Olen 21v terveysalan opiskelija ja päätynyt hakkaamaan päätäni seinään. Kyse ei niinkään ole masennuksesta vaan yksinkertaisesti elämän halun puutteesta.
4,5vuoden suhde päättyi keväällä, päällimmäisimpänä syynä erilleen ajautuminen. Mainittakoon että ex-puolisoni oli tuolloin armeijassa. Alku, yksin jääminen oli hirveintä, lopulta siihen tottui kunnes muutuimme täysin välinpitämättömiksi toisiamme kohtaan.
Opiskelen helkkarin kaukana kotikaupungistani. SUkulaisia ei ole lähimainkaan, ja mitän sydänystäviä ei vielä uudessa kaupungissa ole. Sukulaisia näen 4-6 kertaa vuodessa. Tässä odottelenkin jo seuraavaa lomaa jos pääsisi tästä loukosta pihalle..
Koti-ikävä on ihan hirveä. Mutta hirveintä on, että tuntuu kuin olisin aivan unohtunut tänne. Läheiseni jotenkin luottavat minun pärjäävän, niinkuin aina ennenkin. (Ei mikään idylli lapsuus).
Edellisestä yhteydenpidosta on, kuukausi, ja silloinkin tarvitsin vain pikaista neuvoa isältä puhelimen välityksellä.
Raha asiat ovat suhtkot ok, teen töitä koulun ohella. Toki koulu työ koira rasittavat hirveästi. Ja nyt harjoittelun aikaan olen ruvennut kyseenalaistamaan onko ala sittenkään omani. Uupumus on hirveä ja saan väkisin kiskoa itseni aamulla ylös. Suurin pelko onkin koulurytmistä putoaminen, sillä silloin lähtisi mopo viimeistään käsistä.
Asun yksin, erossa perheestä ja sukulaisista. Vailla mitään tukiverkostoa. Jos minä nyt kuolla kupsahtaisin asuntooni, kestäisi viikkooja ennenkuin haju rupeaisi jotain häiritsemään. Suurin huoleni onkin koirani hyvinvointi. Ilman sitä en olisi tässä, mutta omien voimien hiipuessa en tiedä kykenenkö enää pitämään siitä niin hyvää huolta kuin se ansaitsisi.
Kaiken kukkuraksi, en jotenkin näe elämässä mitään järkeä. IHminen on susi toiselle. Ja maailma pyörii kaiken materian ja rahan ympärillä. KEtä kiinnostaa yhden vaivasen ihmisen kohtalo.
Onko itsemurha siis itsekäs teko? Jos minä en vain enää kestä, en jaksa. Odotan nukkumaan pääsyä ja toivon että enää ei tarvitsisi nousta. Perhettä ei ole kiinnostanut minun jaksamiseni, joten pitäisikö minun välittää heidän loukatuista tunteistaan jos nyt päätän päiväni? Ajatuksena oli kirjoittaa jokaiselle läheiselle oma kirje, missä kertoisin tunteistani ja selittäisin tekoni, niin ei jäisi kaivelemaan.
Pitääkö minun jaksaa muiden tähden? Ja mitä tämä meinaa käytönnössä? Rahaan itseni väkisin kouluun seuraavat 3,5vuotta? Entä sitten? Mitä vittua minun pitäisi tehdä elämälläni?
Odottaa niitä tulevia onnellisia aikoja kun minullakin on omia lapsia?
Entä sitten, silläkö stemppaan itseni aamulla ylös. EHkä 10v päästä helpottaa. Lapsia en tähän maailmaan enää tahdo ja on toisen paras pysyä minusta mahdollisimman kaukana. Kaikki me kuolemme kuitenkin, ja minua ei kiinnosta paskassa työssä 40vuoden painaminen jotta voin kuolla hiljaa kituen terveyskeskusosastolla..
Ei elämässä ole järkeä. Vain materiaa. Minulla on oikeus päättää päiväni jos niin päätän, mutta miten selitän tämän läheisille?
4,5vuoden suhde päättyi keväällä, päällimmäisimpänä syynä erilleen ajautuminen. Mainittakoon että ex-puolisoni oli tuolloin armeijassa. Alku, yksin jääminen oli hirveintä, lopulta siihen tottui kunnes muutuimme täysin välinpitämättömiksi toisiamme kohtaan.
