Minulla on todettu keskivaikea masennus ja siihen olen keskusteluapua psykologilta saanut 1-2 krt viikossa, sekä jo kahta lääkitystä kokeiltu tuloksetta. Silti päiväni menee vain siinä, että odotan iltaa että saa mennä nukkumaan. Kaikki mitä teen, joudun itseäni pakottamaan. Eläminen tuntuu pakolta. Ei ole sisältöä, eikä millään ole oikein väliä. Ei tällaista jaksa pitemmän päälle. Muutaman kerran on ollut ajatuksia, että "kumpa vain voisin nukkua pois". En kuitenkaan aio itselleni mitään tehdä, se toisi sivullisille pahaa oloa, jos itseni tappaisin. Miten olette päässyt tästä suosta ylös? Millä voimilla? En vain jaksaisi enää pakottaa itseäni tekemään asioita... paha olla.
elämällä ei merkitystä
debisgirl
104990
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jos kartotat elämääsi hieman laajemmin voit löytää asioita jotka vievät sun mieltä alaspäin. Sellasia asioita ovat vaikkapa yksinäisyys, työttömyys, tyytymättömyys työssä, epätyydyttävä parisuhde jne. Itellä parani oma (ei diagnoitu masis) sillä, että löysin itselleni ystävän vanhan harrastukseni kautta. Tuli elämään heti uudenlaista tarkotusta ja päämääriäkin. Jaksan käydä taas harrastamassakin entiseen tyyliin ja uusia on keksitty yhdessä ystäväni kanssa.
Olen aikeissa hankkia koirankin joka veis mut ulos sillonkin kun ystäväni ei ole saatavilla.
Pääasia oli ainakin mulle, että elämään tuli joku positiivinen muutos joka tukee mussa sitä hyvää puolta ja katkasi yksinäiset ajatukset. Itekseen ollessa ajatukset alkaa kulkea helposti samaa rataa ja joka päivä tuntuu samanlaiselta. Muiden ihmisten mukana tulee erilaisia vaatimuksiakin jotka ainakin minä otin ilolla vastaan. Oli se niin iso ero entiseen ja entinen kun ei houkuta enää yhtään.
Oletko töissä? Opiskeletko? Sairauslomalla? Työtön?
Perhettä? Ystäviä?
Harrastuksia?
Onko siitä keskusteluavusta hyötyä? Onko se siis keskusteluapua eikä psykoterapiaa?
Sairaslomalla olen ollut jo useamman viikon. Sekä psykologi että lääkäri ovat sanoneet, että työhönmenoajatuksienkaan aika ei ole vielä, että sairaslomaa jatketaan uudelleen niin kauan kuin on tarvetta. Että ei kuulemma tarvitse miettiä töihin menoa vielä. Mutta siitä huolimatta aina kun edellinen sairasloma on lopullaan, niin kyllä sitä ahdistaa kuitenkin, että jatkuuko sairasloma vai ei (vaikka lääkärikin on minulle useamman kerran sanonut, että en saa murehtia töistä vielä yhtään...)
Ei ole perhettä. Yksin asun. Olen vielä aika nuori (24v.) Ystäviä pari, joille olen masennuksestani kertonut, ja jotka ovat huolissaaan. Ystävät eivät kuitenkaan ymmärrä, kehottavat vain tsemppaamaan ja ottamaan itseä niskasta kiinni. Helpommin sanottu kuin tehdä oikeasti! Tuttavat ja ystävät ovat saaneet elämässään paljon aikaan, elävät parisuhteissa, menevät naimisiin, saavat lapsia, hankkivat omaa asuntoa... itse en ole saanut mitään elämässäni aikaan, olen aivan yksin... ;(
Ennen harrasti paljonkin, nyt en jaksa enää mitään. Olin ennen aktiivisesti mukana vapaaehtoistyössä, sekä urheiluseuratoiminnassa, nyt on nekin asiat elämässä jääneet, kun ei vain jaksa.
En oikein tiedä, onko psykologin kanssa käymät istunnot oikeaa terapiaa vai keskusteluapua. Psykologin kanssa ollaan kyllä keskusteltu sekä päivien kulusta, että ajatuksistani, myös itsetuhoisista ajatuksistani. Olen saanut myös ns. "kotitehtäviä" istuntojen välisiksi päiviksi... onko se sitten terapiaa, en tiedä. Lääkäri sanoi, että paras tulos tulee lääkityksellä terapialla, joita olenkin saamassa, eli olisiko se sittenkin terapiaa?!?
En tiedä onko siitä apua. En ole itse mitään huomannut. Ei oikein jaksa enää kiinnostaa mikään... haluaisin parantua, mutta en jaksa odottaa että jotain tapahtuisi. ei tämä ole elämisen arvoista elämää....
