Ajattelin avata uuden keskustelun, kun toi alempi alkaa oleen jo aika vanha ja jos tän kautta avautuis lisää tuoreempaa keskustelua punastumisesta.
Kirjoitan tämän niille joilla on samanlainen ongelma ...
Olen 26 vuotias mieshenkilö. Vanhemmat aika korkeasti koulutettuja äitihammaslääkäri ja isä taloustieteilijä. Elämässä menestymistä ja etenkin opiskelua on pidetty lapsuudenkodissa todella arvossa. En tiedä onko perhetaustalla paljon merkitystä, mutta muistan lukeneeni jostain että monet punastumisesta kärsivät ovat olleet vanhempien vaatimusten, odotusten kohteena jo pienestä alkaen.
Itsetuntoni on aina ollut, ainakin omasta mielestä aivan normaali, terve. Olen suht pienikokoinen, joten aina poikaporukoissa oli pientä tönimistä, mutta en ikinä ole tuntunut siitä kärsivän mitenkään pahemmin. Tyttöystäviä minulla on ollut jo 13. vuotiaasta ja pidän itseäni muiden kanssa hyvin toimeen tulevana ihmisenä.
Muistan että punastuminen alkoi joskus kuudennalla luokalla, se ei ehkä ollut vielä niin riistävää kuin myöhemmin. Seiska luokan muistan jotenkin sekasortoisena aikana tunne-elämäni kannalta. Pelkäsin vetäväni punaiseksi kun avaan koulun oven, pelkäsin kävellä käytävillä, käytävällä oleminen ahdistaa vieläkin todella paljon, mikään ei ollut pahempaa kun tunti päättyi ja luokka lähti seuravaan opetustilaan, jos jotenkin sain punastumisen "meditoitua pois" tilalle tuli tärinä, joka oli kyllä parempi kun punastuminen.
Pahimmallaan punastuminen meni siihen että joku joka tiesi ongelmani sanoi että punastu tai alkoi kiusallaan sanomaan että oletpa punainen, punaistuin oikeasti. Luulen että punastuminen ei sitten näyttänytkään muiden silmiin niin pahalta, ehkä muut olivat enemmän ihmeissään. Mutta minkä tuskan ne ahdistuskohtaukset tuottivatkaan!!
9.luokalla aloin tupakoida koulussa, tupakointi lisää ääreisverenkiertoa, jonka pitäisi näin pahentaa punoitusta, kuitenkin tupakka vei ahdistusta pois jotenkin passivoitti päätä, kun oli vetänyt röökiä ei saatoin kyllä punoittaa, mutta en enää ahdistunut niin paljon..Mielestäni kun puhutaan nuorten tupakoinnista, pitäisi ajatella muitakin tekijöitä, kun vaan sitä että nuori haluaa olla kova kun polttaa, varmasti näin onkin joidenkin kohdella, mutta väittäisin että jotkut poltavat juuri jännitykseen, paineisiin tai muuhun vastaavaan, vaikka ovatkin nuoria.
Lukiossa punastuminen oli yhtä paha kun yläasteella. Pahimpia paikkoja olivat ruokailu, käytävät ja sellaiset tunnit jossa opettaja rääkkäsi oppilaita yrittämällä aktivoida heitä "keskustelevaan opiskeluun" ..
Eräs paha tilanne oli kun seisottiin ryhmässä koulun pihassa n. 7 henkeä ja minulla oli juuri sellainen olo että kohta hajoo pää toivottavasti kukaan ei nyt sano tai kysy mitään, no jouduin siinä sitten vastaamaan johonkin ja pääni veti niin tomaatin punaiseksi kun vaan voi kuvitella ..enhän minä sen takia punastunut kun kysymys kuului että mitä teit muijasi kanssa eilen, en ole ikinä jännittänyt tuon kaltaisia asiota..punastuin siksi kun siinä tilanteessa pelkäsin että jos punastun ja sitten kun pelkäsin sitä punaistuin..Kyseessä on varmaankin jonkinlainen ahdistuskohtaus..