Opiskelen helkkarin kaukana kotikaupungistani. SUkulaisia ei ole lähimainkaan, ja mitän sydänystäviä ei vielä uudessa kaupungissa ole. Sukulaisia näen 4-6 kertaa vuodessa. Tässä odottelenkin jo seuraavaa lomaa jos pääsisi tästä loukosta pihalle..
Koti-ikävä on ihan hirveä. Mutta hirveintä on, että tuntuu kuin olisin aivan unohtunut tänne. Läheiseni jotenkin luottavat minun pärjäävän, niinkuin aina ennenkin. (Ei mikään idylli lapsuus).
Edellisestä yhteydenpidosta on, kuukausi, ja silloinkin tarvitsin vain pikaista neuvoa isältä puhelimen välityksellä.
Raha asiat ovat suhtkot ok, teen töitä koulun ohella. Toki koulu työ koira rasittavat hirveästi. Ja nyt harjoittelun aikaan olen ruvennut kyseenalaistamaan onko ala sittenkään omani. Uupumus on hirveä ja saan väkisin kiskoa itseni aamulla ylös. Suurin pelko onkin koulurytmistä putoaminen, sillä silloin lähtisi mopo viimeistään käsistä.
Asun yksin, erossa perheestä ja sukulaisista. Vailla mitään tukiverkostoa. Jos minä nyt kuolla kupsahtaisin asuntooni, kestäisi viikkooja ennenkuin haju rupeaisi jotain häiritsemään. Suurin huoleni onkin koirani hyvinvointi. Ilman sitä en olisi tässä, mutta omien voimien hiipuessa en tiedä kykenenkö enää pitämään siitä niin hyvää huolta kuin se ansaitsisi.
Kaiken kukkuraksi, en jotenkin näe elämässä mitään järkeä. IHminen on susi toiselle. Ja maailma pyörii kaiken materian ja rahan ympärillä. KEtä kiinnostaa yhden vaivasen ihmisen kohtalo.
Onko itsemurha siis itsekäs teko? Jos minä en vain enää kestä, en jaksa. Odotan nukkumaan pääsyä ja toivon että enää ei tarvitsisi nousta. Perhettä ei ole kiinnostanut minun jaksamiseni, joten pitäisikö minun välittää heidän loukatuista tunteistaan jos nyt päätän päiväni? Ajatuksena oli kirjoittaa jokaiselle läheiselle oma kirje, missä kertoisin tunteistani ja selittäisin tekoni, niin ei jäisi kaivelemaan.
Pitääkö minun jaksaa muiden tähden? Ja mitä tämä meinaa käytönnössä? Rahaan itseni väkisin kouluun seuraavat 3,5vuotta? Entä sitten? Mitä vittua minun pitäisi tehdä elämälläni?
Odottaa niitä tulevia onnellisia aikoja kun minullakin on omia lapsia?
Entä sitten, silläkö stemppaan itseni aamulla ylös. EHkä 10v päästä helpottaa. Lapsia en tähän maailmaan enää tahdo ja on toisen paras pysyä minusta mahdollisimman kaukana. Kaikki me kuolemme kuitenkin, ja minua ei kiinnosta paskassa työssä 40vuoden painaminen jotta voin kuolla hiljaa kituen terveyskeskusosastolla..
Ei elämässä ole järkeä. Vain materiaa. Minulla on oikeus päättää päiväni jos niin päätän, mutta miten selitän tämän läheisille?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Lisäyksenä..
Lapsuuden traumoja kävin jo lukion jälkeen selvittelemässä mielenterveyspuolella. Ja koin saavani apua. Mutta entäs kun elämässä ei vain ole enää mitään? Siihen ei enää nätit sanat ja tapletti purkki auta.
