Hei!
Olen 18-vuotias tyttö ja syömiseen liittyvät ongelmani alkoivat toukokuussa. Minulla oli ongelmia silloisissa ihmissuhteissani ja aluksi ahmin ja tunsin syyllisyyttä. Pian kuvioihin tuli mukaan oksentaminen ja painon tarkkailu. Oksensin käytännössä kaiken minkä söin. Pikkuhiljaa ahmimiskohtaukset vähenivät ja aloin paastota yhä enemmän. Täytin vatsani kalorittomilla limukoilla ja silloin tällöin söin palan hapankorppua tai muutaman desin rasvatonta jogurttia.
Keväällä painoin 48kg, pituttaa minulla on 161. Nyt painoni on noin 40kg vaihdellen, ajoitellen vähän yli ja ali. Tiedostan olevani alipainoinen ja liiankin laiha, mutta suoraan sanottuna olen tyytyväinen kroppaani. Olen aina pitänyt pienuutta ja laihuutta kauniina, enkä ole koskaan ollut ruumiinrakeenteeltani järin iso.
Nyt olen päättänyt, ettei paino saa enää laskea. Vaatteet ovat jääneet suuriksi ja miespuolisetkin kaverit alkavat huomautella laihtumisesta negatiiviseen sävyyn.
Tällä hetkellä syön aamupalaksi hapankorpun ja muutaman viipaleen tuorekurkkua sekä kupillisen mustaa kahvia. Tällä pärjäilen lounaaseen asti, jolloin syön rasvatonta jogurttia, minimaalisen annoksen ruokaa tai salaattia riippuen missä syön ja kenen kanssa. Joka tapauksessa kalorimäärä jää todella vähäiseksi. Loppupäivän aikana syön hedelmän, ehkä palan hapankorppua ja muutaman kupin kahvia. Iltapalaksi jälleen rasvatonta jogurttia.
Kehoni on kuitenkin ilmeisesti säästöliekillä. Kun yritän syödä vähänkin normaalimmin (edes vähän makaronia tai perunoita), ruoka näkyy kropassa heti: paino tuntuu nousevan ja vatsa näyttää suurelta. Aliravitsemuksesta johtuva turvotus ei kuitenkaan mielestäni ole kyseessä, sekin on kyllä koettu.
Miten saisin kroppani totutettua suurempiin kalorimäärin kuitenkaan lihomatta? Ja tärkein kysymykseni: jos tänään syön suuremman määrän kaloreita kuin normaalisti (esimerkiksi noin 1000 tai vähemmän), kuinka nopeasti tämän PITÄISI näkyä kropassani tai vaa'alla, mikäli oletetaan että se lihottaa? Ts minkälaisella viiveellä syödyt kalorit näkyvät vartalossa
Kiitoksia vastanneille :)
Olen 18-vuotias tyttö ja syömiseen liittyvät ongelmani alkoivat toukokuussa. Minulla oli ongelmia silloisissa ihmissuhteissani ja aluksi ahmin ja tunsin syyllisyyttä. Pian kuvioihin tuli mukaan oksentaminen ja painon tarkkailu. Oksensin käytännössä kaiken minkä söin. Pikkuhiljaa ahmimiskohtaukset vähenivät ja aloin paastota yhä enemmän. Täytin vatsani kalorittomilla limukoilla ja silloin tällöin söin palan hapankorppua tai muutaman desin rasvatonta jogurttia.
Keväällä painoin 48kg, pituttaa minulla on 161. Nyt painoni on noin 40kg vaihdellen, ajoitellen vähän yli ja ali. Tiedostan olevani alipainoinen ja liiankin laiha, mutta suoraan sanottuna olen tyytyväinen kroppaani. Olen aina pitänyt pienuutta ja laihuutta kauniina, enkä ole koskaan ollut ruumiinrakeenteeltani järin iso.
Nyt olen päättänyt, ettei paino saa enää laskea. Vaatteet ovat jääneet suuriksi ja miespuolisetkin kaverit alkavat huomautella laihtumisesta negatiiviseen sävyyn.
Tällä hetkellä syön aamupalaksi hapankorpun ja muutaman viipaleen tuorekurkkua sekä kupillisen mustaa kahvia. Tällä pärjäilen lounaaseen asti, jolloin syön rasvatonta jogurttia, minimaalisen annoksen ruokaa tai salaattia riippuen missä syön ja kenen kanssa. Joka tapauksessa kalorimäärä jää todella vähäiseksi. Loppupäivän aikana syön hedelmän, ehkä palan hapankorppua ja muutaman kupin kahvia. Iltapalaksi jälleen rasvatonta jogurttia.
Kehoni on kuitenkin ilmeisesti säästöliekillä. Kun yritän syödä vähänkin normaalimmin (edes vähän makaronia tai perunoita), ruoka näkyy kropassa heti: paino tuntuu nousevan ja vatsa näyttää suurelta. Aliravitsemuksesta johtuva turvotus ei kuitenkaan mielestäni ole kyseessä, sekin on kyllä koettu.
