Yli 2 vuotta jatkunut masennus on rapauttanut koko elämäni keskeiset arvot ja ei vaan arvoja, vain konkreettiset asiat kuten talouden, terveyden ym. 2 vuotta jatkunut kaikkien läheisten, kaikkien töiden, kunnostaan huolehtimisen ym toistuva syrjään sulkeminen on syönyt miestä niin sisältä kuin ulkoapäin. Olen kokoajan tiennyt olevani kapteenina uppoavassa, olen aina tiennyt ettei näin voi jatkua, olen aina tiennyt mitä pitäisi tehdä, mutta olen samalla ollu täysin kykenemätön tekemään näitä asioita. Tähänkin on poikkeuksia tosin. Tietoisuuteni meneillään olevasta alamäen laskettelusta on saanut minut useasti ottamaan itseäni niskasta kiinni. Nämä niskasta kiinni ottamiset ovat parhaillaan kestäneet vuorokauden ja paluu vanhaan on seurannut joka kerta. Olen esimerkiksi käynyt tervehtimässä ystäviäni, teeskennellyt olleeni kiireinen (neljän seinän sisällä olen ollut ja yhtä niistä tuijottanut) ja tehnyt jonkin käsille räjähtävän työn pois. Tämä ei ole kuitenkaan koskaan edes suuresti mielialaa kohentanut, se on ollut enemmänkin laastari katkenneeseen raajaan.
Tänään kävin lääkärillä. Olen suunnitellut asiaa vähintään vuoden ja vielä aamulla olin aikeissa jättää käynnin väliin. "Mitä minä sinne valittamaan, tarvii vain ottaa itseä niskasta kiinni". Lopulta, vuosien jälkeen, tämä oma ajatus alkoi vaikuttamaan jo itsestäkin naurettavalle, ettäkö taas kerran itseä niskasta kiinni. Niinkuin aina ennenkin, vai?
Lääkärilläkin vielä ahdisti. Tuntui ettei hän ehdi kiinnostumaan ongelmistani ja tietäneekökään niistä minua enempää, olenhan lukenut aiheesta valtavat määrät kirjallisuutta. Nyt olen takaisin kotona. Taskussa resepti unettomuuteeni, lähete psykiatrille tulossa. Ensimmäistä kertaa vuosiin hyvänolon tunne virtasi joka raajan läpi, ikään kuin valo tunnelin päästä olisi osunut minuun. Nyt en voi enää paeta ongelmaani, se on nyt ratkaistava ja en ole asian kanssa enää yksin. Fiilis on loistava, vaikka mitään muutosta mihinkään suuntaan ei tietenkään vielä ole tapahtunut, olenhan nytkin neljän seinän sisällä enkä vastaa puhelimeeni, en avaa postejani, en ole aikeissakaan liikkua mihinkään, odotan iltaa ja illalla odotan aamua.
Toivon kaikkien samassa tilassa olevien hakeutumaan lääkärille ja vaikka mihinkään muuhun ei pystyisi, kykenisi, jaksaisi, niin pakottaa itsensä siihen yhteen pieneen asiaan, koska se voi todella helpottaa oloa välittömästi.
Sysäyksen lääkärille menemiseksi sain aikoja sitten tältä palstalta. Ystävällinen henkilö kertoi minulle oman tarninansa joka osapuilleen meni kuten minunkin tähän asti, paitsi että hän oli jo pidemmällä ja päässyt yli tätä samaa tietä kulkien. Hän tarjosin myös sähköpostiosoitettaan ajatusten vaihtamiseksi. En kirjoittanut, en mennyt lääkäriin, en kiittänyt, en vastannut, vaan jatkoin samaa eristäytymistä. Tällä kerta en kuitenkaan päässyt ylitse siitä mitä hän täällä kirjoitti, vaan nämä asiat toistuvasti palasivat mieleeni ja toimivat alkupontena sille, että pääsin lääkäriin asti. Kiittämättömyyteni häntä kohtaan on hävettänyt minua, vaikka kaikki rakkaat ihmiset elämässäni olen muutoin ilman omantunon tuskia hylännytkin.
En tiedä tunnistaako kyseinen henkiö minua enää, mutta yleisesti sanottakoon, te vertaistukena täällä toimivat olette hyvällä asialla ja teette jotain todella merkityksellistä ja tärkeää. Näin voitte uskoa asian olevan, vaikka panostukseenne ei aina vastattaisikaan. Joku kiipeä sen avulla kuitenkin aina yhden portaan ylemmäs, kaikilta ei kerralla enempää voi odottaakkaan. Kiitos teille.
Tänään kävin lääkärillä. Olen suunnitellut asiaa vähintään vuoden ja vielä aamulla olin aikeissa jättää käynnin väliin. "Mitä minä sinne valittamaan, tarvii vain ottaa itseä niskasta kiinni". Lopulta, vuosien jälkeen, tämä oma ajatus alkoi vaikuttamaan jo itsestäkin naurettavalle, ettäkö taas kerran itseä niskasta kiinni. Niinkuin aina ennenkin, vai?
