Olen miettinyt, mutta kärsinköhän jostain psyykkisestä sairaudesta.
Koen ihmisjoukossa olemisen hankalaksi ja ahdistavaksi enkä pysty olemaan normaalisti vapaa kuin olisin oikeasti. Esimerkiksi sisäisesti ja kotona ollessa olen äärimmäisen sosiaalinen, mutta koulussa olen vaitonainen pois vetäytyvä ja vaikeasti lähestyttävän oloinen. Kuitenkin sisimmässäni haluan kavereita ja olla se sosiaalinen, mutta jostain syystä en vain pysty olemaan sellainen. Käytännössä jos menen jonkun luokse niin en saa sanotuksi mitään enkä sitten lopulta tiedä mikä olisi fiksua sanoa. Ainoastaan humalassa minun on helppo olla ihmisten kanssa, koska tällöin kykenen olemaan sosiaalinen eikä esiintyminen jännitä lisäksi tulee mielettömän iloinen ja hilpeä fiilis, jolloin ihmiset ihan tulevat minun luokseni. Se ei kuitenkaan ole todellisuutta eikä sitä iloa voi kokea kuin vain 4 kertaa per kk enintään.
Joka tapauksessa tämä ainainen yksinäisyys on kuitenkin laukaissut minulle pahahkon masennustilan. Lisäksi masennus vain entisestään lisää niitä huonoja puolia mistä olen masentunut. Ihmiset ahdistavat entistä enemmän, jolloin olen pinnannut koulustakin sen lisäksi olen entistä vihaisemman ja masentuneen näköisempi jolle ei kukaan uskalla tulla puhumaan.
Joka tapauksessa onko tämä joku sairaus ja onko siihen mitään lääkettä?
Koen ihmisjoukossa olemisen hankalaksi ja ahdistavaksi enkä pysty olemaan normaalisti vapaa kuin olisin oikeasti. Esimerkiksi sisäisesti ja kotona ollessa olen äärimmäisen sosiaalinen, mutta koulussa olen vaitonainen pois vetäytyvä ja vaikeasti lähestyttävän oloinen. Kuitenkin sisimmässäni haluan kavereita ja olla se sosiaalinen, mutta jostain syystä en vain pysty olemaan sellainen. Käytännössä jos menen jonkun luokse niin en saa sanotuksi mitään enkä sitten lopulta tiedä mikä olisi fiksua sanoa. Ainoastaan humalassa minun on helppo olla ihmisten kanssa, koska tällöin kykenen olemaan sosiaalinen eikä esiintyminen jännitä lisäksi tulee mielettömän iloinen ja hilpeä fiilis, jolloin ihmiset ihan tulevat minun luokseni. Se ei kuitenkaan ole todellisuutta eikä sitä iloa voi kokea kuin vain 4 kertaa per kk enintään.
Joka tapauksessa tämä ainainen yksinäisyys on kuitenkin laukaissut minulle pahahkon masennustilan. Lisäksi masennus vain entisestään lisää niitä huonoja puolia mistä olen masentunut. Ihmiset ahdistavat entistä enemmän, jolloin olen pinnannut koulustakin sen lisäksi olen entistä vihaisemman ja masentuneen näköisempi jolle ei kukaan uskalla tulla puhumaan.
Joka tapauksessa onko tämä joku sairaus ja onko siihen mitään lääkettä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
No et ole sairas. Sä olet herkkä ja epävarma nuori joka pelkää mokaamista joten pysyy mieluummin hiljaa. Teitä on maailma pullollaan. :)
Toiset syö lääkkeitä jotta selviävät päivästään. Sitä tietä en suosittele sillä sitten sitä on vaan riippuvainen niistä napeista ja saa sätkyt kun ne jääkin yks päivä kotiin tms.
Sulle riittäis takuulla ykskin hyvä kokemus ihmisistä ja porukassa olemisesta, yks kaveri joka tukisi sussa sitä rentoa puolta joka sussa on. Siten se noidankehä rikkoutuis.
Sitä varten sun tulis vaan pysyä sinnikkäästi saatavilla, pyrkiä löytämään tilanteita joissa olet yhtä rento kuin kotioloissa, sekä ympäröimään itsesi ihmisillä joiden kanssa sun on helpompi jutella ja olla se todellinen sinä.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9304608#comment-45791125
Mulla ikää 22 ja edelleen olen tuollainen. Koulussa varsinkin korostui se, että olin hiljainen, syrjään vetäytyvä ja joskus lukioaikana myös ehkä vähän masentunut ja ihmiset ahdisti ja ärsytti, joten olin todellakin vihaisen näköinen ja vaikeasti lähestyttävä. Olen siis koko elämäni ollut sellainen, että oikeasti olen rento luonne, en yhtään tiukkapipo, kaipaan sosiaalisia suhteita ja omaan tyhmiä juttuja ja tykkään nauraa, mutta isoissa porukoissa ja uusien ihmisten kanssa olen hiljainen ja lähinnä vastaan jos jotain kysytään; enkä koskaan itse keksi mitään juteltavaa. Minulla kestää kauan tutustua uusiin ihmisiin tai siis kestää kauan ennenkuin olen oma itseni ihmisten seurassa. Olen aina ajatellut, että olen vain ujo eikä se ole mikään sairaus. Vanhemmiten olen ehkä hieman saanut lisää rohkeutta olla isoissakin porukoissa, vaikka mieluummin olen tekemisissä ihmisten kanssa esimerkiksi kahden kesken.
Sama juttu mulla. Tuntuu että nyt paheni kun alotin opiskelut viime vuonna. Sitä ennen olin jonkun aikaa työelämässä ja tuntui että ujous olisi hävinnyt aika hyvin. Nyt kuitenkin toi koulu on tehnyt mut todella syrjäänvetäytyväksi enkä enää edes jaksa yrittää luoda mitään uusia kontakteja ku en osaa kenellekään mitään järkevää sanoa. Luulen että osittain asiaan on vaikuttanut se et siellä on muutama sellanen joka on kokoajan äänessä. Koulun alussa kun mulla oli vielä jonkinlaista rohkeutta ja itseluottamusta jäljellä, yritin olla mukana keskusteluissa, mutta ketään ei kiinnostanut kuunnella muuta kuin näiden kokoajan äänessä olevien juttuja.