Yksinäisyys on tunne mikä on mielessä suunnilleen koko aika.
Asun kaksin pari vuotiaan lapseni kanssa, niin silti tunnen olevani yksin. Hän ei puhu vielä ja osaa olla todella hankala, saattaa varmaan johtua omasta asenteesta ja että on paha olla yksin aina.
Mulla on pari hyvää ystävää jotka asuu ihan tuossa lähellä, mutta tuntuu, ettei he ymmärrä miten paljon haluisin aikuista juttu seuraa.
Asuin kolme vuotta lapsen isän kanssa, joka melkein joka ilta oli poissa kotoa kylillä ja missä lie. Silloinkin tunsin itseni tosi yksinäiseks, ja tuntuu että niin kauan sen miehen kanssa olin, että sai ees joskus jotain seuraa ja en uskaltanu lähtee pois kun pelkäsin jääväni yksin. Ja niinhän tässä kävi.
Viikko toisensa jälkeen yksin. Tapailen kyllä yhtä hyvää ja ihanaa miestä, mutta väli matkaa on melkeen 400km, ja nähdään muutama kerta viikossa ja vain muutama tunti päivässä, koska hän haki töitä täältä läheltä.
Tuntuu, että tuo yksinäisyyden tunne vielä kasvaa kun on toista ikävä. Usein tulee itkettyä, kun tuntuu ettei vaan enää jaksa olla yksin.
Lapsen kanssa tuntuu lähes mahdottomalta lähteä ulos kävelemään tai leikkimään, kauppa käynneistä puhumattakaan, jännittää aina, että hän heittäytyy vaikeaksi, vaikka se nyt kuuluu tuohon ikään. Välillä, harvoin, kun saa kaverin mukaan ulkoilemaan, ei ole minkäänlaista jännitystä.
Käy välillä mielessä, että olenko masentunut....
Asun kaksin pari vuotiaan lapseni kanssa, niin silti tunnen olevani yksin. Hän ei puhu vielä ja osaa olla todella hankala, saattaa varmaan johtua omasta asenteesta ja että on paha olla yksin aina.
Mulla on pari hyvää ystävää jotka asuu ihan tuossa lähellä, mutta tuntuu, ettei he ymmärrä miten paljon haluisin aikuista juttu seuraa.
Asuin kolme vuotta lapsen isän kanssa, joka melkein joka ilta oli poissa kotoa kylillä ja missä lie. Silloinkin tunsin itseni tosi yksinäiseks, ja tuntuu että niin kauan sen miehen kanssa olin, että sai ees joskus jotain seuraa ja en uskaltanu lähtee pois kun pelkäsin jääväni yksin. Ja niinhän tässä kävi.
Viikko toisensa jälkeen yksin. Tapailen kyllä yhtä hyvää ja ihanaa miestä, mutta väli matkaa on melkeen 400km, ja nähdään muutama kerta viikossa ja vain muutama tunti päivässä, koska hän haki töitä täältä läheltä.
Tuntuu, että tuo yksinäisyyden tunne vielä kasvaa kun on toista ikävä. Usein tulee itkettyä, kun tuntuu ettei vaan enää jaksa olla yksin.
Lapsen kanssa tuntuu lähes mahdottomalta lähteä ulos kävelemään tai leikkimään, kauppa käynneistä puhumattakaan, jännittää aina, että hän heittäytyy vaikeaksi, vaikka se nyt kuuluu tuohon ikään. Välillä, harvoin, kun saa kaverin mukaan ulkoilemaan, ei ole minkäänlaista jännitystä.
Käy välillä mielessä, että olenko masentunut....
Vastaukset 1
Vanhimmat
ASuisin lähellä, tulisin kaveriksi. On tärkeää, ettet jää neljän seinän sisälle lapsen kanssa silläkin uhalla, että niitä hankaluuksia tulee. Toivon, että jaksat ottaa lapsen kiukuttelut vastaan, ne eivät ole sinun vikasi. Sosiaalinen paine voi olla hankala asia, tai yleinen väsymys /masennus. Olet uudessa elämntilanteessa ( yksin lapsen kanssa) ja se ottaa voimille. Uskon että selviät, mutta älä jää yksin. Menkää perhekerhoon, pusitoon, minne vaan missä tapaat aikuisia.
Itse tulisin mielelläni juttukaveriksi, ehkä jopa tueksi mutta enpä tiedä missä asut...