Tarvitsen neuvoa ja apua. Luulen että olen masentunut tai että joku vaivaa minua, mutta en osaa itsekkään kunnolla sanoa että mikä. En edes tiedä mistä alottaisin ja mitä kertoisin.
Välillä minusta tuntuu että olen maailman surkein, teen sitte mitä vaan niin ajattelen vaan että olen niin p*sk* että siitä ei tule mitään joten jätän asiat hoitamatta. Sitä oloa on vaikea kuvailla, en oikein pidä itsestäni vaikka haluaisin, ja tuntuu siltä että missään ei ole mitään järkeä, kaikki on turhaa. Onhan mun elämässä sattunu vaikka mitä ja olen nähnyt, kuullut ja kokenut kaikkea mitä ei ehkä välttämättä pitäisi.
Mutta suurinpiirtein elämäni on viimeiset vuodet noudattanut aika paljon samaa kaavaa. Välillä olen iloinen, kaikki tuntuu niin ihanalta ja mukavalta, tykkään tehdä asioita. Olen ulkona, viihdyn tyttöystäväni seurassa ja meillä on hauskaa. Sitten hetken päästä, olen ihan maassa, kaikki on niin kauheeta, saatan alkaa itkemään ihan yhtäkkiä kun olen yksin, on niin paha olo. Mitään ei jaksa eikä huvita tehdä, joskus on jopa niin huono olo että ei edes huvita mennä kauppaan ostamaan jotain mitä tarvitsen kun se tuntuu niin turhalta... Toisaalta on semmonen olo että tekisi mieli vain kuolla pois, kun kaikki mitä ympärillä on, on mitä on, ei niillä ole mitään väliä, enkä tiedä miksi.
Tuolla tavalla siis vaihtelee mun olotilat, koskaan en tiedä milloin ja miksi. Tuntuu siltä että se on joku taakka, joka vainoaa minua, välillä se tulee ja välillä se lähtee. Pahinta on se silloinkun se iskee, sitä on saattanut monen monta päivää tehdä jotain mielenkiintoista asiaa, miettien sen suuremmin elämää, niin että hauskaa on kuitenkin ollut, ja nauttinut olostaan. Ja kun se iskee, niin sitä miettii että kaikki hauska mitä hetki sitten oli, oli turhaa.
Olen pohjimmiltani ujo ihminen, ja en monelle puhu asioista. Ainoa kuka tästä tietää on tyttöystäväni, pari kertaa hän on sanonut että pitäs hakea apua, mutta olen todennut että olen tähänkin päivään asti selvinnyt niin en tarvitse mitään apua, ja että olen vahva persoona. Niin asia sitten aina jäänyt. Sanottakoon että meidän suvussa on masennusta, 2 vanhinta sisarustani (itse olen vanhin kaikista) syövät molemmat masennuslääkkeitä käsittääkseni, äitini myös. Itse olen tähän päivään asti selviytynt ilman, ja ikää minulla on 20v. Viimeisen 4 vuoden aikana minulla on esiintynyt 2 paniikkikohtausta, ja joitakin kertoja meinanut tulla mutta sitten itse saanut psyykattua itseni pois siitä tilasta.
Mikä mua vaivaa, ois kiva tietää? Haluaisin pois tästä tilanteesta, mutta en tiedä mitä teen, kehen otan yhteyttä jne.? Yksityiseen lääkäriin ei ole varaa, saatikka lääkkeisiin, miten tämmöset asiat etenee, ja kannattaako mun otta mihinkään yhteyttä?
Välillä minusta tuntuu että olen maailman surkein, teen sitte mitä vaan niin ajattelen vaan että olen niin p*sk* että siitä ei tule mitään joten jätän asiat hoitamatta. Sitä oloa on vaikea kuvailla, en oikein pidä itsestäni vaikka haluaisin, ja tuntuu siltä että missään ei ole mitään järkeä, kaikki on turhaa. Onhan mun elämässä sattunu vaikka mitä ja olen nähnyt, kuullut ja kokenut kaikkea mitä ei ehkä välttämättä pitäisi.
Mutta suurinpiirtein elämäni on viimeiset vuodet noudattanut aika paljon samaa kaavaa. Välillä olen iloinen, kaikki tuntuu niin ihanalta ja mukavalta, tykkään tehdä asioita. Olen ulkona, viihdyn tyttöystäväni seurassa ja meillä on hauskaa. Sitten hetken päästä, olen ihan maassa, kaikki on niin kauheeta, saatan alkaa itkemään ihan yhtäkkiä kun olen yksin, on niin paha olo. Mitään ei jaksa eikä huvita tehdä, joskus on jopa niin huono olo että ei edes huvita mennä kauppaan ostamaan jotain mitä tarvitsen kun se tuntuu niin turhalta... Toisaalta on semmonen olo että tekisi mieli vain kuolla pois, kun kaikki mitä ympärillä on, on mitä on, ei niillä ole mitään väliä, enkä tiedä miksi.
Tuolla tavalla siis vaihtelee mun olotilat, koskaan en tiedä milloin ja miksi. Tuntuu siltä että se on joku taakka, joka vainoaa minua, välillä se tulee ja välillä se lähtee. Pahinta on se silloinkun se iskee, sitä on saattanut monen monta päivää tehdä jotain mielenkiintoista asiaa, miettien sen suuremmin elämää, niin että hauskaa on kuitenkin ollut, ja nauttinut olostaan. Ja kun se iskee, niin sitä miettii että kaikki hauska mitä hetki sitten oli, oli turhaa.
