Milloin ja mistä yksinäisyytesi alkoi?

ja jonkin asteinen työuupumus jotka ovat lamauttaneet niin, ettei vapaa-ajalla jaksa tavata ketään. Nyt alkaa ilmeisesti mielialalääke (vaihdettiin uuteen) tehota koska olen alkanut miettiä josko pyytäisin jonkun kaveriksi elokuviin tai jopa kahville kotiini.

Miestä, siis parisuhdetta, en enää edes haaveile saavani koska vuosikausien mielialalääkitys on vienyt totaalisesti seksihalut ja lihottanut parikymmentä kiloa.

Itsetuntoni romahti koulukiusaamisen ja muun syrjinnän takia jo ala-asteella. Jättäydyin sen takia porukoiden ulkopuolelle, kun jouduin yläasteelle jolta en tuntenut ketään eikä muut koittanut aktiivisesti tutustua. Siitä se kaikki alkoi....

Olen aina ollut aika yksinäinen. Vähän niin kuin tässä.
http://www.youtube.com/watch?v=mplseWnUUKs
Paitsi, että olen kotoisin pikku tuppukylästä jossa ei juuri ollut erilaisia sosiaalisia ryhmiä. Olin kans viellä aika ujo ja vierastin ihmisiä kun menin lukioon. Armeijassa hankin ystäviä tai jotain, mutta tosi harvoin näkyy nykyään . Sitten menin yliopistoon enkä sopinu sieläkään mihinkään piireihin.

Onneksi en ole koskaan sisäistänyt ransukarvakuono propakandaa jonka mukaan yksinäiset ihmiset ovat muita huonompia. Sellaista propagandaa minulle yritettiin lapsena syöttää TV:stä

Parisuhteen puutetta. Irtonaisuutta ryhmistä, joihin näiennäisesti kuulun.

Yläasteen loppupuolella alkoi. Ei näin pieneltä paikalta löydy samanlaisia (tiedetään, kukaan ei ole samanlainen) ihmisiä, ja vähän hakusessa on vieläkin. Ihmisiä ei kiinnosta asiani, eikä kellään ole ikinä minulle asiaa. Osasyynä varmaan Kavereideni nuuskan, alkoholin ja tupakan käyttö. Se ei pysy heillä kohtuullisena. En itse polta lainkaan joten eristäydyin kavereistani. He eivät pitäneet siitä, kun en tupakoi. Sanoivat sen minulle ihan suoraan. Entisillekin kavereille näkyy ilmaantuneen uusia ystäviä ja vanhat unohtuvat. Ei sen pitäisi niin mennä. Olen aina ollut ikäisiäni vanhempi, eivätkä lapselliset ikäryhmäni jutut myöskään oikein kiinnostanut nuorempana. Vielä tästä pienestä kylästä, Juorut kyllä liikkuu, ja siitä syystä myös vanhempani ovat syynä tähän.

Jossain vaiheessa ei enää tule pidettyä yhteyttä ystäviin, kavereihin. Mieli maassa, ei jaksa ketään. Jos ei itse ota yhteyttä, harvoin kukaan muukaan ottaa. Mun ystävyyssyhteet ei ole koskaan olleet pitäviä. Yläasteiän ystävyyssuhteet kariutuivat hiljaa itsekseen vähän kuin niin olisi tarkoitettu. Muutot eri paikkakunnille, ei nähnyt enää juuri koskaan, tapansa kuihtua. Muutin takaisin kotipaikkakunnalle lähempänä täysi-ikäisyyttä. Sen jälkeen en ole saanut luotua mitään pitävää. Kavereita on ollut, mutta ne menevät. Aina kaikki menevät. Mulla on ihan vaippaikäisestä asti ollut paras ystävä, mutta en enää jaksa pitää yhteyttä usein. Tai oikeammin en pysty. Harmittaa kun ei ole jaksanut pitää kiinni. Kiroan tämän mielen joka ei jaksa nousta tästä typerästä ahdingosta.

