Slaget efter tolv eilen

Huomatkaa svekojen aatteet. Vain suomalaisilla voi olla kaksikielinen identiteetti, mutta ei suruilla!

Tätä samaa taas. Kaksikielisyys on rikkaus vain yksipuolisesti svekojen mukaan.

Ohjelma ohitti täysin ”suomenmaalaisen identiteetin”, joka pitäisi löytyä jokaiselta. Oletan, että ajatus on todellisuudelle niin vieras, ettei siitä kerta kaikkiaan irtoa mitään keskustelua. Sen sijaan liturgiana se jatkaa edelleen. En pidä tällaisesta älyllisestä epärehellisyydestä, mutta sillä lienee selityksensä. Sitähän viljelevät poikkeuksellisen älykkäät ihmiset, kuten nyt ulkoministerimme.

Ohjelmassa todettiin, että kaksikielisyyden määrittely on ongelmallista – ihmisillä voi olla niin erilaisia taustoja ja monenlaisia kielitaitoja. Puhuttiin tunnetason kaksikielisyydestä, samaistumisesta tiettyihin kahteen kulttuuriin jne. Kaksikielisyys ei siis koskettanut kaikkia, esimerkiksi keskustelussa mukana ollut Bjarne Kallis ei kokenut olevansa kaksikielinen. Hän ei joutunut ottamaan kantaa siihen, oliko hänellä kuitenkin ”suomenmaalainen identiteetti”, jossa kaksikielisyys on oleellista – oletan, että olisi.

Äidinkielen tavaton merkitys nousi esille. Useimmat taidoissa kaksikieliset kuitenkin kokevat vain tietyn kielen äidinkielekseen. Päivi Storgård kuvasi kuitenkin aitoa kaksikielisyyttä, jonka hän koki valinneensa lastensa syntyessä. Hän itse on suomenkielinen ja lasten isä ruotsinkielinen, lapset ovat hänen mukaansa täysin kaksikielisiä. Perheellä on omat tapansa vahvistaa kaksikielisyyttä. Yllättäen Storgård nosti esiin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin olevien ja/tai siellä opettajaksi opiskelleiden opettajien vaikeuden ymmärtää kaksikielisten lasten kielen kehitystä, heidän kapeampaa sanavarastoaan, sen vaatimaa kehittämistä, kielivirheitä ja kirjoitusvirheitä lapsen tehtävissä jne. Hän toivoi tutkimusta nimenomaan kaksikielisyyden ohjaamisessa! Jos siis vahvasti kaksikielisen kodin kasvatit kaipaavat omanlaista ohjausta, miten paljon ohjausta todellisuudessa tarvitsisivat ne suomenkieliset lapset, jotka on kylvetetty ruotsinkieliselle koulu-uralle?

Keskustelussa sivuttiin myös ruotsinkielisten sisäistä arvohierarkiaa – on tilanteita, joissa kaksikieliset lapset ovat ”andra klassens svenskspråkiga eller halvfinnar”. Ymmärsin, että tähän liittyy tunteita, jotka meiltä suomenkielisiltä pidetään piilossa. Jopa kaksikielisen lapsen oikeus käyttää suomea ei olekaan itsestään selvä monissa tilanteissa.

Nationalismia sivuttiin lyhyesti muistuttamalla, että ahvenanmaalaiset ja Pohjanmaan ruotsinkieliset eivät koe itseään suomalaisiksi samaan tapaan kuin muut. Suomalaistumisprosessia ruotsinkielisessä työväenluokassa sivuttiin myös.

Viimeaikaista keskustelua haastattelija kutsui nimellä ”vulgärdebatten mot svenska”. Aihe ei kuitenkaan noussut kunnolla esiin. Kallis kertoi omana kokemuksenaan, että ruotsalaisvastaisuutta hänen mielestään ei ole siellä, missä ei ole ollut historiallista tilannetta, jossa pieni joukko vallassa olevia ruotsinkielisiä olisi elänyt suomenkielisen enemmistön keskellä. Hänen mielestään siis on olemassa ruotsinvastaisuutta mutta historiallisesti jotenkin ymmärrettävässä muodossa, perittynä, verissä olevana asenteena, jolle on syynsä.

Kallis kertoi myös uskovansa, ettei valtaosa suomenkielisistä koe pakkoruotsia pakkoruotsina vaan aineena muitten joukossa. Sivuttiin Suomen kahden kansalliskielen taustaa ja todettiin, että pakollisen ruotsin taustalla on ollut Venäjän pelko ja halu kytkeä Suomi Nordeniin. Nyt EU-tietoiset suomalaiset näkevät muitakin mahdollisuuksia – mutta maantiede on ennallaan. Suoria kannanottoja ei mielestäni tullut.

Lopuksi yksi haastateltavista antoi ymmärtää, että vaikka hän ja hänen kaltaisensa ovatkin sujuvan kaksikielisiä, ruotsia puhuvien pitäisi pitää huolta siitä, että suomalaiset joutuvat käyttämään kouluruotsiaan. ;)