Lääkärilläkin vielä ahdisti. Tuntui ettei hän ehdi kiinnostumaan ongelmistani ja tietäneekökään niistä minua enempää, olenhan lukenut aiheesta valtavat määrät kirjallisuutta. Nyt olen takaisin kotona. Taskussa resepti unettomuuteeni, lähete psykiatrille tulossa. Ensimmäistä kertaa vuosiin hyvänolon tunne virtasi joka raajan läpi, ikään kuin valo tunnelin päästä olisi osunut minuun. Nyt en voi enää paeta ongelmaani, se on nyt ratkaistava ja en ole asian kanssa enää yksin. Fiilis on loistava, vaikka mitään muutosta mihinkään suuntaan ei tietenkään vielä ole tapahtunut, olenhan nytkin neljän seinän sisällä enkä vastaa puhelimeeni, en avaa postejani, en ole aikeissakaan liikkua mihinkään, odotan iltaa ja illalla odotan aamua.
Toivon kaikkien samassa tilassa olevien hakeutumaan lääkärille ja vaikka mihinkään muuhun ei pystyisi, kykenisi, jaksaisi, niin pakottaa itsensä siihen yhteen pieneen asiaan, koska se voi todella helpottaa oloa välittömästi.
Sysäyksen lääkärille menemiseksi sain aikoja sitten tältä palstalta. Ystävällinen henkilö kertoi minulle oman tarninansa joka osapuilleen meni kuten minunkin tähän asti, paitsi että hän oli jo pidemmällä ja päässyt yli tätä samaa tietä kulkien. Hän tarjosin myös sähköpostiosoitettaan ajatusten vaihtamiseksi. En kirjoittanut, en mennyt lääkäriin, en kiittänyt, en vastannut, vaan jatkoin samaa eristäytymistä. Tällä kerta en kuitenkaan päässyt ylitse siitä mitä hän täällä kirjoitti, vaan nämä asiat toistuvasti palasivat mieleeni ja toimivat alkupontena sille, että pääsin lääkäriin asti. Kiittämättömyyteni häntä kohtaan on hävettänyt minua, vaikka kaikki rakkaat ihmiset elämässäni olen muutoin ilman omantunon tuskia hylännytkin.
En tiedä tunnistaako kyseinen henkiö minua enää, mutta yleisesti sanottakoon, te vertaistukena täällä toimivat olette hyvällä asialla ja teette jotain todella merkityksellistä ja tärkeää. Näin voitte uskoa asian olevan, vaikka panostukseenne ei aina vastattaisikaan. Joku kiipeä sen avulla kuitenkin aina yhden portaan ylemmäs, kaikilta ei kerralla enempää voi odottaakkaan. Kiitos teille.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla ollut pitkään sama. Koin ankaran burnoutin joskus 7 vuotta sitten, enkä ole vieläkään palautunut siitä. En varmaan edes palaudu ikinä. Perus elämän jutut vaativat ankaraa ponnistelua. Sillointällöin tunnen hetkittäin mukavia fiboja, mutta ankeus imee aina mukaansa.
Viime ajat olen tunnustanut oman tilani itselleni, ja jopa muillekkin. Soitin pomolleni etten jaksa, motivaationi on kateissa ja elämä kaatuu päälle. Pomo sanoi että ota taukoa sen verran kun tarviit. Olen harkinnut psykiatrille menoa. Olen käynyt perheneuvolassa, tosin vaimon pakottamana, mutta se oli loppujen lopuksi ihan ok juttu.
Tiedän syyt masennuksen tilaani suunnilleen, mutta on vaikea napata itseä niskasta. Olen lukenut kaiken mahdollisen kirjallisuuden ja saanut niistä myös apua. Eniten helpottaa kuitenkin kuunteleva ihminen, uusien näkökantojen ja ajatusten saaminen sekä vertaistuki.
Eli piti siis sanoa alunperin että tervehtyminen on pitkä prosessi. Itse olen yksinkertaisesti lopettanut kaiken turhan ja keskittynyt olennaiseen, eli jaksamiseen. Tänään koin minäkin pienen riemunhetken. Aamukahvia ryystäessäni tuli ensimmäistä kertaa ajatus ilman suuria vastenmielisyyden tunteita, että menen värkkäilemään pihalle keskeneräistä projektiani. Minulle tämä oli melko suuri juttu:)
Mikäli joskus tervehdyn, en koskaan täysin, on tästä paljon myös hyötyäkin, ainakin uskottelen itselleni. En enää ole niin ehdoton enkä oikeassa. Olen avoimempi, nöyrempi ja kuuntelen, ainakin oletan niin. Olen empaattisempi, luulisin. Osaan itkeä ja olla herkkä, kuvittelisin niin. Uskallan olla oma itseni, heikko ja hauras, toivoisin ainakin että voin.
Huomaan että en pelkää. Heikkona ihmisenä ei pelota mikään. Kun lähtökohtana on tappioasetelma ei voittokaan ole niin olennainen. On vain elämä. Ei paineita, ei turhia ponnisteluja, ei mitään.
