Mun elämä on helvettiä. Enkä nyt tarkoita mitään typerää voivottelua kuten "töissä on niin rankkaa" tai "poikaystävä jätti". Tarkoitan ihan oikeasti helvettiä.
Yhdellä lauseella ilmaistuna: en osaa olla ihminen. Olen sekopäisten epäihmisten kasvattama, eikä mulla ole mitään valmiuksia toimia tässä yhteiskunnassa; eikä totta puhuen tipan tippaa haluakaan.
Aloitin koulun, ja jo parin viikon jälkeen tuntuu että lopetan koko paskan. Ajattelin, että löytäisin koulusta kavereita mutta olen tajunnut ettei musta enää ole enää sosiaaliseksi nisäkkääksi. Jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Olen ollut liikaa yksin. En enää ymmärrä ihmisiä, eivätkä he ymmärrä minua.
Kylmä totuus on, ettei onnellisilla hyvien perheiden kasvateilla ole valmiuksia ymmärtää minua, joten kaveruus jää pakosta pinnalliseksi. Minulla ei ole mahdollisuutta kertoa totuuksia itsestäni. Se johtaisi vain ongelmiin. Ihmiset ajattelisivat "en halua tota moniongelmaista riesakseni". Väitette, ettei se ole totta, mutta se on totista totta. Ei kukaan opiskeluidensa keskellä jaksa alkaa pitämään huolta ihmisrauniosta.
Ihmiset haluavat ympärilleen hyviä tyyppejä. Minun on siis pakko valehdella kokoajan, mikä on henkisesti vitun raskasta. On niin vitun raskasta vääntää naama aamulla hymyyn vaikka haluaisin laittaa narun kaulaan.
Olen parin viikon sisällä joutunut jo useaan tilanteeseen, jossa joku on olettanut, että mulla on sosiaalinen elämä, terve päänuppi tai normaali perhe. Ihmiset katsokaas tekevät oletuksia oman kokemusmaailmansa pohjalta. Normaali, onnellinen ihminen tekee normaaleja, onnellisia oletuksia toisista. Minä olen virhe heidän kokemusmaailmassaan. En sovi heidän maailmankuvaansa. Hulluthan eivät heidän kokemusmaailmassaan kuulu kouluun vaan johonkin laitokseen piiloon.
Vietän koulupäivät vitun stressaantuneena odottaen kokoajan hetkeä jolloin pääsen kotiin sänkyyn. Jossain vaiheessa muut alkavat huomaamaan että "Hei. Toi tyyppi ei koskaan lähe minnekään koulun jälkeen. Toi tyyppi ei päästä ketään lähelle." Niin siinä aina käy. Jossain vaiheessa kulissit alkavat rapisemaan, ja helvetin seuraava aste avautuu.
Yhdellä lauseella ilmaistuna: en osaa olla ihminen. Olen sekopäisten epäihmisten kasvattama, eikä mulla ole mitään valmiuksia toimia tässä yhteiskunnassa; eikä totta puhuen tipan tippaa haluakaan.
Aloitin koulun, ja jo parin viikon jälkeen tuntuu että lopetan koko paskan. Ajattelin, että löytäisin koulusta kavereita mutta olen tajunnut ettei musta enää ole enää sosiaaliseksi nisäkkääksi. Jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Olen ollut liikaa yksin. En enää ymmärrä ihmisiä, eivätkä he ymmärrä minua.
Kylmä totuus on, ettei onnellisilla hyvien perheiden kasvateilla ole valmiuksia ymmärtää minua, joten kaveruus jää pakosta pinnalliseksi. Minulla ei ole mahdollisuutta kertoa totuuksia itsestäni. Se johtaisi vain ongelmiin. Ihmiset ajattelisivat "en halua tota moniongelmaista riesakseni". Väitette, ettei se ole totta, mutta se on totista totta. Ei kukaan opiskeluidensa keskellä jaksa alkaa pitämään huolta ihmisrauniosta.
Ihmiset haluavat ympärilleen hyviä tyyppejä. Minun on siis pakko valehdella kokoajan, mikä on henkisesti vitun raskasta. On niin vitun raskasta vääntää naama aamulla hymyyn vaikka haluaisin laittaa narun kaulaan.
Olen parin viikon sisällä joutunut jo useaan tilanteeseen, jossa joku on olettanut, että mulla on sosiaalinen elämä, terve päänuppi tai normaali perhe. Ihmiset katsokaas tekevät oletuksia oman kokemusmaailmansa pohjalta. Normaali, onnellinen ihminen tekee normaaleja, onnellisia oletuksia toisista. Minä olen virhe heidän kokemusmaailmassaan. En sovi heidän maailmankuvaansa. Hulluthan eivät heidän kokemusmaailmassaan kuulu kouluun vaan johonkin laitokseen piiloon.
Vietän koulupäivät vitun stressaantuneena odottaen kokoajan hetkeä jolloin pääsen kotiin sänkyyn. Jossain vaiheessa muut alkavat huomaamaan että "Hei. Toi tyyppi ei koskaan lähe minnekään koulun jälkeen. Toi tyyppi ei päästä ketään lähelle." Niin siinä aina käy. Jossain vaiheessa kulissit alkavat rapisemaan, ja helvetin seuraava aste avautuu.
Vastaukset 6
Vanhimmat
hoitoa masennukseesi?
