Laitoin poikki vuoden verran kestäneen seurustelun mustasukkukaisuuden takia. En saanut olla hetkeäkään yksin. Mieheni piti vahtia minusta, mihin meen ja kenen kanssa, mitkä vaatteet ym. ym.
Kännykkä oli miehelle tosi mielenkiintoinen kohde, aina kun viesti tuli niin piti selvittää että keneltä se on ja mitä siinä sanotaan.
Välillä tuntui, että en saanut olla jopa työkavereiden kanssa enkä saanut olla harrastuksissani. Mieheni kun kiukustui niin sain kuulla kunniani vaikka mitään en ollut tehnyt. Haukuttiin kaikilla mahdollisilla sanoilla.
Uteliaisuus ja liiallinen kyttääminen saivat minut hermoromahduksen partaalle. Varokaa naiset tälläisia miehiä! Siinä rupeaa jo itsekin ajattelemaan että onko muka jotain tehnyt, pettänyt. Toinen on ihan syytön ja silti saa aina vaan haukkumisia. Se saa kyllä mielen matalaksi. Kaipa tää tästä....
Kännykkä oli miehelle tosi mielenkiintoinen kohde, aina kun viesti tuli niin piti selvittää että keneltä se on ja mitä siinä sanotaan.
Välillä tuntui, että en saanut olla jopa työkavereiden kanssa enkä saanut olla harrastuksissani. Mieheni kun kiukustui niin sain kuulla kunniani vaikka mitään en ollut tehnyt. Haukuttiin kaikilla mahdollisilla sanoilla.
Uteliaisuus ja liiallinen kyttääminen saivat minut hermoromahduksen partaalle. Varokaa naiset tälläisia miehiä! Siinä rupeaa jo itsekin ajattelemaan että onko muka jotain tehnyt, pettänyt. Toinen on ihan syytön ja silti saa aina vaan haukkumisia. Se saa kyllä mielen matalaksi. Kaipa tää tästä....
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tosi hyvin kirjoitettu. Näinhän se on ja viisas todellakin tajuaa pelastaa itsensä ajoissa.
Onnee vaan tulevaisuudellesi, Ansku!
: )
Mä oon samassa tilanteessa, tai ehkä pahemmassakin. Sinä vasta seurustelit??? Asuitteko yhdessä??? Minä olen asunut yli 10 vuotta mustasukkaisen miehen kanssa. On yhteistä omaisuutta.. en osaa lähteä.. ja joskus tosiaan tuntuu siltä että olen huono nainen, vaikka en ole pettänyt miestäni koskaan. Kaikki katsotaan kellosta, jos menen vaikka kauppaan ja siellä sattuu menemään 5-10 minuuttia kauemmin kun eilen niin voi mikä haloo syntyy. Kun lähden esim ulkoilemaan niin minun on tarkkaan kerrottava minkä reitin milloinkin teen ja kellosta katsotaan aikaaa... en voi esim. kenenkään tuttavan (nais puoleisen tietysti) kanssa jäädä keskustelemaan ulkoilureissullani koska siihen kuluisi liikaa aikaa, voin vain vaihtaa pari sanaa ja jatkaa matkaa. Mieheni epäilee kaikkea, tutkii taskuni jne. Ja se kännykkä viestit toki hän lukee ne ensin. Tekis mieli nakata koko känny seinään.
Ja sitten jos ollaan yhdessä vaikka kävelyllä ja jostain autosta joku nostaa kättä, ja sattuu että ei hoksata aina kuka se oli.. niin mieheni väittää, että nosti minulle kättä joku mies. Ja jos auto kääntyy asuntomme kohdalta takaisin niin seilläkin joku mies kyttäs mua.
Mitä teen?? Asiasta on juteltu monta kertaa. Mutta hän aivan kuin myhäilee, että antaahan akan paasata, hän on silti itse mielestään oikeassa.