Śrīla Bhakti Rakṣak Śrīdhar Dev-Goswāmī Mahārāj
”Shrimad-Bhagavatam” (1.1.2) julistaa: vedyaṁ vāstavam atra vastu śivadaṁ tāpa-trayonmūlanam — ”Todellisuus — vāstavam vastu, todellinen olemus, joka on kaikkien tämän maailman tekaistujen ja kuviteltujen asioiden yläpuolella”. Kaikki tähän maailmaan liittyvä kertynyt tieto on täyttä hölynpölyä. Se on seurausta vääristä käsityksistä ympäröivästä maailmasta, ja se on täynnä vääriä tulkintoja ja väärinkäsityksiä. Sanakirjat, historia, eepokset — mitä tahansa ihmiset keräävätkin — ovat kaikki vain totuuden vääristelyä, ja me olemme niiden keskipisteessä. Se kiehtoo meitä, mutta samalla meidän on noustava todellisen elämän tasolle, sillä olemme osa tuota korkeampaa maailmaa. Meidän on siis palattava Jumalan luo, palattava kotiin.
Kotimme on siellä. Mikä meitä voi houkutella täällä, paikassa, jossa kuolema vallitsee, jossa meitä odottaa uusi syntymä, jossa kaikki on tunkkaista ja aiheuttaa hajoamista ja kärsimystä? Epätoivo, kärsimys ja kuolema, mutta tämäkään ei ole vielä kaikki, vaan meidän on jatkuvasti palattava tänne yhä uudelleen ja uudelleen, seuraten samaa elämänkulkua!
Yrittäkää löytää todellista lohtua ja auttakaa myös muita pääsemään takaisin todelliseen elämäänsä, jotta he pääsisivät pois tästä ei-toivotusta ilmapiiristä. Meidän on palattava ”takaisin Jumalan luo”, paikkaan, jossa kaikki on kaunista. Mutta mitä tämä ”takaisin Jumalan luo” tarkoittaa? Siellä on meidän kotimme — suloinen ja rakas kotimme! Olemme tuon maan lapsia, ja pyhät kirjoitukset rohkaisevat meitä: ”Teille on annettu tämä ihmiselämä, tämä tilaisuus, joten yrittäkää kaikin keinoin — pohtimalla, mietiskelemällä, kertomalla, kuuntelemalla — kehittää todellista identiteettiänne, jaloa yksilöllisyyttänne kotimaassanne, jossa sielu asuu. Ajatelkaa sitä aina ja jatkuvasti. Tehkää kaikkenne poistuaksenne tältä illuusion tasolta ja astuaksenne tuohon maahan”.
Paluu Jumalan luo on paluuta kotimaahamme, todelliseen kotiimme. Se, mikä nyt on meille yö, me teemme siitä meidän päivämme! Ja sieltä, missä nyt on pimeyttä, juuri sieltä löydämme valon, ja se, mikä näyttää niin ilmeisen yksinkertaiselta ja selkeältä, on hylättävä. Vakavissa laskelmissamme koko hyväksikäytön ja itsekkäiden etujen maailma on heitettävä syrjään pimeyteen, meidän on hylättävä tämä ”tieto” kokonaan. Ja se, mikä nyt on meille pimeyttä, meidän pitäisi yrittää tehdä siitä valoisaa kiinnittämällä siihen jatkuvasti huomiomme, ajattelemalla sitä syvällisesti ja yrittämällä jatkuvasti päästä tuohon korkeampaan maahan, siihen ihmeelliseen maahan, jossa kaikki on kaunista.
ij
lainaus toiselta palstalta:
"Mutta ottakaa huomioon että parantumisen kannalta on tärkeää että ihminen näkee elämällään jotain arvoa, että hän näkee tulevaisuudessa jotain jonka vuoksi kuopan pohjalta olisi kannattavaa kömpiä ylös."
Entäs kun tätä ei ole?!
No sitten joskus, entä jos ei. Eivät kaikki ihmiset elä onnellisesti loppuun asti?
Hei, Olen täysin samaa mieltä. Tosin elän vain mielenkiinnon vuoksi. Itseäni auttoi yksi kirja joka laittoi kaikki elämäni arvot uusiksi. Elämää "tässä maailmassa" ei ole kaikille tarkoitettu...
