Meillä minusta ja tytöstäni, miehestä ja hänen pojastaan.
Sain esikoiseni 25-vuotiaana ja ainokaiseksi hän sitten jäi. Tytön isä tuli, meni ja lähti. Ilmeisesti ulkomaat ja ei perheelämälle kiinnosti enemmän. Eipä hänestä olla sen koomin kuultu ja yksin olen lapsen kanssa saanut toimeen tulla ilman edes rahallista apua. Onneksi Maria ei ole koskaan sen kummemmin kaivannut biologista isäänsä tai mistäpä minä tiedän jos hän ei vaan sitä minun nähden näytä. Maria on tiennyt 3-vuotiaasta lähtien, että nyt asutaan tytöt vaan kimpassa, eikä isä enää palaa kotiin mutta hyvin me näin tyttöjen kesken pärjätään ja Maria tuntui tosi iloiselta siitä asiasta eli ei hän minusta sitä pahasti ottanut. Siihen asti olin kyllä valehdellut tytölle, kun hän kysyi joskus päiväkoti ikäisenä 2-vuotiaana, että miksi Annilla on isä, mutta minulla ei, niin vastasin silloin aina, että isä on matkoilla, mutta kun kolmen vuoden jälkeen olin 110% varma, että mies ei enää kotiin palaa niin kerroin sitten totuuden. Paitsi murrosikäisenä 13-vuotiaana hänelle tuli tämä kysely vaihe niin kerroin sitten enemmän isästään ja enemmän hän tunsi vihaa kuin surua. Eleltiin kuitenkin siinä kymmenen vuotta kahdestaan, kunnes 35-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni ja hänellä oli saman ikäinen 10-vuotias Mikko poika kun Mariakin! Mikosta ja Mariasta tuli puolen vuoden sisään yhtä läheiset kun oikeistakin sisaruksista, ainut mikä heitä enää erotti niin, että Mikko oli syntynyt maaliskuussa ja Maria syyskuussa! Sitten meillä olikin miehen kanssa yhteen muutto hänen luokseen isompaan rivitalo asuntoon, lapset sai omat huoneet, me saatiin oma huone, kun me oltiin ikämme asuttu Marian kanssa tässä kerrostalo kaksion kotterossa kun rahaa ei ole ollut liiaksi sellaista se on yksinhuoltajan arki. Mariakin pääsi vihdoin harrastamaan paljon toivomaansa ratsastusta kun oli rahaa!
En ikiaikoihin muista olleeni näin onnellinen, häätkin meillä oli nyt kesällä eli saapi onnitella! Luulin jo kolmekymppisenä etten enää ikinä löydä tosi rakkautta ja elän loppu elämäni yksin kun enhän mikään nuori enää ollut mutta tämä on aito tarina tosirakkauden löytymisestä lenkkipolulta!
Sain esikoiseni 25-vuotiaana ja ainokaiseksi hän sitten jäi. Tytön isä tuli, meni ja lähti. Ilmeisesti ulkomaat ja ei perheelämälle kiinnosti enemmän. Eipä hänestä olla sen koomin kuultu ja yksin olen lapsen kanssa saanut toimeen tulla ilman edes rahallista apua. Onneksi Maria ei ole koskaan sen kummemmin kaivannut biologista isäänsä tai mistäpä minä tiedän jos hän ei vaan sitä minun nähden näytä. Maria on tiennyt 3-vuotiaasta lähtien, että nyt asutaan tytöt vaan kimpassa, eikä isä enää palaa kotiin mutta hyvin me näin tyttöjen kesken pärjätään ja Maria tuntui tosi iloiselta siitä asiasta eli ei hän minusta sitä pahasti ottanut. Siihen asti olin kyllä valehdellut tytölle, kun hän kysyi joskus päiväkoti ikäisenä 2-vuotiaana, että miksi Annilla on isä, mutta minulla ei, niin vastasin silloin aina, että isä on matkoilla, mutta kun kolmen vuoden jälkeen olin 110% varma, että mies ei enää kotiin palaa niin kerroin sitten totuuden. Paitsi murrosikäisenä 13-vuotiaana hänelle tuli tämä kysely vaihe niin kerroin sitten enemmän isästään ja enemmän hän tunsi vihaa kuin surua. Eleltiin kuitenkin siinä kymmenen vuotta kahdestaan, kunnes 35-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni ja hänellä oli saman ikäinen 10-vuotias Mikko poika kun Mariakin! Mikosta ja Mariasta tuli puolen vuoden sisään yhtä läheiset kun oikeistakin sisaruksista, ainut mikä heitä enää erotti niin, että Mikko oli syntynyt maaliskuussa ja Maria syyskuussa! Sitten meillä olikin miehen kanssa yhteen muutto hänen luokseen isompaan rivitalo asuntoon, lapset sai omat huoneet, me saatiin oma huone, kun me oltiin ikämme asuttu Marian kanssa tässä kerrostalo kaksion kotterossa kun rahaa ei ole ollut liiaksi sellaista se on yksinhuoltajan arki. Mariakin pääsi vihdoin harrastamaan paljon toivomaansa ratsastusta kun oli rahaa!
En ikiaikoihin muista olleeni näin onnellinen, häätkin meillä oli nyt kesällä eli saapi onnitella! Luulin jo kolmekymppisenä etten enää ikinä löydä tosi rakkautta ja elän loppu elämäni yksin kun enhän mikään nuori enää ollut mutta tämä on aito tarina tosirakkauden löytymisestä lenkkipolulta!
Vastaukset 6
Vanhimmat
PROVO? :D
Joo. Pointsit ap:lle että jaksaa runoilla pitkästi.
No mites nyt saadan ap palaamaan kun taas te tulitte haukkumaan. Kyllä se paratiisissakin oli se käärme vai. Joskus kattokaan vaan ihmisiäkin onnistaa !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Pitäkää te kateelliset mölyt omassa mahassanne. !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Minkalaiset tekstit täällä yleensä luokitellaan provoiksi?
Nykyään provoiksi luokitellaan kaikki tekstit joissa on jotain positiivista jonkun elämästä.
"Asiallisia" sitten puolestaan ovat ilkeilyt ja sen kauhistelut, miten joku viitsii hankkia lapsia.
Sama satutäti ku ennenkin. Tylsää.