Tämä on ihana ja samalla aivan kamala tunne. Olin lähes koko lukioni ajan todella ihastunut erääseen opettajaani. Tunnetta syvensi se, että sain myös häneltä huomiota. Kävimme pitkiä keskusteluja tuntien ulkopuolella. Hän piti minua lahjakkaana ja älykkäänä ja antoi siitä paljon suoraa palautetta, vaikka hän muuten laukoo opiskelijoille todella vähän kohteliaisuuksia.
Tämä tietenkin imarteli valtavasti aikuiseksi kasvavaa tyttöä, jonka elämässä opettaja oli vielä suuri auktoriteetti. Puhumattakaan opettajasta, jota hän oli aina pitänyt täydellisen hurmaavana, älykkäänä, todellisena unelmamiehenä.
Lakkiaisissani itkin, osittain tämän opettajan menettämisen tähden. Siirryin toiseen oppilaitokseen, ja ikävä alkoi hiljalleen hälvetä.
Kului kaksi vuotta. Sitten opettajani tuli pitämään vierailijaluennon yliopistolleni. Olin tietenkin paikalla, ja kävimme yhdessä kahvilla luennon jälkeen. Hän pyysi minua vuorostaan eräälle kurssilleen puhumaan. En tietenkään kieltäytynyt hänen kutsustaan.
Nyt tarraudun näihin tuleviin hetkiin kuin hullu. Haluaisin unohtaa opettajani, koska tuttavuudesta ei voi kehittyä mitään, vaikka tunteideni puolesta tahtoisin enemmän. Nyt minut on pakotettu jatkamaan samaa opettaja-oppilas-tuttavuutta kuin lukiossa.
Vielä pahemmaksi kaiken tekee opettajani kehonkieli. Hän saattaa tarttua olkapäähän, kahvilassa istuessamme hän kääntyi suoraan minuun päin, katsoi joka hetki suoraan silmiin. Se on hänen tyylinsä, mutta minun oloani se ei helpota.
Joka hetki haluaisin halata häntä, edes koskea hänen kättään, mutta en tietenkään voi. Ja se raastaa. Helpompaa kai olisi, jos päättäisin, etten koskaan enää näe opettajaani.
Mitä ihmettä voisin tehdä, jotta pääsisin irti, kun samalla minun ei tarvitse enkä haluakaan päästää irti?
Tämä tietenkin imarteli valtavasti aikuiseksi kasvavaa tyttöä, jonka elämässä opettaja oli vielä suuri auktoriteetti. Puhumattakaan opettajasta, jota hän oli aina pitänyt täydellisen hurmaavana, älykkäänä, todellisena unelmamiehenä.
Lakkiaisissani itkin, osittain tämän opettajan menettämisen tähden. Siirryin toiseen oppilaitokseen, ja ikävä alkoi hiljalleen hälvetä.
Kului kaksi vuotta. Sitten opettajani tuli pitämään vierailijaluennon yliopistolleni. Olin tietenkin paikalla, ja kävimme yhdessä kahvilla luennon jälkeen. Hän pyysi minua vuorostaan eräälle kurssilleen puhumaan. En tietenkään kieltäytynyt hänen kutsustaan.
Nyt tarraudun näihin tuleviin hetkiin kuin hullu. Haluaisin unohtaa opettajani, koska tuttavuudesta ei voi kehittyä mitään, vaikka tunteideni puolesta tahtoisin enemmän. Nyt minut on pakotettu jatkamaan samaa opettaja-oppilas-tuttavuutta kuin lukiossa.
Vielä pahemmaksi kaiken tekee opettajani kehonkieli. Hän saattaa tarttua olkapäähän, kahvilassa istuessamme hän kääntyi suoraan minuun päin, katsoi joka hetki suoraan silmiin. Se on hänen tyylinsä, mutta minun oloani se ei helpota.
Joka hetki haluaisin halata häntä, edes koskea hänen kättään, mutta en tietenkään voi. Ja se raastaa. Helpompaa kai olisi, jos päättäisin, etten koskaan enää näe opettajaani.
Mitä ihmettä voisin tehdä, jotta pääsisin irti, kun samalla minun ei tarvitse enkä haluakaan päästää irti?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.