Laita minulle mailia dawg87 at suomi24 piste fi
Jaetaan mielipiteitä "tästä maailmasta"
Materialististahan tämä elämä on... Ainoat toisinajattelijat ovat wanhat kunnon hipit! Heidän vaatteensa eivät sentään olleet tekokuitua vain 100% hamppukuitua tai puuvillaa :D
Kaikki ihmiset elävät tavalla tai toisella "loppuun" asti. Loppua kun ei voi määrittää. Menneisyydessä ei voi elää eikä tulevassa. Pelkästään on vain tämä ja nyt.
Eihän tuollaisessa kuvailemassasi elämässä ole todellakaan mitään järkeä, ei ihme että haluat siitä pois.
Entäs jos alkaisitkin elämään itseäsi varten, muuttaisit elämäsi sellaiseksi että siinä on hyvä olla. Etkä välittäisi siitä mitä muut sanoo tai ajattelee sinusta.
Koirasi on selvästi sinulle tärkeä, vietä enemmän aikaa sen seurassa. Keskity enemmän siihen kuin koulutuksiin ja töihin ja muuhun turhuuteen.
-
http://masennus.nettisivu.org
et voisi muuttaa lähemmäs perhettäsi? okei ymmärrän koulu jäisi kesken, mutta onnistuisko joku vaihto tms. ?
Koulun vaihto ei onnistu, kun koulutukset menee eri aikaan. Kysytty on jo.
Ja mitenköhän minun pitäisi muuttaa elämäni mieluisaksi?
Kouluun ja töihin on pakko mennä että selviän vuokrista ja elämäni kulkee edes johkin. Kun että jättäisin koulut kesken ja jämähtäisin siihen. Se loppu vapaa aika mikä on menee jo koiran kanssa.
Mitä ihan konkreettista pitäisi tehdä? En minä nyt yhtäkkiä ala pitää elämästäni. Harrastuksia kokeiltu on, mutta pianokin seisoo kuukausia koskemattomana.. Ei vain jaksa.
Miettisit että mitkä asiat elämässäsi ovat hyviä ja mitkä huonoja:
Onko koulussa käyminen sinulle hyväksi? jos on niin käy siellä, jossei ole niin älä käy.
Onko töissä käyminen sinulle hyväksi? jos on niin käy töissä, jos ei ole niin älä käy.
Yksinkertaisesti miettisit mikä on sinulle itsellesi hyväksi ja mikä ei, ja toimisit sen mukaan. Ensin sinun tosin täytyisi alkaa välittämään itsestäsi, jos todella välittäisit itsestäsi niin et olisi elämästäsi koskaan tehnyt tuollaista kuin se nyt on.
Itse en tuossa elämässäsi näkisi mitään muuta hyvää kuin vaan sen koiran. Mutta sinusta ja sinun omasta elämästäsi on kyse, ja sinun täytyy sitä elää juuri sillä tavoin niinkuin koet itsellesi hyväksi ja oikeaksi.
-
http://masennus.nettisivu.org/
uusi mies.
Millä maksat vuokrat jos et käy töissä etkä koulussa?! SOssun tuillako meinasit elää? Vai vanhempien luona 45veeks?
Vuokranmaksu päivä on huomenna, ja jostain siihen on raha väännettävä..
Kyllähän se kotona 24/7 nukkuminen ja koiran kaa oleskelu, maalaaminen, pianon rimputtaminen ym. kuulostaa hyvälle. Mutta koko kesälomakin meni niska hiellä töissä, kun jäi kahden kämpän loukkuun. Mutta kun ei ole kultalusikka suussa synnytty.
Ja ei se koirankaan pitäminen ilmaista ole. Teen töitä koska minun on pakko. Pitääkseni edes kämpän ja koiran. Maksaakseni opiskelut. Ja kun opiskelut ovat tässä vaiheessa, niin jos nyt lähtisi alaa vaihtamaan loppuisi tukikuukaudet äkkiä. EIkä todellakaan ole varaa..
Eipä käyny mielessä ;) Pitänee riikinkukosella ja lähtee vk loppuna töiden jälkeen ulos. Jos jotain osuisi kohdalleen..
En kyllä taida olla valmis aloittamaan uutta suhdetta... Sen verran pitkä takana.. Mutta jotain satunnaisen vakituista seuraa :) eikös seksi lisää serotiinin määrää aivoissa? Ehkä siinä on vastaus ongelmiini :)
Millaista elämää haluaisit elää?