Unohdin kiittää teitä vastauksistanne. Ja siitä että luitte alkuperäisen viestini.
Tekis mieli vetää noita mun lääkkeitä kourallinen. ja nukkuu pois.
Se on tosiasia että lääkkeet ei toimi läheskään kaikilla. Mutta vaihtoehtoja on,ei tosin niin helppoja kuin lääkitys. Keinoja masennuksen kanssa pärjäämiseen löytyy kyllä, se on vaan kokeiltava mitkä keinot sopii itselle ja mitkä ei. Masennuksen syy on länsimainen elämäntapa. Elämäntavan muutos on siis toimiva masennuksen hoito.
-
http://masennus.nettisivu.org
No et kyllä mitenkään voi väittää, että syy on länsimaisessa elämäntavassa. Masennus on sairaus tarvitaanko siihen, että sairastuu aina jokuu syy tai syyllinen.
Ap:lle älä luovuta ihan varmasti muutos parempaan tulee, tuskin elämäsi kertarysäyksellä paranee, mutta varmasti pikkuhiljaa. Oma terapeutteni sanoo aina, että minun on tehtävä asioita mitkä ovat mielekkäitä minulle. Vastasin aina, että en tiedä, ei ole sellaisia asioita. Kunnes ymmärsin, että se voi olla ihan pieni asia. Ymmärsin myös, että jos minusta tuntuu, että en jaksa nousta ylös sängystä niin on ihan ok antaa itselleen lupa jäädä sänkyyn turha piiskata itseään väkisin ylös, mitä sillä saavuttaa ei mitään. Vasta kun hyväksyy oman sairautensa voi alkaa parantua. Ole armollinen itsellesi, älä syyllistä itseäsi siitä, että et jaksa, olet sairas. Tärkeää on myös oma halu parantua, tämä ei ole sama asia, kuin, että ota nyt itseäsi niskasta kiinni. Halu parantua on sitä, että teet töitä oman parantumisesi eteen omien voimavarojesi mukaan ja kyllä toisinaan se tarkoittaa sängyssä makaamista.
Itse ajattelen että myös lääkehoidolla on osansa parantumisessa. Monesti vaan joutuu kokeilemaan monia lääkkeitä, ennen kuin se oikea lääke tai lääkkeet löytyvät. Mutta niinkuin lääkärisi sanoi pelkkä lääke ei paranna. Paremminkin voitaisiin ajatella, että lääke antaa sinulle voimia parantaa oloasi muillakin keinoilla. Esimerkiksi terapia on usein todella rankkaa työtä.
Kuulin joskus sellaisen säännön, että masennuksesta toipuminen vie vähintään kaksikertaa sen ajan mitä on sairastanut. Eli jos masennus olisi kestänyt vuoden niin toipuminen veisi kaksi. En tiedä onko tässä mitään perää. Tuskin, mutta kunhan kerroin.
Elämällä on merkitystä. Elämä on kaunista, ihanaa, nautinnollista. Tänään. Toisin oli omalla kohdallani vuonna 2005, jolloin en nähnyt mitään muuta kuin oman tuskani, toivottomuuteni ja halusin vain nukkua. Nukkua näkemästä, tuntemasta, kokemasta enää loputtoman tuntuista harmautta ja pimeyttä. Ja ahdistusta joka pakotti kehoani jokaisesta kohdasta ja salpasi hengistykseni.
Toipumiseni alkoi kun kohtasin vertaisen, ihmisen joka oli kokenut samaa, samoja tuntemuksia kuin minäkin. Minä ilman sanoja tukehtumaisillani tuskaan, sain huomata että en ole yksin. Sillä minunkaan aikaisemmat ystäväni eivät voineet ymmärtää mistä oli kysymys. Enhän ymmärtänyt itsekään, miten he sitten?
Löysin itselleni mielenterveysyhdistyksestä paljon vertaisia, toimintaa jonne saatoin mennä vaikka minua vain itketti enkä jaksanut tehdä mitään tai puhua kenellekään. Sain olla vain läsnä, ja minut hyväksyttiin, otettiin joukkoon sellaisena kuin mitä minä olin. Siitä alkoi toipumiseni, sillä vertaisistani sain voimaa.
Kannattaa lukea kirja Denial of death auttaaa pääsemään tästä asiasta yli minulla toimi.
Vanha ketju mihin eksyin....Mun depis menee ohi sillä kun alan ajattelemaan että pääsis sotimaan oikeasti.Muuten on joka päivä puuroa.....mielenkiintoisinta katsoa koska räjähdän kun läheisten mielestä teen lähes kaiken aina väärin.....emäntäkin tuntuu etsivän syytä että saa haukkua vaan jostakin pikku asiasta....en kohta jaksa enää tätä menoa.Ei ole oikeastaan ketään joka uskoisi että olen todella väsynyt....