Oikeastaan lapsena, en ollut päiväkodissa (en päässyt vaikka vanhempani kävivät töissä) ja olin nuorin lapsi, muut piha-alueen lapset olivat päiväkodissa ja eskarissa, minä yksin kotona, ei siinä älyttömästi sosiaalistu. Sitten kouluun mennessä yritin olla osan kaveri, mutta ei oikein mitään ystävyyttä saanut aikaan, yläasteella olin sentään "välituntiporukassa", he olivat tekemisissä myös kouluajan ulkopuolella, olipa mieltä ylentävää kun suunnittelivat tekemisiään, kaiken huippu oli että vieressäni seissyttä pyydettiin kaupungille perjantaina, hän kieltäytyi ja minä möläytin, että minä voisin lähteä, tuli jäätävä hiljaisuus, eli en sitten ängennyt mukaan.

Sitten työelämässä on työkavereita, muttei mitään siitäkään tule, olen yrittänyt harrastaa mutta ei sielläkään onnistu, joten olen ollut koko ikäni yksin, tai mies ja lapset on. Siskoni kanssa kävin nuorempana sitten baareissa jne. muita ei ollut, eikä ole vieläkään.

olin varmaan sellainen muksu, jonka ei ikinä olisi uskonut päätyvän yksinäiseksi.
Olin villi ja sosiaalinen, kavereita riitti ihan yläasteen loppuun saakka.
Mutta sen jälkeen alkoi masennus, joka on eri asteisena jatkunut näihin päiviin saakka, oon siis nyt 32v.
Masennus paitsi karkoittaa ystävät, tekee myös itsestä aloitekyvyttömän hankkimaan uusia ystäviä, parisuhteista puhumattakaan.
Nykyään olen suht tyytyväinen, en oo enää 2 vuoteen masennuslääkkeitä syönyt ja melko ok olo enimmän aikaa. Mutta yksinäisyyteen olen jo tottunut, enkä oikeastaan edes kaipaa seuraa kauheasti, joku kerran kuussa riittäisi mulle.
Mutta hankala hankkia sellaisia ystäviä, joille voisin sanoa että "mä en sit halua nähdä sua kauhean usein;P"
Eipä tässä mitään hätää ole, lemmikit auttavat huomattavasti, niitä on kiva rapsutella ja tuntee itsensä tarpeelliseksi kun niistä huolehtii.
Menee se elämä näinkin=)

Yläasteella oli kavereita. Alkoivat juomaan ja polttaan, minä en, ei kiinnostanut. Minä aloin seurusteleen ja kaverit jäi lopullisesti. Pari vuotta meni ja ero tuli, olin yksin. Ammattikoulussa ihan sama juttu, luokkakavereilla dokaaminen ja rööki vahvasti kuvioissa ja itse en välittänyt kummastakaan, olin epäsuosittu ja yksin.

Ammattikorkeasta sain helkkaristi kavereita, mutta kun koulu päätty niin muutin paikkakunnalta pois. Nyt minulla on siis kavereita joiden kanssa mesetän ja joskus puhun puhelimessa, mutta käytännön seuraa heistä ei juuri ole.

Alkoi, kun menin lukioon eri puolelle kaupunkia.

Syy mielestäni:

ujo persoonallisuus r-vika huono ulkonäkö ===>>> heikot sosiaaliset taidot ======>>> yksinäisyys =====>> kokemattomuus parisuhdeasioissa yksinäisyys ======>>> vaikeampi päästä eroon yksinäisyydestä ====>>> ....

Olen mies, jouluna tulee täyteen 26v. Minun yksinäisyyteni alkoi ihan pikkuhiljaa ja niin etten itse edes tajunnut, että olen todella yksinäinen, kuin vasta vajaa vuosi sitten. Kouluaikaan ja kouluaikojen jälkeenkin käytiin kavereiden kanssa baareissa, tehtiin reissuja, laivaristeilyjä, festarireissuja, liikuntaa yhdessä (laskettelelua, keilausta jne), vietettiin muutenkin aikaa yhdessä ja pidettiin hauskaa. Sitten nuo reissut ja aktiviteetit alkoi vähentyä pikkuhiljaa. Kaverit sanoi, että on muuta menoa jo sovittu, katotaan joku toinen kerta. Ajattelin vain, että eipä mitään, joku toinen kerta siis.