Yläasteella puhuin punastumisesta terveydenhoitajalle..Pelkäsinkin etukäteen että minua ei oteta tosissaan ja niinhän siinä kävi..Terkan vastaus oli jotain tyyliin että "se on vaan sinun tapasi jännittää.." tai "että ei puna mikään ruma väri ole..." Onhan nämä varmaan totta, mutta henkinen kärsimys punastumisen kanssa elämisessä on todella suuri !
En halua olla sellainen joka ei jännitä mitään, eikä minun edes tarvitse olla mitenkään vahvempi mitä olen.olen oikeastaan aivan sinut ulkonäköni ja itseni kanssa muuten.. Ei kukaan täydellinen ole ei tarvitsekkaan olla... Haluaisin vaan tuosta ihme "puna-ahdistuskohtauksesta" eroon...
Niin ja vielä ei punastuksesta kukaan ikinä puhu, ei minulle ainakaan ole tullut missään ihmisiä vastaan joka olisi avautunut punastumisongelmasta, muita ongelmia ihmisillä tottakai on. Luulen että "ongelmapunastujilla" ei ole tarjolla vertaisapua juurikaan ..
Te jotka kärsitte samasta kirjoittakaa tähän niin saadaan keskustelua..
Kirjoitan tämän niille joilla on samanlainen ongelma ...
Olen 26 vuotias mieshenkilö. Vanhemmat aika korkeasti koulutettuja äitihammaslääkäri ja isä taloustieteilijä. Elämässä menestymistä ja etenkin opiskelua on pidetty lapsuudenkodissa todella arvossa. En tiedä onko perhetaustalla paljon merkitystä, mutta muistan lukeneeni jostain että monet punastumisesta kärsivät ovat olleet vanhempien vaatimusten, odotusten kohteena jo pienestä alkaen.
Itsetuntoni on aina ollut, ainakin omasta mielestä aivan normaali, terve. Olen suht pienikokoinen, joten aina poikaporukoissa oli pientä tönimistä, mutta en ikinä ole tuntunut siitä kärsivän mitenkään pahemmin. Tyttöystäviä minulla on ollut jo 13. vuotiaasta ja pidän itseäni muiden kanssa hyvin toimeen tulevana ihmisenä.
Muistan että punastuminen alkoi joskus kuudennalla luokalla, se ei ehkä ollut vielä niin riistävää kuin myöhemmin. Seiska luokan muistan jotenkin sekasortoisena aikana tunne-elämäni kannalta. Pelkäsin vetäväni punaiseksi kun avaan koulun oven, pelkäsin kävellä käytävillä, käytävällä oleminen ahdistaa vieläkin todella paljon, mikään ei ollut pahempaa kun tunti päättyi ja luokka lähti seuravaan opetustilaan, jos jotenkin sain punastumisen "meditoitua pois" tilalle tuli tärinä, joka oli kyllä parempi kun punastuminen.
Pahimmallaan punastuminen meni siihen että joku joka tiesi ongelmani sanoi että punastu tai alkoi kiusallaan sanomaan että oletpa punainen, punaistuin oikeasti. Luulen että punastuminen ei sitten näyttänytkään muiden silmiin niin pahalta, ehkä muut olivat enemmän ihmeissään. Mutta minkä tuskan ne ahdistuskohtaukset tuottivatkaan!!
9.luokalla aloin tupakoida koulussa, tupakointi lisää ääreisverenkiertoa, jonka pitäisi näin pahentaa punoitusta, kuitenkin tupakka vei ahdistusta pois jotenkin passivoitti päätä, kun oli vetänyt röökiä ei saatoin kyllä punoittaa, mutta en enää ahdistunut niin paljon..Mielestäni kun puhutaan nuorten tupakoinnista, pitäisi ajatella muitakin tekijöitä, kun vaan sitä että nuori haluaa olla kova kun polttaa, varmasti näin onkin joidenkin kohdella, mutta väittäisin että jotkut poltavat juuri jännitykseen, paineisiin tai muuhun vastaavaan, vaikka ovatkin nuoria.