Miten saisin kroppani totutettua suurempiin kalorimäärin kuitenkaan lihomatta? Ja tärkein kysymykseni: jos tänään syön suuremman määrän kaloreita kuin normaalisti (esimerkiksi noin 1000 tai vähemmän), kuinka nopeasti tämän PITÄISI näkyä kropassani tai vaa'alla, mikäli oletetaan että se lihottaa? Ts minkälaisella viiveellä syödyt kalorit näkyvät vartalossa
Kiitoksia vastanneille :)
Vastaukset 23
Vanhimmat
Korjausta vielä edelliseen: tietystikin heti syömisen jälkeen vatsaa turvottaa, mutta jos olen syönyt jonakin päivänä normaalia enemmän, seuraavana aamuna paino tuntuu olevan vähän noussut ja vatsa suurentunut. Onko tämä teoriassa mahdollista?
Tästä nimittäin aiheutuu paastoamisen kierre: päätän jonakin päivänä syödä enemmän, mutta kun seuraavana päivänä vaaka näyttääkin heti aamusta enemmän ja vatsakin on suurentunut ts olen lihonut, seuraa taas erittäin vähäkalorisia päiviä.
Haluaisin tietää, oletko yksin asian kanssa vai käytkö jossain esimerkiksi sairaanhoitajan luona tai terapeutilla juttelemassa? Jotenkin ymmärsin, että tajuat kuitenkin että kaikki ei oleo kunnossa. En ole varma ymmärrätkö kuitenkaan , kuinka huolestuttava sun tilanne on. Suoraan sanottuna kertomus kuulostaa todella hälyyttävältä. En haluu pelotella tai seisoa sormi ojossa ruokalautanen toisessa kädessä vaan herättää siihen ettei tämän sairauden kanssa ole leikkimistä.
Uskallan sanoa, että tiedän mistä puhun. Suunnilleen kaks vuotta sairastuin anoreksiaan. Mulla kaikki lähti liikunnasta ja vähitellen aloin säännöstellä syömisiä. Reilu vuos takaperin olin ns. pohjalla. Painoin pahimmillaan 36kg ja pituutta on 165cm. Oli viittä vaille ettei henki menny. Päätin kuitenki ettei se ollu elämä jota mä haluan elää ja aloin kuntouttaa itteäni. Se oli aluks täyspäivästä työtä. Joka aamu piti päättää, että tänään aion olla terve. Toisinaan tuli takapakkia. Nyt olen kuitenkin ollu reilun vuoden opiskelemassa alaa, joka on aina ollu tavotteena, entiset ystävyyssuhteet on korjaantuneet, uusia on syntynyt ja olen muutoinkin taas oma itseni.
Suurempi voitto kuin se, etten enää kiiku kuoleman rajalla on asenteeni ruokaan. Elämän sisältö on muuta kuin ruoka tai se, kuinka monta kiloa vaaka näyttää. Se mitä vaatekokoa käytän ei kerro mitään siitä, millainen ihminen olen. Elämää tapahtuu muualla kuin peilin edessä.
Sinuakin varmasti suorastaan pukisi muutama lisäkilo ja niiden jälkeen voisit jatkaa elämää. Etsiä niitä asioita, jotka saavat sinut hyvälle tuulelle. Löytää ne asiat joiden tekeminen saa sinut onnelliseksi.
Olen jälkeenpäin miettinyt sairastumista ja olen aina vakuuttuneempi, että syömishäiriö on oire jostain muuta mieltävaivaavasta asiasta. Sen tähden toivon todellakin, että otat tilanteen vakavasti ja hakisit apua. Anoreksia on kuitenkin sairaus, josta paraneminen onnistuu vain omasta halusta.
Usko kun sanon ,että elämä voi olla kymmenkertasiesti parempaa mitä se tällä hetkellä on. On monia asioita, joista et tällä hetkellä pääse nauttimaan. Kuitenkin ne ovat täysin saavutettavissa.
Melkein itkin lukiessani viestiäsi _mariana_. Olen yksin. Kyllä, tiedän ettei kaikki ole kunnossa. Ja kyllä, tämä on yksi niistä paremmista päivistä.
Jokainen sana viestissäsi on varmastikin totta. Keväällä ongelmani kasaantuivat ja viimeinen pisara oli, kun tulin tavallaan torjutuksi. Kesälomalla oli runsaasti aikaa keskittyä painon tarkkailuun ja syömisen kontrollointiin. Siitä tuli elämän sisältö.
Kun mietin kirjottamaani, huomaan että siitä saa vähän väärän käsityksen syömisistäni. Syön kyllä päivässä enemmän kuin hapankorpun ja desin jogurttia, mutta silti tiedän syöväni liian vähän.
Ongelmallisinta tässä on että nyt olen tyytyväinen kroppaani. Voin ylpeänä katsoa peilikuvaani. Ainakin siis silloin kun maha ei pömpötä.
Sitä juuri hainkin takaa. On helpompaa, kun elämässä on muuta sisältöä kuin paino ja sen tarkkailu. Niihin asioihin kannattaa keskittyä ja niistä pitää kiinni.
Onko susta otettu valokuvia lähiaikoina? Itselläni ne ainakin auttoivat näkemään todellisen tilanteen. Tunsin itseni kauniiksi, hoikaksi, hennoksi ja sieväksi. Kuvista kuitenkin näin, miltä todellisuudessa näytin. Kuihtuneelta, vanhalta ja sairaalta.
Rehellisesti sanoen elät tällä hetkellä valhetta. Sairaus saa sun mielen valehtelemaan sulle.
Ihmisen täytyy syödä sen verran kuin on nälkä. Ruuantarve ei seuraa järkeä tai taulukoita.
Tiedän, että ajatus tuntuu mahdottomalta ja vaikealta, mutta laita mieleen hautumaan: kun on nälkä, syöt kunnon ruokaa. Sen verran kun on nälkä. Ja sit jatkat päivää.