Parasta olisi häipyä ja jättää mies, mutta ei meillä ole niin yksinkertaista. Mutta mua ahdistaa tällänen, kun kaikessa hän näkee minun pettävän ... ja se kauttarantain vihjailu.. se se on kaikkein pahinta... ja sitten jos puhutaan suoraan niin mies tosiaan on kuin joku salaperäinen " että olkoon nyt asiat niin, vaikka ei olekkaan"
Ja se sen kävely ja huokailu, kun mies taas "tietää" jotain. Mies on kuin takiainen, aina kyttäämässä.
Mutta en voi erota, niipä ei auta muuta kuin kärsiä. Ei mua kukaan voi auttaa. "Kunnes kuolema meidät eroittaa" sitten saan rauhan....
En ole koskaan kokenut mitään tuollaista, mutta tulee mieleen, että sairaalloisen mustasukkainen ihminen harvemmin varmaan edes tiedostaa olevansa "sairas".
On olemassa terapioitakin, joissa sairaalloista mustasukkaisuutta käsitellään ammattilaisten kanssa, mutta toisen sinne saaminen voi olla todella hankalaa. Varsinkin kun hän itse kieltää olevansa mitenkään "omituinen".
Tavallaan sinäkin hyväksyt sen sairaalloisuuden miehessäsi ja pidät yllä sitä rajoittamalla omaa elämääsi hänen vaatimustensa mukaan. Mutta miten muutoksen voisi aloittaa niin ettei tarvitse pelätä esim. henkensä puolesta...? Siinäpä kysymys.
Luulenkin, ettei siihen hommaan kykene kukaan ihan yksin, siihen tarvitaan joku ammattilainen avuksi.
Mutta jokaisella on kyllä oikeus pitää huolta itsestään, joten jos tarvitset tukea on sinulla oikeus hakea sitä. Mies tietysti kokee sen uhkaukseksi ja syytökseksi, mutta jos muutosta todella haluaa on pakostakin oltava hiukan julma ja rikottava kuvitelmat voidakseen kohdata todellisuus ja alkaa muuttamaan sitä.
Käsittääkseni mustiksen vaatimuksille myöntyminen vain ruokkii mustasukkaisuutta lisää. Eli sinun kuvailemaasi aikatarkkailuun tai reittien kertomiseen ei pitäisi mennä mukaan.
Miehesi on pahasti sairas. Hänelle pitäisi löytyä apua. Jos miehelläsi olisi syöpä mutta hän ei menisi hoitoon, pakottaisitko hänet? Tuollainen mustasukkaisuus on todellakin henkinen sairaus, joka pitää hoitaa pois.
Oot varmaan oikeassa, että se ruokkii mustasukkaisuutta lisää... No alkuaikoina olin imarreltu, kun huomasin että hän ´tykkää minusta "niin paljon"
Ei mieheni lähde mihinkään hoitoon, kun se ei mielestään oon yhtään sairas..
Ehkä minun itseni pitää mennä hoitoon, mutta miten sinne mieheltäni varkain pääsisin... Turha näitä on kirjoittaa, kun oma vikani se on kun olen hänen kanssaan vielä.. tulee vain paha mieli kun näitä asioita hämmentää... kun ne ei miksikään ikinä tule muuttumaan..
Mykkäkoulua ja huokailua on tämäkin vapun aatto ollut. Kävin postilaatikolla ja yhdestä autosta joku mies katsoi mua pitkään. On siinä taas syytä huokailla pari päiväää
Kyllä minä sinun sijassasi miettisin eri vaihtoehtoja, vaikka se kipeää tekeekin. Mutta haluatko elää tuollaisessa suhteessa loppuelämän. Että jatkuvasti kytätään toisen tekemisiä?
Uskon että miehesi on tosi ihana ja rakastaa ja näyttää sen myös. Teillä on varmasti tosi ihanaa kahdestaan, neljän seinän sisällä? Eikö joo? Mutta kun ulko-ovi avautuu miehesi muuttuu ja tarkkailee koko-ajan sinua? Olenko oikeassa?
