Kurjinta on huomata kuinka bulimiasta on tullut elämän keskipiste. Lauantai-iltana kun muut kaverit lähteävt ulos, minä jään kotiin. Miksi? Olen syönyt ja vaaka näyttää enemmän 300g kuin aamulla. Näytän lihavalta mekossani ja olen oksettava. Kaverit soittavat miksi en tule ja väitän olevani kipeä. Milloin elämästäni tuli näin kauheaa? Mihin hukkasin nuoruuteni ja elämäni? Kaiken vain se n takia jotta voisin olla laiha. Aamuyöllä kuuntelen kun muut tulevat kotiin- nauraen. Samaan aikaan kuin minä tungen karkkipaperit roskikseen ja pyyhin viimeiset oksennuksen rippeet suupielistä. Käyn kuumassa suihkussa ja pesen jäljet pois. Päättäen että ei enää koskaan. Mutta silti tiedän tekeväni kaiken uudestaan. Kuuden vuoden jälkeen en voi muuta kuin itkeä ja tajuta kuinka yksin olen jäänyt ja kuinka olen oman elämäni parhaat vuodet pilannut.
Viimeinen lento, niin kaunis, niin hento.....
Viimeinen lento, niin kaunis, niin hento.....
Vastaukset 3
Vanhimmat
Näin minäkin vietin eilisen päiväni, vaikka oli mahdollisuus lähteä ystävien kanssa viettämään iltaa...On monet bileet jääny väliin, mutta tiedän etten voi pitää hauskaa ja nauttia olostani jos on turvonnu, läski olo! Niinä päivinä kun olen ollut monta päivää syömättä ja liikkunut on olo hyvä, olen itsevarmempi ja tunnen olevani jopa ihan nätti...mutta useimman osan ajastani olen "likainen" ja ruma.
Aloitin eilen kirjottamaan omaa blogia ja sitä kirjoittelin myöhään yöhön kuunnellen kun porukka juhlii naapurissa, pitäen hauskaa naurusta päätellen. Koskahan itse olen niin nauranut? En ainakaan eilen!
Olen aiemmin ollu hyvinkin sosiaalinen, mutta taitaa ystävät jättää pikkuhiljaa soittamatta mulle, kun aina vaan joudun perumaan tapaamiset tai ei voi "jostain" sysstä lähteä minnekään...
Koitan tosissani parantua vaikka aika epätoivosta yritystä se on! Mut blogiin kirjottelu käy vähän terapiasta kun saa "puhua"... http://www.frostykiss.blogspot.com/
Mullakin ihan samanlaista elämää. Oon tällähetkellä työttömänä ja asustelen porukoilla. Hengaan kaikki päivät yksinäni täälä himassa. En ikinä puuhaa mitään kivaa, vaikka haluaisin vaikka lähtee kaupungille, kirjastoon tai takapihalla tehä jotain puutarhahommia tai leffoja tai lukea tai puuhaa meijän koirien kaa. Mut ei. Herään aikasin aamusta, tai heti ku kaikki muut on lähteny kouluun ja töihin ja suoraan jääkaapille. Mättään iha hulluna leipää ja voita ja kaikkee mitä kaapeista löytyy. Joskus pyöräilen lähi kauppaan ostaa mitä mieli tekee. Sit on koko päivä aikaa oksentaa kylpyhuoneen viemäriin. Sitte koko illan kolmesta eteenpäin jopa ilta yheksään asti kuntoilen, lenkkeilen ja hikoilen salilla. Muuta elämää mulla ei oo. En koskaan nää ketään kavereita. Tai ei mulla oo enää ketää kavereita, niillä on jo lapsia ja perheet ja normaalin elämän touhut.
Lauantaisin oon sentään töissä mutta heti työpäivän jälkeen ahmin huoneessani ja oksennan roskapönttöön ja lähen illalla taas vetään kauheeta lenkkiä. Ja sen jälkeen oon niin kuollut että nukahdan suoraan sänkyyn. Tuun niin surulliseks kun luen facebookista kuinka kaikki on aina ollu bilettämässä, ja käyny leffassa ja kemuissa ja tehny vaikka mitä reissannu vaikka missä. Mä vaan makaan yksin kotona ja ruoka on vaan mun ystävä. Neljä vuotta oon sairastanu bulimiaa. Ikää on 22. Tiedän etten yksin pääse tästä eroon, mutta en uskalla mennä minnekkään lääkärille. Oon niin väsynyt ja sairas etten saa aikaseks ees hakea mihinkään vakituiseen työhön tai edes työvoimatoimistoon ja hakeen kelasta tukea. Kotona on kyl helppo maata ja tuhlata äidin ja isän rahat. Eniten kaipaan ystäviäni, isää ja äitiä ja onnellista elämää.
Voin sanoa, että et ole ainoa. Ratkaisua sitten tähän kierre-ongelmaan en tiedä.
Kamalintahan tässä on se kun huomasin, että kaverit ovat kaikonneet pois. Sama täällä.