Sun pitää löytää itselles syy päästää irti anoreksiasta. Mikään peilikuva ei oo sen helvetin arvosta. Sen syyn löytämisen jälkeen se on pieniä askelia eteenpäin.
Jos mietit ammattiapua, suosittelen ettimään terapeutin, joka käyttää kognitiivis-behavioraalisia menetelmiä.
Ihan sydämen pohjasta toivon sulle voimia ja jaksamista :)
Kiitoksia _mariana_. Valokuvia ei juurikaan ole otettu, mutta kavereiden kauhistuneet huudahdukset loman jälkeen, sähän oot laihtunu!, ja tapailemani pojan vaivautunut kommentointi laihtumisestani ja huolestuneet katseet pitkin laihtunutta kroppaani herättivät kyllä aika hyvin.
Lihaa luiden päälle haluiaisin kyllä, mutta en mahaan. Kaikki tuntuu heti kertyvän mahaan. Olen ristiriitaisessa tilanteessa: toisaalta haluan syödä normaalimmin ja olla "pulskempi", mutta toisaalta taas olen tyytyväinen itseeni juuri tällaisena. Ihanne ehkä olisi, että saisin laihtumisen pysäytettyä, kroppani pysyisi tällaisena ja pystyisin hiljalleen nostamaan syömiäni kalorimääriä. Tämä vain on osoittautunut vaikeammaksi kuin uskoinkaan.
Ammattiapua en ole vielä hakemassa, kyllä tästä selvitään vaikka sitten lihomalla norsun kokoiseksi.
Millaset välit sulla on nykyisin perheeseen? Äitiin? On hirveesti apua jos on joku jolle puhua. Ja varsinkin jos voi puhua sensuroimatta kaikesta. Ihan pienistä, mutta sulle merkityksellisistä jutuista.
Se, että kaikki pamahtaa suoraan mahan kohdalle tai että maha on kuin pallo on silmänlumetta. Se johtuu vaan siitä, että kroppa on muuten niin pieni. Ja tiedän senkin tunteen, kun tuntuu ettei nälkä lopu koskaan. Tuntuu, että syö ja syö, mutta aina mahtuisi lisää. Ja painoa kertyy. Se on kuitenkin ohimenevä vaihe. Usko pois nälkä loppuu, kun kylläsyyskeskus alkaa jälleen toimia kunnolla ja elimistöllä on tarpeeksi polttoainetta. Tämä ei tapahdu yhdessä eikä edes kolmessa viikossa, mutta ajankuluttua olo tasaantuu. Eikä kukaan, edes sinä, vain kasva ja kasva ja kasva. Elimistö pyrkii omaan ominaispainoonsa, mutta siihen päästyään painokin vakiintuu.
Ikävä kyllä on todettava, että anoreksian kanssa ei voi tehdä ns. kompromissia. Ei voi päättää, että tähän jään. Joko tullaan parempaan kuntoon tai mennään huonompaan. Sun kannattaa pitää kiinni siitä halusta olla se, joka ei anna periks ja joka haluaa elää onnellista ja täyttä elämää.
Ite ainakin aloin miettiä tulevaisuutta. Mitä haluan opiskella ja mihin ammattiin valmistua? Halusin elämänkumppanin. Ja tajusin, että haluan jossain vaiheessa lapsia. Nämä kaikki olisi ollut mahdoton saavuttaa, jos en olisi parantunut.
Mitä sä haluat? Lapsia, perheen, uran, matkustella? Mä voin kuvitella, että olet aika fiksu ja sulla on varmasti paljon haaveita.
Muista, ettet ole liian ankara itelles. Anna vähän löysää. Muista, että elämästä saa nauttia :)
Vanhempiin on hyvät välit ja tavallaan myös läheiset, mutta etenkään äidille en ole koskaan osannut puhua vaikeista asioista ja isällä menisi sormi suuhun tässä asiassa.. Enkä oikeasti edes halua kertoa, salailen syömisiäni/syömättömyyttäni, sillä en kuitenkaan kaikesta huolimatta halua hoitoon. Porukat ovat kyllä huomanneet rajun laihtumisen, mutta ilmesesti toistaiseksi tarkkailevat tilannetta.
Tänään elämä on näyttäny valoistalta ja oon syöny jo parin päivän ajan vähän enemmän. Maha vain on heti suurempi, mutta ehkä pieni pömppis ei haittaa :)
Haaveet ja tulevaisuus.. ajattelen sen lähinnä niin että kunhan olen laiha niin kaikki menee hyvin, vaikka tiedän se olevan harhaa. Alunperinhän syömisongelmat lähti siitä kun tulin torjutuksi, joten ajattelin että muutamaa kiloa laihempana ja kauniimpana kelpaan kelle vaan. Samaan aikaa ahmin suruuni. Tällä hetkellä olen jälleen tekemisissä kyseisen jätkän kanssa ja hän on sanonut suoraan että kroppani oli ennen kauniimpi. Omassa ajatusmaailmassani kuvittelen, että myös syömiseni normalisoituisi kun saisin tämän jätkän itselleni.
Olen abiturientti ja keskittyminen kirjoituksissa kauhistuttaa hieman. Jos kirjoituspäivä sattuukin olemaan niitä päiviä kun ajatukset eivät pysy kasassa ja on vaikea pysyä tajuissaan.
