Hei!
Pyydän heti alkuun anteeksi jos tekstini on epäselvä, se vain heijastaa epäselviä ajatuksiani.
Tämä masennus on sairaus, jota olen sairastanut ehkä yläasteen 8,9-luokilta asti. Aluksi se alkoi isäni sairastuttua syöpään ja masennukseni syventyi lukioiässä. Vaikka olen poika niin olen joutunut seksuaalisen
hyväksikäytön uhriksi, vasta viime aikoina olen havahtunut asiaan, kun jouduin katkaisemaan seurustelusuhteeni tyttöystävääni,kun asia vaivasi minua niin paljon. Hyväksikäyttöni tapahtui 6- ja 7-vuotiaana muutaman vuoden vanhemman pojan toimesta suuseksin muodossa. Se tapahtuma on selvästi varjostanut elämääni usean vuoden ajan ja saanut itsetuntoni olemaan jatkuvasti alhaalla. Vasta nyt viime aikoina seurustelustani johtuen olen huomannut asian, se on asia joka nousee aina mieleen vaikka pitäisti olla "hauskaa" jne. Asiasta en ole kertonut muille,kuin aikoinaan isälleni, josta ei puhuttu kuin kerran. Se auttoi muutamaksi vuodeksi selviämään ala-asteen yli, mutta nyt on alkanut tuntua enemmän, että asia pitäisi jotenkin saada hoidettua ennenkuin pystyn millään jatkamaan elämääni. Jos on joitakin kohtalotovereita (miehiä tai naisia) olisin kiinnostunut kuulemaan miten olette selvinneet? Onko terapia auttanut? Entä yksin itkeminen? Aamut ovat hirveää aikaa minulle, ja olen usein sairas (flunssassa,kuumeessa,vatsakivut) jne.
Tiedän,että minulla olisi myös oikeus nauttia elämästä, luottaa ihmisiin, ystävystyä ja seurustella mutta en kykene siihen. Ennen uskoin että asia korjaantuu itsestään, kun vaan alan opiskelemaan, seurustelemaan tai muuta vastaavaa tekemään, mutta huomasin ettei asia ole niin. Minusta tuntuu kuin yrittäisin tahallani estää itseäni nauttimasta elämästä, ja koen syyllisyyttä kun minulla on hauskaa.
Kiitokset kaikille vastaajille, se on varmasti myös teille raskasta!
Pyydän heti alkuun anteeksi jos tekstini on epäselvä, se vain heijastaa epäselviä ajatuksiani.
Tämä masennus on sairaus, jota olen sairastanut ehkä yläasteen 8,9-luokilta asti. Aluksi se alkoi isäni sairastuttua syöpään ja masennukseni syventyi lukioiässä. Vaikka olen poika niin olen joutunut seksuaalisen
hyväksikäytön uhriksi, vasta viime aikoina olen havahtunut asiaan, kun jouduin katkaisemaan seurustelusuhteeni tyttöystävääni,kun asia vaivasi minua niin paljon. Hyväksikäyttöni tapahtui 6- ja 7-vuotiaana muutaman vuoden vanhemman pojan toimesta suuseksin muodossa. Se tapahtuma on selvästi varjostanut elämääni usean vuoden ajan ja saanut itsetuntoni olemaan jatkuvasti alhaalla. Vasta nyt viime aikoina seurustelustani johtuen olen huomannut asian, se on asia joka nousee aina mieleen vaikka pitäisti olla "hauskaa" jne. Asiasta en ole kertonut muille,kuin aikoinaan isälleni, josta ei puhuttu kuin kerran. Se auttoi muutamaksi vuodeksi selviämään ala-asteen yli, mutta nyt on alkanut tuntua enemmän, että asia pitäisi jotenkin saada hoidettua ennenkuin pystyn millään jatkamaan elämääni. Jos on joitakin kohtalotovereita (miehiä tai naisia) olisin kiinnostunut kuulemaan miten olette selvinneet? Onko terapia auttanut? Entä yksin itkeminen? Aamut ovat hirveää aikaa minulle, ja olen usein sairas (flunssassa,kuumeessa,vatsakivut) jne.
Tiedän,että minulla olisi myös oikeus nauttia elämästä, luottaa ihmisiin, ystävystyä ja seurustella mutta en kykene siihen. Ennen uskoin että asia korjaantuu itsestään, kun vaan alan opiskelemaan, seurustelemaan tai muuta vastaavaa tekemään, mutta huomasin ettei asia ole niin. Minusta tuntuu kuin yrittäisin tahallani estää itseäni nauttimasta elämästä, ja koen syyllisyyttä kun minulla on hauskaa.
Kiitokset kaikille vastaajille, se on varmasti myös teille raskasta!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos voit mene yksityiselle psykiatrille ja kerro asiasi. Sano olevasi kiinnostus psykoterapiasta.
