein huonoksi ja kelvottomaksi.
Jos olen itku kurkussa, ninkuin mummut takavuosina suviseuroissa, niin onko se merkki kelvollisesta uskovaisesta.
Nykyään on julkisia parannuksentekijöitä yhä vähemmän ja vähemmän, joissa kättä nostamalla haetaan synninpäästöä.
Taas kävi niin, että puheen anti oli tosi ikävystyttävää kuunnella.
Miksikö sitten yleensä menen seuroihin,kun puheet eivät anna mitään ?
Antaa ne joskus, mutta se riippuu puhujasta.
On kovin paljon sellaisia puhujia, jotka eivät osaa jäsentää puheensa sisältöä millään tavoin, vaan se on yhtä puuroa ja samojen lauseiden toistoa. Nämä sanat toistui taas puheessa lukemattomia kertoja: Jumala, Jumalan lapset,Jumalan rauha, Jumalan valtakunta. Ne toistui niin lukemattomat kerrat, että minusta alkoi tehdä tosi pahaa.
Puhujariepu ei oikein tiennyt mistä puhuisi, vaan hän toisteli samoja fraaseja jatkuvalla syötöllä.
Luettuaan aluksi tekstin hän melko pian unohti pysyä avauksessa, vaan puhe rönsyili samojen asioiden parissa.
Lisäksi puhujan äänenpainojen käyttö oli alusta loppuun asti korvaa rasittavaa, eli sellaista nousevan laskevaa: JumALA, JumALAN laPSET...
Mitään en siis saanut uutta puheesta, vaan kaikki olivat niitä samoja satoja kertoja jo ennen kuultuja asioita Jumalan valtakunnasta maan päällä, joka on se ainoa oikea autuaaksi tekevä usko, ja jossa Jumalan lapset asuu.
Kuunnelkaapa itse hyvät "Jumalan lapset" noita saarnoja vähän tarkemmin, niin huomaatte, että puheen sisältö on melko mitäänsanomatonta samojen asioiden toistelua, jossa erityisesti Jumalan nimi toistetaan tuhkatiheään.
Tosin on esim. helluntailaisuudessa, jossa korostetaan Jeesuksen nimeä tiuhaan tahtiin ja jätetään turha Jumalan nimi liian monta kertaa mainitsematta, josta jo kymmenissä käskyissäkin kehoitetaan välttämään.
Mistähän johtuu, että minua ei nuo seurapuheet satuta yhtään ja tulen melkein aina masentuneelle mielelle seurapuheita kuunnellessani.
Eikö minussa asu pyhä-henki, kun seurapuheet on rasittavia kuunnella.
ONko niin, että kun on oikeassa sieluntilassa yksitoikkoisetkin seurapuheet vain innostavat ja saavat hyvälle mielelle.
Olen kokenut oikeastaan läpi elämäni sen, että seurapuheet ovat ikävystyttäviä kuunneltavia.
On siellä tosin joukossa hyviäkin puheita.
Hyvä seurapuhe on siis sellainen, joka innostaa kuulijaa, eikä saa masentuneelle mielelle.
Pitääkö seurapuheen sitten innostaa ollenkaan, vaan pelkästään saada tuntemaan itsensä oikein huonoksi ja kelvottomaksi.
Jos olen itku kurkussa, ninkuin mummut takavuosina suviseuroissa, niin onko se merkki kelvollisesta uskovaisesta.
Nykyään on julkisia parannuksentekijöitä yhä vähemmän ja vähemmän, joissa kättä nostamalla haetaan synninpäästöä.
Vastaukset 25
Vanhimmat
että se siitä!
Oli tammikuun pakkaspäivän ilta ja väki kokoontui seurataloon.
Saarnamiehet asettuvat pöydän taakse, toinen heistä ottaa virsikirjan ja selaa sitä, toinen on syventynyt rukoukseen.
- Aloitamme seurat virrellä: Minä vaivainen oon mato matkamies maan....