Anteeksi _mariana_, toivottavasti et koe joutuvasi olemaan terapeuttinani :)
Ensinnäkin älä pyydä anteeksi.
Jokanen tarvii jonku, jolle puhua. Sä tarvitset jonku, jolle voit kertoa ne jutut joita et ilmeisesti voi vanhemmilles puhua. Sen takia mä edelleen suosittelen jotain ulkopuolista tahoa. Vaikka terveydenhoitajaa. Vielä ei ainoona vaihtoehtona ole laitoshoito vaan sun tilanne voi korjautua helpomminkin. Sillä mä ymmärrän kyllä, ettet halua laitokseen. Mutta yksin näiden asioitten kanssa painiminen on todella vaikeeta.
Mun on pakko heti korjata ne samat ajatusvirheet, jotka olet kyllä huomannut itekin. Laihuus ei tee kenestäkään onnellista. Laihuus ei tee susta kauniimpaa vaan pikemmin päinvastoin (anteeksi jos kuulostaa julmalta). Kenenkään kiinnostus ei riipu sun mitoista. Ja ennen kaikkea, jos riippuu, silloin sun pitää huomata, että se on väärä ihminen sulle. Oot ansainnu jonkun paremman. Sellaisen, joka arvostaa sua ihan omana ittenäs. Kuulostaa kliseiseltä, mutta on totta. Ja parasta on, että sellasia ihmisiä on oikeesti olemassa. Välillä niiden löytäminen vaatii vaan vähän enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä.
Ja minkä ite olen oppinut on se, että jokaisen pitää elää omaa elämäänsä. Mun arki koostuu niistä asioista, joita mä haluan siihen kuuluvan eikä niistä asioista, joita normien tai muiden mielipiteen mukaan siihen pitäisi kuulua. Sama pätee suhteisiin. Sä voit muokata itseäs toisen mieltymyksiin, mutta mitä sitten, jos juttu ei toimikaan. Sun pitää silti jatkaa sun elämää eikä kukaan tule keräämään sua kokoon, jos oot hukannu ittes toista miellyttääkses. Tämä liittyy siihen ajatukseen, että saat syömisen kuntoon, kun olet saanut sen tyypin. Kyllä se menee niin, että ensin tulet kuntoon ja sen jälkeen muu elämä alkaa loksahtaa kohdalleen.
Mä en tiedä osasinko nyt selittää tätä niin, että ymmärrät mitä haen takaa. Toivon kuitenkin, että tajuat, koska tämä on tärkeetä.
Ja pitää muistaa, että kaikkia ei ole tarkoitettu yhteen. Tapasin kerran todella ihanan pojan. Me tultiin hyvin toimeen ja oli hauskaa. Mikään ei ollut vialla, mutta musta tuntui, että jotain kuitenkin puuttui. Tultiin siihen päätökseen, että meidän kannattaa jatkaa ihan vaan ystävinä. Se ei johtunut siitä, miltä mä näytin tai miltä poika näytti. Välillä vaan käy näin.
Sä sanoit, että oot syöny paremmin. Muista olla rehellinen varsinkin itelles. Pari palaa leipää tai jogurtti päivässä on toki askeleita eteenpäin, mutta sun tilanteessa vielä pisaroita meressä. Mutta kun suunta on oikea niin ei muuta ku etiäpäin!
Sulla on varaa ottaa sellaiset eväät kirjotuksiin, ettet menetä tajuas kesken kaiken ja pystyt keskittymään. Tuskin haluat myöhemmin katsella niitä arvosanoja ja tietää, että olisit pystynyt paljon parempaan. Että kokeet meni penkin alle täysin turhaan. Yritä muistaa, että on muutakin kuin tämä hetki. Sulla on vielä paljon matkaa jäljellä ja monia asioita koettavana ja saavutettavana.
Harrastatko nykysin mitään? Miten vietät vapaa-aikaa? Ja mistä ehkä pienistäkin asioista sä nautit?
PS:mitä tulee siihen "pömppikseen". Ite valitsin mieluummin tissit pömppiksellä, kuin yhtä lautaa ylhäältä alas :)
Siinä ongelman ydin kai onkin: koen itseni epäsopivana, ja kelpaamattomana. Kroppaa on helppo muokata, luonnetta ei. Saan täydellisen kropan suht helposti, mutta luonnettani en voi muuttaa.
Vapaa-aikaa oon viettäny nykyään suurimmaksi osaksi yksin tai vanhempien seurassa. Oon huomannu eristäytyneeni kavereista ja jopa ystävistä - myös siitä parhaimmasta, jonka kanssa joskus jaettiin kaikki. Tämän on kyllä huomannut sekä ystävä että vanhempani, mutta se laitetaan kirjoituksiin lukemisen piikkiin.
Pömppis ja tissit joo, mutta ku ne tissit on jo mennyttä.
Kyllä ne munki tissit aika mennyttä yhes vaihees oli. Mut niin vaan sain ne takas ja on taas täytettä rintsikoihin :)
Tietoisesti, et voi persoonallisuuttasi muokata eikä mielestäni ole tarvettakaan. Ulkonäön muuttaminen onnistuu helpostikin kuten sanoit, mutta me molemmat ollaan myös todettu, että ulkokuori on loppupelissä merkityksetön.