Olen pohjimmiltani ujo ihminen, ja en monelle puhu asioista. Ainoa kuka tästä tietää on tyttöystäväni, pari kertaa hän on sanonut että pitäs hakea apua, mutta olen todennut että olen tähänkin päivään asti selvinnyt niin en tarvitse mitään apua, ja että olen vahva persoona. Niin asia sitten aina jäänyt. Sanottakoon että meidän suvussa on masennusta, 2 vanhinta sisarustani (itse olen vanhin kaikista) syövät molemmat masennuslääkkeitä käsittääkseni, äitini myös. Itse olen tähän päivään asti selviytynt ilman, ja ikää minulla on 20v. Viimeisen 4 vuoden aikana minulla on esiintynyt 2 paniikkikohtausta, ja joitakin kertoja meinanut tulla mutta sitten itse saanut psyykattua itseni pois siitä tilasta.
Mikä mua vaivaa, ois kiva tietää? Haluaisin pois tästä tilanteesta, mutta en tiedä mitä teen, kehen otan yhteyttä jne.? Yksityiseen lääkäriin ei ole varaa, saatikka lääkkeisiin, miten tämmöset asiat etenee, ja kannattaako mun otta mihinkään yhteyttä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
masennusta. Varmaanki sun kannattais hakea apua niin kuin tyttökaverisikin on ehdottanut sulle. Tiedän kyllä kokemuksesta, että sen kynnyksen ylittäminen voi olla haasteellista, mutta sitten kun sen on tehnyt voi olla ainakin siltä osin tyytyväinen itseen. Ammattiauttajan kanssa voisit keskustella tilanteestasi ja voinnistasi, ja miettiä mitä apua voisit tarvita. Itse voi olla aika vaikea hahmottaa, onko kyseessä masennus vai mikä. Epätietoisuuskin omasta tilasta saattaa lisätä pahaa oloa. Soita vaikka terveyskeskuslääkärille tai sitten jos sulla on mahkuja työn/opiskelun puolesta päästä lääkärin vastaanotolle.
Taitaa olla masennus ja/tai ehkä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Mielenterveyspalvelut ovat julkisessa terveydenhoidossa pääsääntöisesti ilmaisia. Lääkkeetkään eivät maksa niin paljon kuin usein uskotaan. Tuosta taakasta pitää saada selko ja saada hoidettua se pois kummittelemasta. Lääkkeitä todennäköisesti välttämättä tarvita, mikäli noin muuten olet "työkykyinen" pääosan aikaa.
Eli kouluterveydenhoitajalle tai suoraan lekuriin vaan ja sieltä ohjataan eteenpäin.
Minäkin olen kokenut tuon... en vain tiedä miten pääsin siitä yli. Minustakin tuntui tosi pahalta ja taas joskus iloisemmalta ja aina silloin kun olen maassa niin olen melkein itku kurkussa. Apua en siihen ole hakenut enkä hae koska kovin moni eis siitä tiedä... nekin ovat ehdottaneet sitä. Mutta silloin kun avauduin tästä olosta niin en ole ollut maassa ollenkaan. En tiedä että olsisiko se minulla jo sitä ennen mennyt sitä paitsi jo jotenkin vaan yli. Eli avun tarve on siis turhaa. Minun surullisuuteni oli ainakin siitä että ystäväni kohteli minua kaltoin sen minä tiedän. Itkin melkein kaikki yöni uneen ja kuvittelin että "kukaan ei edes rakasta minua! " ja kuvittelin myös " Pitäisikö vaan kuolla..." Ne pyörivät joka kerta päässäni. Onneksi olen taas edes vähän onnellisempi. Loppuja en voi kertoa koska en halua kaikkien lukevan sitä.
Olen samanlaisessa tilanteessa. Huono olla, vaikka asiat ovat päällisin puolin hyvin. En tiedä, mistä johtuu. Kuolemantoiveita on, vaikka en tiedä haluanko nyt oikeasti kuolla. Oikeastaan tuntuu nyt aivan samalta, elänkö vai kuolenko. Tunnen olevani aivan hukassa. En osaa sanoa, miltä tuntuu tai mikä kiinnostaa. Yleensä muiden seurassa jaksan olla normaali, iloinen ihminen, tai ainakin esittää sellaista. Sisältä olen kuitenkin uupunut, mikä korostuu etenkin yksin ollessa. Aivan yksinkertaisetkin askareet jäävät silloin tekemättä. Mielialat vaihtelee nopeasti ja usein tuntuu, että ne menevät päällekäinkin. Nolottaa tämä olotila, sillä en pysty osoittamaan syyllistä tähän oloon. Tai saatika sanomaan, miltä tuntuu. Jatkuvasti tuntuu olevan paska fiilis, vaikka niitä naurunhetkiä onkin.
Itse otin opiskelijaterveydenhuoltoon yhteyttä, pitäisi vielä sopia aika. En mä kai voi mitään tässä tilanteessa havitä. En jaksa odottaa, että tämä olo menisi ohi. Luultavasti vitkuttelemisessa asiat menisi vain huonompaan suuntaan. Jos vaikka pääsisin verikokeisiin ja löytyisikin jokin puutostila. Tai vaikka jos ei löytyisikään mulle mitään diagnoosia, niin that's it. Sittenpähän ei löytynyt. Elämä jatkuu niin kuin se jatkuu sen jälkeen.
En tiedä, oliko mun kirjoituksesta mitään apua, mutta voisin allekirjoittaa lähes joka kohdan tekstistäsi. Ja mä olen hankkimassa apua. Tyttöystäväsikin suositteli avun hankkimista... Jaksamisia sulle.