Myös ahdistus ja vuorovaikutusahdistus kuuluu masennukseen.
Ei sitä tarvitse väkisin olla kaveri.
Jonkun sinulle mukavan harrastuksen kautta voisit löytää samanmielisiä.
Koulussa kun on kaikenlaisia ihmisiä.
Miksi sinun pitää valehdella? Ja mitä? Voihan sitä olla puhumatta.
Eikö ole yhtään ystävää? Eikä kukaan sukulainen sisko, veli, eno, täti, setä, serkku voisi auttaa?
auttaa sua, mä luulen tietäväni, mitä sä tarkotat. Toi on kyllä väärä nimike toi hullu, vai mitä. Persoonallisuushäiriö ehkä on oikeampi, eikä se todellakaan ole samassa sarjassa kuin "töissä on niin rankkaa" tai "poikaystävä jätti" . Ei minuakaan varmaan enää kukaan pysty auttamaan, ei voi ku toivoa, että tapahtuis joku ihme. Sä olet ilmeisesti vielä nuori ja koko elämä edessä, mä en osaa muuta sanoa, ku et sä ole ainoa, meitä on paljon. Vertaistuki olis kullan arvoista, mutta kun kaikki filmaa niin ei löydetä toisiamme. Jokainen häpeää itteään ja kuvittelee olevansa se kaikkein kaikkein masentavin ja itsekkäin ja typerin ja vielä tyhmän näkönenkin.
Paskajaakko!
Sun kirjoitus kosketti. Onhan se niin helppoa olla avoin ja päästää ihmisiä lähelle, jos kaikki elämässä kutakuinkin on mennyt käsikirjoitusten mukaan. Kaikilla ikävä kyllä vaan niin ei ole, eikä se ole niiden vika, jotka joutuvat sekopäiden kasvattamiksi, niin kuin kirjoitit. Itse olen kamppaillut saman tyyppisten asioiden kanssa. On vaikea sanoa ihmisille, kenellekään, että oikeesti masentaa ja on paha olla. Liekö siinä juuri sitä hylätyksitulemisen pelkoa. "Ai sä olitkin noin hullu". Mä olen tässä alkanut pikkuhiljaa raottaa sisintäni ja onhan se rankkaakin, mutta kun oikeanlaisia ihmisiä on sattunut eteen, eivät ne olekaan kääntäneet selkäänsä. Tietenkään ei voi kaikkea paskaa kaataa läheisten niskaan ja sitä vartenhan on ammattiapu. Enmä paskajaakko lähtis ihan suorilta sua pers.häiriöksi nimeämään niin ku joku tuossa. Oiskohan enemmänkin masennusta ja käsittelemättömiä asioita. Voihan se olla, että jossain vaiheessa kulissit kaatuu ja helvetti on irti. Sä näköjään kuitenkin olet sen verran fiksu, että ymmärrät ongelmiasi jo nyt. Ehkä ei tarvikaan odottaa, että helvetti on irti. Hae apua jo nyt ja mieti josko lähellä olis edes yksi henkilö, jolle voisit vähän avautua. Ja jos avautuminen tuntuu hyvältä avaudu lisää jne. Meitä on monia muitakin, joilla elämä ei ole täydellistä, lähellekään. Pitäkäämme yhtä.
Parempaa syksyä Paskajaakko, ja yritä edes ajatella, että et sä niin paska oo :)
> On niin vitun raskasta vääntää naama aamulla hymyyn vaikka haluaisin laittaa narun kaulaan :)-@
Noh. Sinussa on energiaa kuin pienessä kylässä - negatiivistakin. Ei kukaan mitään huomaa. Ei ainakaa sellaista,, mikä poikkeaisi mistään muista poikkeamista. Otat vaan rauhallisesti. Jotenkin vaikuttaa, ettet ehkä niin kamalan pitkään joudu olemaan yksin. Jos hyvä tuuri käy, niin löydät jonkun jolle voi kertoa itsestäsi. Ihan kaikkea ei kannata vuodattaa ekailtana :) .. no jaa, jotkut tytöt jaksaa kuunnella vaikka kaiken ekailtanakin, mutta tietekin voit olla mielenkiintoisempi vaikka ihan itse.. :)
taas katos, moni on vastannu mutta alottaja päätti ilmeisesti lopettaa heti kättelyssä. Mitä täällä kannattaa itteään purkaa jos ei sitte halua jatkaa kun toiset olis valmiita keskustelemaan.
Kulissien ylläpitäminen on helvetin rankkaa hommaa ja lopulta voi käydä niin, että kaikki energia menee siihen, että kulissit pysyvät jotenkin pystyssä. Itse olen yrittänyt vaikuttaa kiireiseltä yms, ettei tarvitse mennä mihinkään illanviettoihin tai muihin, vaikka oikeasti en vain ole siinä kunnossa, että pystyisin.
Nyt olen antanut pikkuhiljaa kulissien rapista alas. Mitä sitä ylläpitämään, jos siellä takana ei ole muuta kuin rauniot. On parempi käyttää energia jonkin pysyvän rakentamiseen kuin kulissien pystyssä pitämiseen. Kyllä niitä ikään kuin kaksoiselämää viettäviä on muitakin, mutta sitä ei huomaa päälle, kun kulissien ylläpitäminen koetaan tärkeämmäksi.