Onko sulla käynyt mielessä, että anoreksia muokkaa myös sua ihmisenä? Ite et ehkä itä huomaa, mutta muut kylläkin. Itse kuulin parempaan kuntoon päästyäni kommentteja siitä, miten on mukava huomata, että olen jälleen oma itseni. Ja yleensäkin inhimillinen. Sairastaessani olin kuin kuoressa. Omasta mielestäni minuun sai yhteyden kuten ennenkin, mutta ystäväni ja vanhempani sanoivat ettei asia todellakaan ollut näin. Minusta kuulemma näki, kuinka vajosin syvemmälle sairaaseen maailmaani ja kuihduin niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Mitkä sun tekemät jutut saa sut ajattelemaan, että sulla olisi tarvetta muuttaa persoonaas? Tai mitkä ominaisuudet haluat itsessäs muuttaa?
Mä haluun palata vielä edelliseen viestiin ja muistuttaa, ettei sen tarvi "kelvata" kellekään. Se on sun elämä, sun tavat, sun onni. Niiden, ketkä saavat kuulua siihen, on syytä olla kiitollisia.
Ja usko pois oli munki tissit todellakin mennyttä. Lastenliivitkin olivat liian isoja. Mutta niin ne on vaan kasvanu takasin ja taas on liiveissä muutakin täytettä kuin geelit :)
Taisin sitteki huijata itseäni. Paino tippuu ja eilen illalla näin kuinka kamalalta mun kroppa todella näyttää. Yö menikin sitten pohtiessa että mitä ihmettä teen. Viime yö oli siis ns. terve yö. Söin. En paljoa, mutta vähän kuitenkin. Aamulla tilanne olikin jo vähän toinen. Aamupalaksi sai riittää pelkkä kahvi, koska maha pömpötti yön syömisistä.
Mitä tähän suhdeasiaan tulee, välit sen pojan kanssa on lämmenny uudelleen. Tiedän kuitenkin, että jos tää juttu kaatuu niin se kaatuu nimenomaan mun syömättömyyteen. En tiedä pystynkö minkäänlaiseen seurustelusuhteeseen kun mielialat vaihtelee ääripäästä toiseen. Toisaalta pelkään että tää juttu vaan satuttaa mua entistä enemmän. Enää mulla ei olis varaa mennä enempää rikki.
Tänä iltana oon luvannu viettää iltaa parhaan ystäväni kans ja suunnittelin että kertoisin hänelle jotain. En ehkä kaikkea, mutta purkaisin edes vähän. Katsotaan miten käy.
Tää on taas yks niistä päivistä ku mikään ei tunnu menevän alas ja jos jotain pientä saan syötyä, tuntuu että se tulee väkisin heti ulos.
Millon sen pitäs alkaa näkyä aamupainossa tai kropassa jos saan syötyä kunnolla? Jos syön nyt kolmen päivän ajan paremmin, alkaako se näkyä heti huomenna, ylihuomenna, kolmen päivän päästä? Mun olis tärkeää tietää, vaikka tiedän ettei mun pitäs ees pohtia tollasta.
Ja tästä viestistä tuli sekava, mutta parempaan en nyt tässä mielentilassa pysty.
Mä kirjotan sulle myöhemmin enemmän, mutta laitan nyt jo jotain jos satut lukemaan.
Halusin sanoa vaan, että on tosi hyvä, että oot päättäny sanoa jotain sun kaverille. Voisin kuvitella, että siitäkin on helpottaavaa puhua asioista (eli sun kaikenpuolisesta muuttumisesta) niitten oikeilla nimillä.
Ja sen voin heti sanoa, että ei kannata edes alkaa miettimään päivien tai viikon aikajanalla. Kyse on viikoista. Kuukausista. Kaikki tulee kuntoon ajan kanssa. Niin fyysinen kuin psyykkinen puoli. Kerralla ei ole ehkä hyödyllisintä tehdä liian radikaaleja muutoksia. Pikkuhiljaa lähdet normalisoimaan syömistä. Siihen kuuluu vähintään jotain aamulla, päivällä, iltapäivällä ja illalla.
Mutta kirjottelen tosiaan vielä uuelleen. Nyt vaan kehotan rentoutumaan ja löysäämään. Laita hyvää musaa soimaa tai kätee joku hyvä lehti. Ja puhu ystävälles.
Voimia:)
Tietenkään tää ei tästä hetkessä korjaannu, mutta tuskallisinta on että kaikki läski tulee ensiksi mahaan, perseeseen ja tisseihin tietysti vasta kun maha on jo vaikka kuinka iso. En tiedä onko mulla riittävästi tahtoa alkaa syödä normaalimmin.
Kiitos _mariana_, et uskokaan kuinka paljo sun viestit auttaa mua vaikkei tää nyt kauheen hyvältä taas vaikutakaan :)
Mä tiedän tasan tarkkaan, kuinka vaikeeta se on. Sen takia arvostan jo sitä, että oot päättäny parantua. Siitä se lähtee. Mut ihan tosissaa se aluks on päivä kerrallaa. Täytyy pistää vaakakuppii hyvät ja huonot puolet. Mutta mä voin myös sanoa, että mitä normaalimmaks elämän taas saa sitä tiukemmin siitä haluaa pitää kiinni. Huomaa, että mistä kaikesta on joutunut huomaamattaan luopumaan. Turhan takia.
Sua näkemättä voin aika varmuudella sanoa, ettei sun maha mikään silmiinpistävän suuri oo. Se johtuu vaan siitä, ku muuten on olemattoman pieni.