Minun päätökseni oli tosi vaikea. Sillä en oo ketään koskaan niin rakastanut ja halunnut. Mutta liika on liikaa. Ja hyvä ehkä huomata se näin suhteen alussa jo. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä, mutta sitten miehellä aina joskus "napsahti".. Esim. jos joku vilkuili, niin heti syytettiin että on jotain peliä...
Me ei asuttu yhdessä, nähtiin kyllä tosi usein.
Tsemppiä ja voimia sinulle!
Minullakin oli älyttömän mustasukkainen miesystävä.. Kävi jopa lukemassa lapseni päiväkirjaa jospa sieltä selviäisi jotain kiinnostavaa.. Kyllä oli niin ahdistavaa että onneksi tajusin ajoissa lähteä. Eikä se mustasukkaisuus ollut ainoa asia, vaan siinä oli ohella sitten kaikenlaista muutakin outoa käytöstä, joka oli kauheeta sietää. Nyt mulla on uusi miesystävä, joka ei ole ollenkaan mustasukkainen, ihan siis päinvastainen tilanne, ja kyllä mä sanon että elämä tältä osin on todella helppoa, kun saa olla rauhassa kyttäämiseltä.
Nyt se on loppu. Huomenna minua ei enää ole!!!!!!
Et kai sä ole tosissasi? Oletko?
Minun mieheni ei ole mustasukkainen, oikeastaan lainkaan..Vaikka kyllä se yleensä kyselee esim et kuka soitti,keneltä sait viestin,mut en minä koe sitä mitenkään ahdistavana.Koska minäkin vuorostaan saatan kysellä häneltä samoja asioita.Oikeastaan minua ei haittais vaikka mies kyselisi enemmänkin minun menoista yms
Mut tietysti liika on liikaa se on jo hankalaa jos puoliso ei anna oikein sun yksin lähtee kotoa ilman et hän olisi mukana.
mullakin oli sairaaloisen mustis mies. Se kyttääminen oli hirveetä ja sitten alko tulla lopulta jo väkivaltaisia piirteitä mukaan. 20v oltiin naimisissa. Haukku kun en ollu töissä ja kun pääsin töihin pottuili miestyökavereista koko ajan. Joskus jäin yövuorosta kotia jollakin verukkeella, kun en ois jaksanu kuunnella huorittelua koko viikkoa. Ei saanut pestä itteensä töihin lähtiessä, ei meikata, tukan kampaaminenkin oli siinä rajoilla...ettei vaan jonkun työkaverin takia....
Kaupassa käynnit laskettiin minuutilleen ja joka tekstari ja soitto väärään numeroon oli mun "miehiä". Naapurimiehetkin vaan kyttäsivät että millon pääsevät mun peiton alle. Lapsille se haukku mua huoraksi ja julisti että kuuluu niidenkin tietää mikä minä olen. Pelkäsin aina iltaisin jos tuli jotain elokuvia jossa oli ns. huonoja naisia tai muuta asiaan viittaavaa, sain taatusti kuulla siitä että olin samanlainen. Autolla sain ajaa vain pakkotapauksissa ja en edes ensin tajunnut että ukko kävi kattoon kilometrit mittarista ja kuulusteli sen jälkeen et missä kävin ja mitä kautta ajoin. Jos ei täsmännyt kilsat niin jo alko huorittelu. Käsivarsissa alko oleen mustelmia melkein joka tappelun jälkeen kun ukko tarttu kiinni niin lujasti ja kerran jopa korvan meinas repiä irti kun en kuullut mitä hän sanoi. Tulin lopulta niin ahdistuneeksi että tosiaan halusin tappaa itseni. Onneksi kiduttuani aikani sain jostain voimaa lähteä. Kuljin kolme vuotta terapiassa ja nyt vasta alan uskoa että minullakin on oikeus elää. mielestäni liika mustasukkaisuus ei ole rakkautta, se on vallanhimoa.