Pikkuhiljaa kavereilla alkoi olla aina jotain parempaa tekemistä, niitä ainaisia "muita sovittuja menoja". Kyselin kuitenkin aina, että miten olis semmonen ja semmonen reissu, tai juttu tai mitä milloinkin. Hiljalleen kyselyni vähenivät, kun mikään ei enää onnistunut. Yhtäkkiä oltiin siinä pisteessä, että kaverit sanoi aina, että "joo no katotaan...". Jossain vaiheessa opin sen, että tuo "no katotaan.." -kommentti tarkoitti automaattisesti sitä, että ei onnistu. Enää ei voinut kavereiden kanssa sopia mitään, kun aina he halusivat katsoa ensin josko ilmaantuis parempaakin tekemistä. Ja ainahan sitä jotain muuta tekemistä heille tuli, kun minut oli tavallaan jätetty roikkumaan "vara-sijalle".

Toiseksi pahinta (pahin tulee myöhemmin) on se, kun minä kyselen että lähettäiskö viikon päästä viikonloppuna baariin (tai ihan mihin vaan), niin tulee taas se "katotaan, ei kai sitä muutakaan tekemistä oo..". Sitten kun viikonloppu koittaa ja minä jo odotan innoissani, niin vastausta kavereilta ei tule, ennen kuin soitan ja kysyn. Ja vastaus on aina jotain tyyliin; "Täytyy vahtia koiraa" (sitä rauhallista koiraa joka on ennenkin pärjännyt kokonaisia päiviä itsekseen). "Pitäs käydä tuossa siskon luona" (kappas kun sattui sopivasti! Ja se sisko muuten asuu kaverista kahden kilometrin päässä). Pitäs käydä porukoilla, tyttöystävän porukoilla, veljen luona, milloin missäkin. Selityksiä löytyy.

Olen houkutellut kavereita kylään aivan turhaan jo niin kauan, etten yksinkertaisesti jaksa enää vaivautua. Lisäksi en muista, milloin viimeksi kukaan olisi kysynyt minulta, että mitä mulle kuuluu.

Ja nyt se pahin. On saatu (kuin ihmeen kaupalla!) sovittua parin kaverin kanssa joku reissu esim. vaikkapa baariin jonkun bändin keikalle. Olen aivan kertakaikkisen innoissani ja hyvällä mielellä! Sitten, puhelin soi. "Moi.. joo tuota, ei me varmaan päästäkään lähteä sinne baariin.. ku on vähän väsyny olo, oon varmaan tulossa kipeäks tai jotain.. *toinen kaveri* on kans täällä, niin me aateltiin että me ollaan täällä mun luona, et lähetäänkö joku toinen kerta sinne baariin". Siinä vaiheessa minä en voi uskoa korviani. Silti kysyn, että jos tulisin sitten käymään siellä. Vastaus on kieltävä; "en tiiä kun me aateltiin et jos mentäis kohta nukkumaan, ja eihän sun kannata turhaan tänne ajaa..". Jaaha, vai niin. Ei sitten. Kiitos aivan vitusti.

Ei tarvitse olla kovin älykäs tajutakseen, että minun seura ei vaan enää kiinnosta. Viimeisen vuoden olen ollut todella yksin, tyttöystäväkin lähti tämän vuoden alussa. Joskus, nykyään tosin aina vaan useammin on sellainen olo, että kukaan kavereistani ei huomaisi kuukausiin jos vaikkapa huomenna kuolisin liikenteessä. Miten kukaan voisi huomata, kun ketään ei kiinnosta eikä kukaan kysy edes että mitä kuuluu? Puhelimeni soi vain silloin, kun pomo soittaa mua taas tuplavuoroon töihin, tai kun joku puhelinmyyjä soittaa.

ujous on varmaan se painavin syy tähän