Mä en tiedä oikein mitä vinkkejä voisin antaa siihen syömiseen. Ei siinä muu auta ku syödä. Kunnollista perusruokaa. Ei sun tarvitse mihinkään pitseriaan ampasta. Aamulla otat kahvin kanssa palan leipää tai puuroa. Päivällä syöt lämmintä ruokaa ja vielä jotai iltapalaa. Siis vähintään. Siihen väliin kuuluis vielä välipalojakin :) Kyllä sä varmaan tiedät perusravintosuosituksista.
Haaste onkin se, että saa pään kestämään. Tärkeintä on, että luovut pitämästä ruokaa ja painoa sun elämän keskipisteinä. Elämässä on niin paljon muuta tärkeetä. Ja ihanaa. Auttaisko jos miettisit, mitä kaikkea negatiivista anoreksia on sun elämään tuonut? Ja mitä kaikkea positiivista terveessä tulevaisuudessa odottaa?
Siitäkin huolimatta, että kuulostan julmalta muistutan vielä mihin tää sairaus vie. Itelleni se oli aluksi suurin motivaation lähde. Ei ollut yksi tai kaksi yötä, jotka vietin sairaalan päivystyksessä, koska tunsin outoja tuntemuksia sydämmessä. Useana yönä olin vakuuttunut, että kuolen. Se sai ymmärtämään, ettei tässä ole vaihtoehtoja. Joko paranen tai sit ennen pitkään se on menoa.
Luulen, et mitä siihen sun ja sen pojan juttuun tulee, ni oot varmaan oikeessa. Jatkuvat mielialan heilahtelut ja kiukkusuus syö kyllä suhetta. Taisin aiemminkin kirjottaa, että ensin on hyvä olla oma pää kunnossa ja elämä kasassa ja vasta sen jälkeen hakeutua suhteesee. Vakavaan varsinkaan.
Kyllä mäkin olin mun sen aikaselle sulholle aivan täys perkele välillä. Siitä oon myöhemmin ollu todella pahoillani ja ihmetellyt miten toinen jakso mua. Se juttu kaatukin lopulta mun sairauteen.
Oisin kiinnostunu kuulemaan, miten sulla meni sen sun ystävän kanssa? Mitä te teitte?
Toivottavasti sulla on ollu voimia valmistautua kirjotuksiin :) ja nauttia syksystä.
Mun tilanteeni ei ole (ainakaan vielä siis) lähellekään yhtä paha kuin sun on ilmeisesti ollut. Tänään söin tortillan ja on niiiin voittajafiilis! Nyt vaan kovasti toivotaan ettei maha päätä turvota kovin paljoa, koska sit mun päässä taas naksahtaa.
Eilinen ei menny kyl ihan nappiin. Juteltiin niitä näitä ja pelailtiin pelejä niinku ennen vanhaan, juotiin kahvia meikkailtiin. Yritin puhua kaverille mut ei siitä mitään tullu. Ei se ymmärtäny et olin tosissaan ja et mulla on oikeesti paha olla, lähinnä vaan kaipaili neuvoja et miten oon onnistunu laihduttaa -.-
Oon ollu viime aikoina itse asiassa melko energinen, oon innostunu pitämään huoneeni putipuhtaana ja tehny kaikkia kotitaloustöitä äidin apuna oikeastaan enemmän kuin riittävästi. Tällä oon ehkä kompensoinu sitä etten oo hirveesti lukenu kirjotuksiin, mutta se taas taitaa johtua enemmän motivaation puutteesta kuin voimattomuudesta :)
Toi kuulostaa niin hyvältä :) kaikin puolin.
Just hyvä, että oot ollu virkee ja touhunnu äitis kanssa. Siitäkin on varmaa mukava viettää aikaa sun kanssa.
Harmi, ettei sun kaveri ottanu tosissaa sitä, mitä yritit sille sanoa, mutta oli hyvä, että yritit. Melkei parempaa, ku se, että sait sanottua jotain on se, että teillä oli hauskaa. Kannattaa pitää kiinni ystävistä niistä saa voimaa, vaikka sit niin, että saa muuta ajateltavaa. Ja nauraa :)
Tortilla, nam! Sit ku se on menny alas, ni sen voi unohtaa. Ei sulla ala naksumaa, jos et rupee niveliä napsauttelemaa. Ihan senkää takia, että se maha ei oo mikää juttu.
Yritä olla touhuamatta liikaa, että ehit nauttia viikonlopusta ihan vaa rentoutuenki :)
Tää on toivotonta. Oon kovasti yrittäny syödä normaalimmin, mutta kalorit nyt silti jää yleensä tositosi vähäisiksi tai ravinto on vähintäänki ykspuolista. Koostuu lähinnä hiilareista, vaikka oon yrittäny kyl lisätä proteiinejaki. Ja rasvaa kai pitäs saada myös, mutta se jääköön ihan suosiolla tulevaisuuden haaveeksi.
Ajoittain mulla on jo ruokahaluaki, mutta ongelma on että maha kasvaa mutta paino vaan laskee.
Tänään oon syöny hyvin ja mieli on korkeella :)
Stressaan kuitenki eräästä ongelmasta: Uskon, että pystyn normalisoimaan syömiseni omin avuin, vaikkakin paino on tällä hetkellä tippunut jo kolmeenkymmeneenkahdeksaan kiloon. Huolenani on, että mikäli joudun jostain ihan muusta syystä lääkäriin, mitä tapahtuu? Kyllähän tämä paino jo herättää ihmetystä..?