Lukiossa punastuminen oli yhtä paha kun yläasteella. Pahimpia paikkoja olivat ruokailu, käytävät ja sellaiset tunnit jossa opettaja rääkkäsi oppilaita yrittämällä aktivoida heitä "keskustelevaan opiskeluun" ..
Eräs paha tilanne oli kun seisottiin ryhmässä koulun pihassa n. 7 henkeä ja minulla oli juuri sellainen olo että kohta hajoo pää toivottavasti kukaan ei nyt sano tai kysy mitään, no jouduin siinä sitten vastaamaan johonkin ja pääni veti niin tomaatin punaiseksi kun vaan voi kuvitella ..enhän minä sen takia punastunut kun kysymys kuului että mitä teit muijasi kanssa eilen, en ole ikinä jännittänyt tuon kaltaisia asiota..punastuin siksi kun siinä tilanteessa pelkäsin että jos punastun ja sitten kun pelkäsin sitä punaistuin..Kyseessä on varmaankin jonkinlainen ahdistuskohtaus..
Yläasteella puhuin punastumisesta terveydenhoitajalle..Pelkäsinkin etukäteen että minua ei oteta tosissaan ja niinhän siinä kävi..Terkan vastaus oli jotain tyyliin että "se on vaan sinun tapasi jännittää.." tai "että ei puna mikään ruma väri ole..." Onhan nämä varmaan totta, mutta henkinen kärsimys punastumisen kanssa elämisessä on todella suuri !
En halua olla sellainen joka ei jännitä mitään, eikä minun edes tarvitse olla mitenkään vahvempi mitä olen.olen oikeastaan aivan sinut ulkonäköni ja itseni kanssa muuten.. Ei kukaan täydellinen ole ei tarvitsekkaan olla... Haluaisin vaan tuosta ihme "puna-ahdistuskohtauksesta" eroon...
Niin ja vielä ei punastuksesta kukaan ikinä puhu, ei minulle ainakaan ole tullut missään ihmisiä vastaan joka olisi avautunut punastumisongelmasta, muita ongelmia ihmisillä tottakai on. Luulen että "ongelmapunastujilla" ei ole tarjolla vertaisapua juurikaan ..
Te jotka kärsitte samasta kirjoittakaa tähän niin saadaan keskustelua..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onneksi mun punastelut ei haittaa nykyään kun ihmiset sanoo mun olevan niin söpö silloin, haha.
Vaikka ahdistaa ja muuta niin itse olen ainakin oppinut elämään ujouden ja punastelun kanssa ja jopa saanut sitä vähenemään.
Kirjoitin juuri tuolla "jännäri"-palstalla siitä, että muihin vaivoihin, vikoihin ja sairauksiin verrattuna jännittämistä hävetään ja sen oireita piilotellaan kaikin mahdollisin tavoin. Liikajännittäminen on kovin yleistä, mutta se on ison ihmisryhmän vaiettu ongelma. Oman kokemukseni mukaan aina n. 30 henkilön ryhmästä suomalaisia (koululuokka, työporukka, armeijajoukkue...) 2-4 kärsii elämän laatua alentavasta sosiaalisesta jännittämisestä.
Jännittämistä ei voi tahdon voimalla hallita tai hillitä, koska ongelma on autonomisen hermoston puolella ja, kun sitä sitten kuitenkin yrittää niin noidankehä vain pahenee. Pitäisi pystyä lakkaamaan kokonaan yrittämästä mielenlujuudella ja tahdolla estämään jännitysoireita, kun ei se kuitenkaan auta - silloin ongelmakin takuulla helpotaisi. Kuka jännittäjä siihen sitten pystyy ja miten, onkin sitten toinen juttu...