Pitkän suhteen jälkeen oli itsestään selvää että uutta suhdetta vaan! Olinhan aina elänyt parisuhteessa. Oli tunne että siinä kuuluu olla joku, sellaista mun elämän pitää olla, aina ollut. Ja tietysti sitä pelotti pärjääkö edes yksin.
Löytyi ihminen, tunteet syttyi palavasti. Siinä vaiheessa joku kumma sisälläni hötkyili että asiat pitää saada "normaalille" mallille, siis elämäni siihen jamaan missä sen "kuuluu" olla. Turvalliseen parisuhteeseen. No eihän ne asiat niin edennyt, tietystikkään, mutta sillon suhteen aloittaminen olisi ollut vaivatonta.
No nyt sitä oppi olemaan yksin. Luottaa että pärjää. Tuli tunne että tällainenhan on se normaali tilanne. Ei oikeasti tarvitse ketään, mihinkään! On hyvä olla. Jo ajatus siitä että joku olisi siinä vieressä oudoksuttaa. Saati kotinsa tai tekemisiensä ja menemisiensa jakaminen jonkun kanssa!
Mutta kuitenkin on asioita mitä kaipaa. Rakastaa ja olla rakastettu! Tiedän että ei sitä loppuelämäänsä kuitenkaan tahtoisi olla yksin. Joten ajattelin vähän patistaa itseäni tapaamaan vaan ihmisiä. Pitää aloittaa siitä että uskaltaa kohdata toisen. Kaikki menee niin kauan hyvin kun ei puhuta mitään suhteeseen viittaavaa. Millaisia siinä ollaan.
Ja nyt tämä tutustuminen. Ihan mieletön ahdistus iskee jos toinen intoilee suhdetta. Siis epäilen itselläni jo jonkinmoista paniikkihäiriötä. Puhe suhteen asioista aiheuttaa sydämmentykytystä ja niin suurta ahdistusta että tulee välitön pakene-reaktio! Nytkin ahdistaa niin etten saa edes unta, huomenna pitäisi kohdata ihminen ja olo on kun elinkautistuomio odottaisi. Pelottaa jo valmiiksi sekin tilanne kun varmaan joudun selittelemään että ei soitella jatkossa..
Mistä tämä johtuu? Mitä pitäisi tehdä? Miksei jostain vaan ilmestyisi joku joka pikkuhiljaa hivuttautuisi lähelle? Sillälailla huomaamatta. Huomaisin vaan että tuohan kuuluu kalustoon.
Kaikki vaivaannuttaa.. Diibadaaba puhelut ja turhat tekstarit.. Ajatus suhteen aloittamisesta tuosta vain kammoksuttaa sen verta paljon että nämä mahdolliset unelmakumppanit katsovat kieroon. Tasapainoilu tapailuilun ja jonkinmoisen suhteen välillä tuntuu mahdottomalta.
Miksi mulle kävi näin? Pelkään vaan että tämä vaihe ei mene ohi kun jokainen päivä lisää yksin, lisää myös tottumusta siihen.
Kiitän jos jaksoitte lukea ja jo valmiiksi jos saisin jotain ideoita mitä tilanteelle olis tehtävissä!
Löytyi ihminen, tunteet syttyi palavasti. Siinä vaiheessa joku kumma sisälläni hötkyili että asiat pitää saada "normaalille" mallille, siis elämäni siihen jamaan missä sen "kuuluu" olla. Turvalliseen parisuhteeseen. No eihän ne asiat niin edennyt, tietystikkään, mutta sillon suhteen aloittaminen olisi ollut vaivatonta.
No nyt sitä oppi olemaan yksin. Luottaa että pärjää. Tuli tunne että tällainenhan on se normaali tilanne. Ei oikeasti tarvitse ketään, mihinkään! On hyvä olla. Jo ajatus siitä että joku olisi siinä vieressä oudoksuttaa. Saati kotinsa tai tekemisiensä ja menemisiensa jakaminen jonkun kanssa!
Mutta kuitenkin on asioita mitä kaipaa. Rakastaa ja olla rakastettu! Tiedän että ei sitä loppuelämäänsä kuitenkaan tahtoisi olla yksin. Joten ajattelin vähän patistaa itseäni tapaamaan vaan ihmisiä. Pitää aloittaa siitä että uskaltaa kohdata toisen. Kaikki menee niin kauan hyvin kun ei puhuta mitään suhteeseen viittaavaa. Millaisia siinä ollaan.
Ja nyt tämä tutustuminen. Ihan mieletön ahdistus iskee jos toinen intoilee suhdetta. Siis epäilen itselläni jo jonkinmoista paniikkihäiriötä. Puhe suhteen asioista aiheuttaa sydämmentykytystä ja niin suurta ahdistusta että tulee välitön pakene-reaktio! Nytkin ahdistaa niin etten saa edes unta, huomenna pitäisi kohdata ihminen ja olo on kun elinkautistuomio odottaisi. Pelottaa jo valmiiksi sekin tilanne kun varmaan joudun selittelemään että ei soitella jatkossa..
Mistä tämä johtuu? Mitä pitäisi tehdä? Miksei jostain vaan ilmestyisi joku joka pikkuhiljaa hivuttautuisi lähelle? Sillälailla huomaamatta. Huomaisin vaan että tuohan kuuluu kalustoon.
Kaikki vaivaannuttaa.. Diibadaaba puhelut ja turhat tekstarit.. Ajatus suhteen aloittamisesta tuosta vain kammoksuttaa sen verta paljon että nämä mahdolliset unelmakumppanit katsovat kieroon. Tasapainoilu tapailuilun ja jonkinmoisen suhteen välillä tuntuu mahdottomalta.
Miksi mulle kävi näin? Pelkään vaan että tämä vaihe ei mene ohi kun jokainen päivä lisää yksin, lisää myös tottumusta siihen.
Kiitän jos jaksoitte lukea ja jo valmiiksi jos saisin jotain ideoita mitä tilanteelle olis tehtävissä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Beetasalpaajat hillitsevät jännitys oireita,ei niitä
tarvitse ottaa kuin ennen esim. esiitymistä
Olen joskus kuullut tollasista.. Jossain muussa tilanteessa ehkä ihan hyvä, mutta en usko että on tarpeellisia tässä. Sinällään vieraiden tapaaminen ja niiden kanssa jutustelu ei oo ongelma, mutta suhdemielessä..
tiiän miltä susta tuntuu, toi ahdistus etc. Mä vaan en oo koskaan ollut suhteessakaan juuri sen takia. Se saa mut torjumaan kaikki.
se vielä kolahtaa elä syyttele ittees koko ajan.
Olet vaan vähän hölmö ei muuta.
Niin.. sehän se hankaluus taitaa olla kun ei haluaisi tuottaa pettymystä.. Mielummin tulisi torjutuksi kuin torjuisi! Edelleenkään en tiedä yhtään miten toimia mutta kaipa elämä kovettaa ja opettaa.. Vähän hölmö olen aina ollutkin, sen tiedän =)