Toinen ongelma on, että olen aikonut käydä juttelemassa kouluterkkarin kanssa ehkäisystä ja mahdollisesti hankkia e-pillerit, mutta terkkarihan ottais mut vähintäänki tarkkailuun? ;o aaapua. Mikä neuvoksi?
Toisaalta tarkkailu vois olla ihan hyväki asia, mutta luulen että se ahdistais mua liikaa..
olen 172 cm ja painan 49,7 kiloa. inhoan itseäni ja käyn psykiatrilla kerran viikossa. olen pitkään pystynyt pitämään kalori määräni alle 500 kcal, mutta nyt kun olen '' toipumassa'' olen alkanut ahmia enkä pysty oksentamaan. oloni on kamala. saatan vetää jopa 1500kcal päivässä. mikä on ihan kamala määrä kun ottaa huomioon aiemman ruokatottumukseni. ravitsemusterapeutti väittää etten voi lihota ellen syö yli 9000kcal per päivä mutta minusta se on vale! olen selvästi paisunut, enkä enää tunne selkärankani luupatteja selässäni. mahassani on makkaroita ja perseeni roikkuu.
onko kellään vinkkejä miten voisin hillitä syömistäni. en syö herkkuja. se on lupaus jossa olen pysynyt. en syö myöskään punaistalihaa enkä maitotuotteita tai rasvaa, mutta olen heikkona leipään ja jos saan palasen syön koko leivän. ilman levitettä tai mitään muutakaan.
lääkäri on antanut liikuntakiellon eli vienyt elämästäni kaiken elämisen arvoisen. en saa nukuttua kunnolla ja olen eristäytynyt. suunnittelen yksin huoneessani itsemurhaa. yritin n. 1.5 viikkoa sitten hirttää itseni mutta muutama seikka meni pieleen. olen ehdottomasti koko maailman lihavin anorektikko.
kukaan. edes entiset ystäväni eivät osanneet arvata että olin sairas. heistä olin kaunis ja lihaksikas ja hoikka ja olin samaa mieltä. painoin silloin vileä 52kg. sitten jouduin sairaalaan ja lihoin 2 kg ja nyt olen reilusti alipainoinen ja vihaan itseäni. että hyvinpä ovat lääkarien ja psykojen hoidot tehonneet.
vihaaan heitä ja itseäni ja maailmaa. toivon pikaisia vinkkejä ennen kuin teen jotain peruutamatonta.
kiitos mahdollisille vastaajille ja vileä isompi kiitos niille jotka tukee ja ymmärtää...
Olin todella surullinen lukiessani viestiäsi "läskein anorektikko". Uskon tietäväni, kuinka paha sun on tällä hetkellä olla. Tunnistan myös vihan jota tunnet psykiatreja, psykologeja ja muuta hoitohenkilökuntaa kohtaan. Totuus on kuitenkin, että kaikki yrittävät auttaa sua. Ensin sun täytyy saada fyysinen puoli kuntoon ja sen jälkeen voit ruveta työstämään ongelmia, joita anoreksian takaa löytyy.
Tottakai 1500 kuulostaa huimalta, jos lähtötilanne on noin pieni. Ei se ole vielä ahmimista, todellisuudessa ei edes vielä normaalin verran.
Suuri huoli valtas mun mielen kun luin, että oot yrittänyt itsemurhaa. Toivoisin, että pyrkisit jonkun juttusille asiasta. Se on kuitenkin hyvin lopullinen ratkaisu. Voisit pohtia pitkään ja hartaasti syitä, joita sulla on tehdä itsemurha. Ja sen jälkeen syitä, joita sulla on jatkaa eteenpäin ja koittaa parantua. Ootko esimerkiksi miettinyt miten sun itsemurha vaikuttais sun perheeseen? Ystäviin? Vaikka oletkin eristäytynyt, varmasti on läheisiä, jotka miettivät päivittäin keinoja auttaa sua ja helpottaa sun oloa. Etkö oo utelias näkemään mitä tulevaisuuella on sulle varattuna?
Pyydän, että pohtisit vielä. Ja hakeutiusit jonkun juttusille ennen kuin teet mitään peruuttamatonta.
Mä tiedän hyvin et kaikki, etenki mun vanhemmat, yrittää vain auttaa ja oon tavallaan aika itsekäs kun en ajattele hirveestkkään sitä miten huolissaan ne on musta.
kerran äiti sanoi mua suutuspäisään hirveän pinnalliseksi kun en ajattele muuta kuin ulkonäköäni ja etää ei vatsan litteys tee kestään parempaa ihmistä. jonku tutkimuksen mukaan paksummat on jopa mukavampaa seuraa kuin laihat. en osaa sanoa pitäkö paikkansa. onhanse totta että pitäisvaan hyväksyy ittensä sellasena kun on, mut ennen kuin jouduin sairaalaan olin niin tyytyväinen kroppaani, painooni ja vähitellen kehittyviin vatsalihaksiini. mua ärsyttää se että se kaikki yksinkertaisen tunteettomasti vietiin multa.