Virsi alkaa hapuillen, mutta saa kohta voimaa niin, että kattolampun liekki lepattaa.
Reeta muummu veisaa kuluvalla äänellä, sanan pari muista jäljessä. Laihempi saarnamies alkaa tervehdyksellä ja kertoo edellisen kylän seuratapahtumista.
Hän kertoo, että siellä oli moni tehnyt parannuksen ja saanut syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä. Sitten hän johdattaa seuraväen rukoukseen. Osa naisista polvistuu rukouksen ajaksi lattialle peittäen kasvonsa käsillä. Miehet istuvat kuin kuvapatsaat silmääkään räpäyttämättä.
- Jeesuksen Kristuksen veressä...
Hätkähdän siihen, kun lihavampi saarnamies alkaa saarnata kovalla ja vaativalla äänellä.
Ensin hän haukkui kylän juopot, sitten kylällä asuvan susiparin, jolloin kaikkien seuraväen katseet kääntyvät Kaisaan, joka istuu tyynenä ja rauhallisena paikallaan. Saarna jatkuu.
- Kylällä järkestetään tansseja, joissa rehottaa huoruus ja viinan viljely, tämä kylä on synnin ja perkeleen voiman vallassa. Tehkää parannus, ennen kuin se on myöhäistä !
Sitten hän kertoo vielä helvetistä, kuinka siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.
Vaivun ajatuksiini. Muistan viime talven seurat, jotka kestivät kaksi viikkoa.
Vain yksi tuli uskoon. Hän oli Antti ja hän lankesi muutaman viikon päästä takaisin synnin ja viinan pauloihin. Asiaa oli kylällä naurettu, ja se oli varmaan pelon aihe toisille kylän juopoille, etteivät vain he hurahtaisi samalla tavalla.
Saarna jatkuu:
- Te ette ole minkään arvoisia...
Seuraväki voihkaisi kuin piston saaneena.
- Mutta Jeesuksen Kristuksen veren armosta, joka on vuotanut syntien anteeksi antamiseksi...
Reeta nousee pystyyn, pyörähtää ympäri ja alkaa voihkia ääneen: - Jeesus, Jeesus, huh, huh, huu..
Sitten hän menee viereisen emännän kaulaan, joka myös alkaa voihkia. Siihen yhtyy koko seuraväki. Ajattelin lähteä kotiin, mutta jään kuitenkin paikoilleni. Metelin seasta kuuluu saarnamiehen voimallinen ääni, joka puhuu vääräoppisista, jotka ryöväävät sieluja.
Päässäni takoo: - Nyt olen oikeaoppisten seuroissa.
Seuraväki liikehtii hurmiossa ja huutaa suureen ääneen, minun mielestäni meteli oli kauhea.
minulle haiskahtanut. Että se siitä!
jutussa kyllä joku mättää kovasti, mutta silti lie semmosiakin jotka tuon sepustuksen uskovat
uskon "Lukijan" kirjoitusten todenperäisyyteen. Ei siis mätä.
olen ollut seuroissa myös 60-luvulla hyvin paljon, voin todeta, että mättää kovasti....mutta poikasia täällä näköjään feikit vievät kuin litran mittaa
Säälittävää kirjoittaa tänne tommosta propagandaa.
Häivy täältä palstalta pilkkaamasta!!!!
Meillä jokaisella on omat lahjakkuutemme. Se on yksi suurimmista lahjoista osata puhua niin, että kuulija pysyy hereillä. Eli puhe on niin mielenkiintoinen, että sen aikana ajantaju katoaa. Ei se mistään uskosta ole kiinni.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt, kun te ette kärsi ollenkaan minkäänlaista kritiikkiä. Ja vielä vähemmän, jos se vain jollain lailla koskee teidän uskoanne.
Tosin, ei se ole mihinkään muuttunut, että teidän keskuudessanne ei sovi esittää eriäviä mielipiteitä asioista, mitkä koskee uskoa, puhujia tai tapoja. Heti saa "epäuskoisen" maineen tai valtavan tunneryöpyn niskoilleen. Olen sen kerran kokenut ja se riitti.