Kyllä minä toivun, ja sinä myös. Tiedän että kun toivumme olemme paljon enemmän kuin olimme joskus...
samastuin niin, että itkuhan siinä tuli. Vaikka en uskokaan enää toipuvani.
En lopullisesti, täysin. En tässä elämässä.
Minulla on vähän samoja kokemuksia,panttasin lääkärille menoa,uskokaa tai älkää melkein 10 v.Syynä oli se,että olin aikoinaan ollut lääkärin pakeilla,
terapiassa,syönyt masennuslääkettä mutta en päässyt "ylös".tuskaannuin niin,että lopetin lääkkeiden syönnin ja terapian uskotellen itselle,että kyllä
minä tästä nousen.Olen nyt ollut poissa työelämästä noin 8v,ja sinnitellyt
tähän asti.Pari viikkoa sitten mitta täyttyi,aloin kauhisteleen sitä,että eihän tämä aloitekyvyttömyys,harmaus,ilottomuus jne.lopu koskaan.Sitä ennen
välillä ajatuksiin nousi,mennäkö lääkäriin vai mennäänkö tämän kanssa
hamaan loppuun asti.
Kun nyt sitten mitta tuli täyteen,yhtenä vaikuttiena oli erään kaverin kokemukset,yksi aamu menin tilaamaan ajan,tuli siinä tietynlainen voitontunne,eli ompahan nyt tehty jotain asian eteen.
Nyt odotan aikaa lääkärille,hoitajalla olen jo käynyt.
Kyllä pitää ihmisen olla sitkeä väärällä tavalla tai oikeastaan ylpeä.
Nyt elän odotuksessa ja katsotaan mitä tuleman pitää.
edelliseen,on totta juuri tuo mitä aloittaja sanoi,että kun tekee aloitteen tilata
aika ammattiauttajalle,niin sekin jo antaa tiettyä itseluottamusta,minä menin ja tein sen.Joku voi ajatella,että voi että,eihän tuossa ole kuin menee vaan,niimpä,mutta vain masennuksen pauloissa oleva tietää miten vaikeaa voi aloitteen tekeminen johonkin olla,on aivan turha kuvitella että terve kykenee tätä ymmärtämään.Pelko ja epävarmuus kalvaa,onkohan se turha mennä,saako sieltä apua,ymmärtääkö ne jne.
Eihän ammattiauttajiltakaan "takuuta 100%paranemiseen"ole mutta jotain muutosta sieltä varmasti saa,enempi tai vähempi,on yhtä tuskaa kun elämä jatkuu samana harmaana loppumattomana viivana,siinä tulee jonkinlainen pakokauhu,eikö tämä koskaan pääty.
Siksi olen aloittajan kanssa samaa mieltä,hakeutukaa tilaamaan aika lääkäriltä,tiedän,että tämäkin kehoitus saattaa ahdistaa joitain niin minuakin kun luin tämänkaltaisia kehoituksia.
Minä en tiedä miten minun käy kun en ole vasta kun lääkärin aikaa tässä
odottelemassa.Katotaan sitten.
Minä olen vihainen itselleni kun olen antanut läheisteni kärsiä tästä olotilasta,tällaisen kummallisen saamattomuuden takia,no,sehän kuuluu
tähän masennuksen.
Mutta vaikka nytkin ahdistaa ja masentaa minulla on ainakin jotain tulossa,katotaan mitä se nyt sitten antaa.
Eihän minua mihinkään kukaan pakota.
Se kannattaa pitää mielessä.
Rohkaiskaa itseänne ja menkää hakemaan apua jos tilanne sellainen,että
vain kärsitte ja kärsitte.
Ymmärrän taatusti miltä tällainen tuntuu,sitä antaa vaan ajan kulua,ajatuksella,ehkä huomenna on parempi ja huomen tulee
taas sama juttu.
Tämä rohkaisu nyt ei tietenkään ole tarkoitettu muille kuin niille empijöille ja sinnittelijöille.
Ottakaa vaan se eka askel,saatte siitä jo heti pikkusen toivoa.
To 15.9 eli viikon päästä vietän harharaiteelle ajautumiseni 69 vuotispäiviä. Pikkuveljeni syntyi silloin. Minulle, pikku käenpojalle ei riittänyt enää entisenlaista huomiota.
Muutuin sisarkateudesta pikku ihmishirviöksi. Yritin polttaa kotini, pudotin ikkunasta kaiken särkyvän kivikkoon, hakkasin vauvojakin. Kostin eläimillekin.
Kesti kauan aikuisena kelata näitä murheellisia ajanjaksoja, ennenkuin kekkasin, mistä kenkä oikein puristi. Siinä 60 vaiheilla sain asperger dg:n. Se oli vahva myönteinen kokemus.
Prof Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan olisi satavarma psykopaattiehdokas; tyyppi jolta mieli 'nyrjähtää' huomionkipeyden takia. Tarinani on tosi. Valitettavasti