2009 kesän aikanan lopetin liikunnan ja söin vileä herkkuja ja mulla oli semmonen murrosikään kuuluva ''mikään ei huvita vaihe''. painoin 68kg kesän jälkeen ja uudessa koulussa kaikki näyttivät niiiin paljon hoikemmilta kuin minä. olin yksi koulun lihavimmista, ainakin omasta mielestäni. en vielä silloin vetänyt niin tiukkoja rajoja. söin yhä hieman karkkeja ja aloin liikka vähitellen enemmän ja enemmän.
uutna vuotena tein luaukseni luopua kaikista herkuista koko vuodeksi ja jos onnistuisin luopuisin niistä koko elämäkseni. kummitätini kylläkin hieman loukkaantui kun en syönyt hänen synttärikakkuaan, mutta ei se mitään. lupaukseni on pitänyt ja pitää. sitten aloin vähentää tavallistakin ruokaa. en ole enää uudenvuoden jälkeen syönyt koulusa lounasta ja ateriakokoni pienenivät aina vain. liikuntaa harrastin jo monta tuntia päivässä. viikossa oli yksi taukopäivä. sain painoni laskemaan 200g ja olin super ylpeä.
siitä se lähti. laihduin noin kilon viikossa ja pain oli yli 10 kg poissa. äiti ja isä alkoivat huolestua, mutteivat puuttuneet.
sitten tapasin lääkärini poili käynnillä ja hän määräsi minut labroihin ja sydänfilmiin ja niiden perusteella hänjättimut osastolle. olin niin vihainen. painoni oli normaali ja olin juuri ollut onnellinen! sydänfilmin mukaan sydämmeni syke oli kumminkin liian alhainen ja veriarvot huonot. sye laski alle 40 öisin ja monitori piti minua valveilla.pääsin 1.5 viikon jälkeen pois mutta kaikki oli nyt pain persettä. olin masentunut ja itseinhoni oli valtava. en voinut käyttää muita kuin 3 kokoa liian isoja huppareita. oli tosi kuuma kesä ja silloin oli pakko käyttää löysiä t-paitoja, mutta en suostunut käyttämään bikinejä enkä toppeja enkä mitää muutakaan. koko kesä siis pilalla. oloni ei parane. olen väsynyt, nukun huonsti, palelen ja itkeb joka yö.
en tunne että psykosta on mitään hyötyä, koska en luota siihen naiseen yhtään. hän kyselee typeriä ja utelee elämastäni joka ei hänelle kuulu. joskus tekisi mieli kertoa hänelle kaikki, mutta kun olen hänen luonaan en sano mitään. tuijotteen vain seinille ja vilkuilen kelloa. haluaisin voida kertoa, mutten voi. en hänelle enkä vanhemmilleni. on rankkaa pohtia näitä juttuja yksin kaverit ovat kaikonneet, joten heillekään en voi puhua. kelle siis puhuisin?
Help!
Hei 'läskein anorektikko'!
Tulin todella surulliseksi lukiessani viestisi. Siitä paistaa todellinen hätä ja avun tarve. Itse olen selvinnyt vaikeasta syömishäiriöstä ja masennuksesta jo 80 luvulla, jolloin aiheesta
tiedettiin todella vähän ja hoitojen kanssa asiat olivat vähän niin ja näin. Olet selvästi hyvin masentunut ja yksinäinen. En tiedä mitä kavereillesi on tapahtunut, mutta voisin kuvitella että
heistä on hyvin pelottavaa ja vaikeaa kohdata anoreksian kaltainen vakava sairaus. He eivät tiedä miten siihen pitäisi suhtautua ja siksi he välttelevät sinua. Tärkeää on huomata, ettei vika ole sinussa.
Sinä et ole vastuussa sairastumisestasi etkä siihen syypää.
On hienoa että olet pystynyt kertomaan nimettömänä asioistasi tälle palstalle, monet eivät kykene edes siihen. Tänä päivänä on onneksi myös ammattiapua saatavana ja tietoa anoreksian hoidosta olemassa. Ikävää ettei suhteesi 'psykosi' kanssa ole toiminut. En tiedä mitä hän teki pettäessään luottamuksesi.
Voisiko asiaa yrittää selvittää ja mahdollisesti korjata tai vaihtaa Psykoa jos kemianne eivät kertakaikkiaan toimi? Sinulla on oikeus saada kunnollista hoitoa, älä siis luovuta vaikka välillä kaikki tuntuu ylivoimaiselta.
Niin kuin viestissäsi kerrot sinulla on kova halu purkaa tuntojasi jollekulle, kyse on vain siitä että löydät oikean hetken, ihmisen ja riittävästi rohkeutta. Olen ihan varma että niin tulee käymään, et ole niin yksin kuin miltä sinusta juuri nyt tuntuu. Ymmärsin että vanhempasi välittävät, vaikka päästelevätkin sammakoita suustaan. Nykyisin kun itselläni on lapsia osaan hyvin kuvitella kuinka huolissaan he ovat. Muista kuitenkin ettet ole vastuussa
vanhemmistasi, etkä ole tahallasi heille aiheuttanut huolta tai murhetta.
Tsemppiä sinulle, pienin askelin eteenpäin.
Ymmärän kyllä itsekin anorektikkona sun tilanneeta ja pahaa oloa, mutta miks ihmeessä haluat rajoittaa elämääsi noin paljon?!! Mikset voi syödä rasvaa tai maitotuotteita? Herkut kuuluvat myös normaaliin ruokavalioon. Mitä saat anoreksiasta itsellesi? Haluatko parantua? Itsekkään en juuri ole hyötynyt psykologikäynneistä mutta jos haluat voit laittaa viestiä tai jutella kanssani mesessä (jos satun olemaan paikalla) osoite on [email protected]