Ei sovi vetää hernettä nenään joka asiassa. Elämä on silloin paljon helpompaa.
Miksi pitäisi hävetä ? Kerroinhan kaiken rehellisesti ja sehän ei ole mitään propakandaa , vaan täyttä totta.
En tee tätä pilkka mielessä ollenkaan, vaan kevennän seuratuntojani.
pitäisi häipyä?
Asiallinen avaus ja yleinen keskustelupalsta. Miksi pitäisi häipyä?
Kiva, kun uskalsit kirjoittaa. Saat tietysti kovin ärhäkän vastaanoton tietyntyyppisiltä vl-ihmisiltä. Kirjoituksesi on kovin todenmakuinen.
Hyvää kevättä sinulle.
yksi saarnaaja tai kaksikin hieman rönsyilee ei tee kaikista samanlaisia.
se on peitetty niiltä jotka kadotetaan.
pääasiasi jo eka rivillä: en ole tosi uskovainen.
Raamatussahan sanotaan, että on vain kaksi laumaa, uskovaiset ja epäuskon lapset. Silloin kun on tullut uskossaan haaksirikkoon, kaikki epäoleellinen tarttuu korvaan, sattuu silmään.
Rakas ystävä, rukoile Jumalalta, että hän virvoittaisi sinun uskosi taas eloon ja antaisi itsesi nähdä oma tilasi tehdäksesi parannuksen. Siinä saisit silmävoiteen, joka saa ennen niin viallisen näköisen uskovien lauman näkymään taivaallisena Jerusalemina, jonka kauneutta ei ihmiskieli ole kelvollinen kuvaamaan. Rukoilen sinulle tätä. Ymmärrän kyllä kuvaamasi tilan, siihen olen joskus itsekin ollut menossa, mutta Jumalan armossa on edelleen varaa ja Jeesuksen veressä voimaa, muista kussas lankesit ja tee parannus!
että onko tosiuskovainen vai ei. Olen puhunut tästä aiheesta joskus ja on olemassa sellaisia vaiheita elämässä että puheesta ei saa mitään irti. Ja on todellakin semmoisia puhujia jotka valitettavasti sitä samaa litaniaa toistelevat. Ymmärrän täysin mistä puhut!
...miettinyt, että minkähänlainen on tosi uskovainen? tällä palstalla monesti sanotaan "tosiuskovainen" ja ehkä se on hieman epämääräinen määre tai minä olen siitä tiedoton.
No sitten asiaan.
Minua ei hävetä sanoa yhtään, että kyllä joskus meinaa uni voittaa seuroissa ja on todellisia vaikeuksia pysyä hereillä. On ehkä monenlaisia odotuksia, mitä seuroissa tulisi puhua tai mitä haluaisi kuulla. Itse en odota mitään lennokasta saarnaa, vaan yleensä ne tuntuvat eriltä ja paljolti riippuu monesta asiasta miltä ne kuulsotavat ja tuntuvat. toisena näkökohtana voisi ottaa myös sen, että vaikka minä meinaan nukkua, niin vieressä istuvalle se voi olla todella puhutteleva ja syvällä tuntuva saarna. Minusta kuitenkin se on tärkeintä, että vaikka kuinka vähäpuheinen tai värikäs olisi saarna, niin sen ydin on aina siinä, että Jeesus on sovittanut minunkin kurjan nukkuvan ja laiskan uskovaisen synnit ja tässä on se lohdutus, jonka saa kuulla vaikka kuinka leikkaisi mielessään ruohoa jalkapallokentällä seurojen aikana. Joskus saarna voi osua omalle kohdalle voimakkaasti ja siinä samalla huomaa, että käytävän toisella puolella setä "pilkkii". Niin se on, ettei joka saarna aina ole niin kohti käyvä kun taas toinen on.
Jos saarnan sisällöstä katoaa armoevankeliumi syntien anteeksi saamisesta, niin saarna on melko lailla turha.