Naiselle on omia ryhmiä niille jotka ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa hyväksikäyttää, mutta miehille ei taida olla.
HAe apua niin pääset eteenpäin rohkeasti!
Olen menossa juurikin yksityiselle psykiatrille, olen aikaisemmin ollut (muista syistä) julkisella puolella
ja sieltä minulla on melko huonoja kokemuksia. SSRI-lääkkeitä en ole halukas syömään, söin joitakin vuosia Cipralexia, enkä pitänyt sen tuottamasta olotilasta enkä sivuvaikutuksista. Minua pelottaa jos apu ei autakaan lainkaan, niin en ole kiinnostunut elämään tämänkaltaista elämää,jota olen elänyt viimeiset 8-10 vuotta.
Heippa!
Mulla ei itselläni ole kokemuksia hyväksikäytöstä.
Mutta noihin sun tuntemuksiin voin jotenkin samaistua.
Olen ollut nyt masentunut pari vuotta. Hetken jo ajattelin masennuksen menneen pois ja lopetin lääkkeet, mutta nyt se on taas hiipinyt takaisin...
Olen myös käynyt masennushoitajalla säännöllisesti keskustelemassa, mutta en kokenut niitä tapaamisia hyödyllisiksi. Johtui ehkä lähinnä omasta asenteestani. Minulla oli tapana valehdella hoitajalla olotilastani, jotta pääsisin nopeammin pois, koko tilanne oli usein ahdistava.
Itselleni tulee yksin itkemisestä vain alkuperäistä paskempi olo. Siksi vältän sitä viimeiseen asti. Jos itku tulee, se ei millään ota loppuakseen.
Sairastelusi johtuu varmasti psyykkisestä huonosta voinnistasi. Usein ruumis heijastaa sen mitä mieli tuntee.
Mutta kyllä sun kannattaisi hakea apua, edes koittaa onko keskustelusta apua. Eihän sitä ole pakko jatkaa, jos ahdistaa. Kannattaa kuitenkin pari kertaa käydä, ei siitä ensimmäisestä kerrasta saa oikein todellista mielikuvaa, kun on itse aivan paniikissa ja hermostunut. On nämä sen verran henkilökohtaisia asioita ja vaatii ponnisteluja puhua niistä täysin vieraan ihmisen kanssa.
Voimia sinulle ja toivottavasti saat jostain apua ja sitä oikeaa iloa elämääsi!
olen vielä reilusti nuorempi, mutta ite oon kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä ja lähes raiskauksen 12-vuotiaana. Silloin en tajunnut oikein, mitä tapahtui. Nyt on alkanu vaikuttaa normaaliin elämään tuo tapaus useita vuosia sitten. Itsekään en ole pystynyt seurustella kenenkään kanssa, enkä lähestymään normaalisti poikia.
Ite oon ollu masentunut jo useita vuosia, enkä ole hakenut apua. Viiltelen etc. Tiedän, että kannattaa hakea apua.
Onneksi edes sinä sielä haet apua. Mulla sitä rohkeutta ei ole vielä riittänyt :O
Musta tuntuu, että mieli vois koheta jos hakisi apua ja puhuis läheisten kanssa.
Toivottavasti sulla on ihmisii ympärille. Niille kannattaa puhua.
Mä tiedän, että toi seksuaalinen hyväksikäyttö vaikuttaa elämään. Jos ei heti, niin ainaki jälkeenpäin...
Asia, jota mä oon kauaa miettiny. Ja miettiny pitäskö hakea apua vai ei..
Kiitos viestistäsi!
Olet jo hyvin rohkea kun uskallat kirjoittaa asiasta "edes" tänne palstalle, itselleni jopa se vaati usean vuoden psyykkausta! Itsekin olen viillellyt itseäni ja se on usein mielessä, mutta harrastuksiini kuuluu uinti, niin en oikein viitsi tehdä sitä itselleni. Vaikka hyväksikäyttäjäni olikin poika niin silti en oikein uskalla lähestyä naisia. Koska kun päästän jonkun lähelleni niin eihän siinä voi olla salaisuuksia, enkä voi olla itkemättä kun joudun raottamaan suojamuuriani, joka pitää minut kivikasvoisena kun liikun kaupungilla. Pelkästään hymyileminen vastaantuleville ihmisille (vaikkapa jollekin tytölle) on ylivoimaisen vaikeaa.
Suosittelen kyllä sinulle avun hakemista, minunkin olisi pitänyt hakea apua jo aikoja sitten. Toivon todellakin,että sanonta "koskaan ei ole liian myöhäistä" pitäisi paikkansa meidän molempien kohdalla.
Jos sinusta tuntuu,että haluat keskustella kahden kesken (mese/sähköposti) tässä on osoitteeni:
[email protected]