"Minua ei hävetä sanoa yhtään, että kyllä joskus meinaa uni voittaa seuroissa ja on todellisia vaikeuksia pysyä hereillä."
rehellisyyttäsi.
Minä ilastun kyllä VL-seuroissa veren evankeliumia. Myös se on rikastuttavaa, kun on lapsia ja nuoria mukana. En ole näitäkään asioita nähnyt muualla...
Juuri sellainen, jolla on se lapsenomainen usko, joka ei häily kovissakaan myrskyissä.
Kun minä sanon, etten ole tosiuskovainen, niin se tarkoittaa sitä, että käyn seuroissa tavan vuoksi.
Meitä epäaitoja on joukossa paljon. Vasta kun joku lähtee joukosta kokonaan, ihmiset puhuu, ettei se ollutkaan tosiuskovainen.
Monasti vanhapiika menee naimisiin epäuskoisen kanssa ja jättää samalla seurakunnan.
Hänestä sanotaan silloin, ettei hän ollut tosiuskovainen.
Kun aviomies jättää vaimonsa ja menee toisen naisen kanssa, sanotaan, ettei hän ole koskaan tosiuskovainen ollutkaan, sillä tosiuskovainen ei lankea julkisyntiin.
Minä en ole tosiuskovainen sen takia, kun arvostelen seurakuntaa ja opillisia asioita.
Olen mukana vain tavan vuoksi ja perheen takia.
Haluan, että mikäli he kokevat olevansa uskossaan onnellisia, minun täytyy heidän mielikseen myös käydä joskus seuroissa.
Aina silloin tällöin joku jättää uskon ja hänen sanotaan kieltäneen uskonsa. Myös sanotaan, ettei hän ole koskaan tosiuskovainen ollutkaan. Hän oli vaan valheveli tai sisar.
ja epäuskoisia. Välimuotoa ei ole.
Tarkoitat varmaan, että uskovainen on tosiuskovainen. Epäuskoinen ei ole ollenkaan uskovainen. Voihan sitä olla puolellakin sydämellä uskovainen, ts. osa hänen identiteetistään ei ole uskovaista. Hän siis elää jaetulla sydämellä uskovaisten kirjoissa, jonka vain hän itse tietää ja tietysti Jumala.
joskus ollako vai eikö-tunnelma seuroissa,joissa nyt en ole vielä montaa kertaa käynyt.Itsekin olen huomannut,että puhujasta on kuunteleminenkin kiinni.Joku puhuu yksitoikkoisen monotonisella äänellä,ja mielenkiintoinen asia katoaa puhetyylin alle.Joskus taas joku puhuu niin,että todella innostuu itsekin.Masentunut mieli ei saisi kuitenkaan seuroista tulla,vaan ajattelevaan paneva ja innostava,että jaksaisi taas elää paremmin.
Kumpi on yksitoikkoisempaa, hokea "koko ajan" sanaa Jumala vai sanaa Jeesus?
Minusta kumpikin on täsmälleen yhtä yksitoikkoista.
Minä en mene seuroihin kuuntelemaan saarnan ulkoista kauneutta tai jäsentyneisyyttä vaan jotain aivan muuta. Selväähän se on, että kun maallikko, jolla ei ole saarnaamiseen minkäänlaista koulutusta, saarnaa ilman etukäteen kirjoitettua "käsikirjoitusta", saattaa se juttu rönsyillä todella paljon.
Kyllähän se häiritsee, jos puhe on pääasiassa edesmenneiden saarnamiesten hyvin tunnettuja lauseita ja suoria lainauksia lauluista ja virsistä, jotka ovat kuulijoille tuttuja. Onneksi ko. "faarien viljelijöitä" on vain hyvin pieni osa vl-puhujista.
tai valitse kuunneltavasi paremmin.:) (eikö seuraohjelmasta näe kuka puhuu) Tuossa kirjoittamassasi ei ole mitään outoa. Tunnistan kyllä nuo fiilikset itsessäni. Onhan noissa puhujissa aika hajontaa noiden lahjojen, myöskin asioihin perehtymisen suhteen. Toisia minä joskus siedän kuunnella ihan perusinhimillisyyden ja empatian takia. En saa välttämättä saarnasta kovinkaan paljon, mutta voin yhden puheen ajan ajatella vaikka omiani. Ja yritän siinä samalla sympatiseerata sitä puhujaakin että mistähän kiireestä se joutui taas lähtemään näihin hommiin.
Joksus minua mietityttää sellainekin yksinkertainen asia, kuinkahan paljon noille maallikkosaarnaajille jää aikaa valmistella noita puheitaan. Kyllähän se valmistelemattomuus usein paistaa puheesta läpi. Puhe ei pysy mitenkään kasassa ja punaista lankaa saa etsiä kuulijakin todella. Monet maallikothan saattavat päivätyönään tehdä varsin haastavia hommia, olla suurenkin perheen isiä ja sitten vielä noilla iltaisin ja viikonloppuisin seurapuhepyynnöillä rasittettuja. Joskus mietin itsekin miten ne jaksaa tuota hommaansa. Ja jos olen oikein ymmärtänyt tuosta sanapalvelutylöstä ei juuri makseta. Minusta siihen voisi suhtautua realistisemmin. Sanapalvelijoille voisi maksaa jonkinlaista palkkaa. Sen palkan voisi määritellä vaikka ammattipappien arvioiden mukaan. Siis kysymällä vaikka kuinka kauan valmistelette puolituntista saarnaanne. Ehkä puhujillakin olisi mielekkäämpi olo satsata niihin puheisiin. Minä en kadehdi niitä hommia yhtään. Ehkä saisimme seurakuntalaisina puheita harvemmin, mutta raviteikkaammalla sisällöllä.
Olen itsekin puhetyöläinen ja tiedän mitä työtä tunnin kestävä sisällökäs puheen rakentaminen vaatii. Siihen ei tunti valmistelevaa työtä riitä. En minäkään talkootöinä tai kilometrikorvauksilla näitä puheitani valmistelisi. (Täytynee oikaista että en ole siis saarnaaja:))
näin se todella on käytännössä, että puhujariepu on monien kiireitten ja stressien paineen alaisena puhujapöntössä. Nyt tunnen, että ymmärrän heitä. Ihmekkös tuo, että muistavat aina puheensa aikana sanoa, kuinka on epäilyksiä ja tuntevat huonoutta ja kelvottomuutta.
Mielestäni puhujan ei kuitenkaan pitäisi mainostaa epäonnistumisiaan ja heikkouksiaan, vaan pikemminkin siirtää ne kelvottomuuden tunteet taka-alalle.
Puhujan pitäisi olla innostunut ja iloinen. Hän ei saisi olla väritön, apaattinen ja tuskastuneen oloinen.
Evankeliumin saarnaaminen saa olla iloinenkin asia, ei itkuinen, eikä surullinen.
Enemmän tulisi puheen sisällössä olla elävää elämää mukana, ei pelkästään tuonpuoleisia muissa maailmoissa pysyttelemistä.
Lestadiolaisuudessa kuitenkin ymmärretään, ettei puhuja saa olla eikä tuntea itsevarmuutta eikä onnistumisen tunnetta saarnassaan. Hänen on tunnettava kelvottomuuttaan ja huonouttaan, mikä taas kuulijaan vaikuttaa negatiivisella tavalla, ainakin minuun, valistuneeseen kuulijaan.
Jos kuulija istuu vain apaattisena, eikä kuuntele, niin ei hän toki voi mielessään puhetta mitenkään kommentoidakaan.
Teologisen koulutuksen saaneet kyllä hallitsevat puheensa, mutta heilläkin kaiketi takana häilyy tämä lestadiolaisen puhujan pakko-ominaisuus, että on saarnattava tietyllä tavalla, eli pysyteltävä mahdollisimman paljon siinä yhdessä aihepiirissä, Jumalan valtakunnassa ja Jumalan lapsissa.