Tutkija Jukka Seppisen Ahti Karjalaisesta
piirtämässä henkilökuvassa on hyvin vähän niitä
aineksia, joista kirjat tavallisesti rakentavat
persoonallisuuden.
Karjalaisen yksityisen elämän sisältö piirtyy
hyvin harvoin vedoin. Hänen luonteensa saa vain
muutaman kuvailevan maininnan. Silti syntyy
väkevästi vaikuttava henkilökuva, joka olisi
säälittävä, ellei se olisi niin traaginen, että
se pysähdyttää ja melkein kauhistuttaa.
Kaikki Ahti Karjalaisen elämän lähtöasetukset
olivat kohdallaan. Hän oli älykäs, ahkera,
tehokas ja uskollinen, juuri sellainen ihminen,
jonka pitäisi menestyä millä tahansa elämän
alalla.
Hänen kohtalonsa määräytyi sisäsyntyisistä
ongelmista. Häntä kalvoi raivoisa kunnianhimo,
presidenttiyden pakkomielle. Häntä riivasi
henkisesti rujo suhde Urho Kekkoseen.
Hän rakensi urakehityksensä enemmän
Neuvostoliiton tuen kuin Suomen demokratian
varaan.
Hän hukutti pettymyksensä viinaan, ja
yliviritetyt odotukset aiheuttivat pettymyksiä
jatkuvasti. Tässä ristiriitaisuuksien ryteikössä
hänen avioliittonsa ja perheensä oli tuomittu
umpikujaan, joka ulkopuolisen silmissä näyttää
helvetiltä. Ahti Karjalainen eli koko
aikuisikänsä itse aiheutetussa yksinäisyydessä.
Suuri tulkinta Seppisen tutkimus on
mielenkiintoisimmillaan ja rohkeimmillaan kevään
1971 kuvauksessa. Menossa oli metallilakko. Sitä
tuki vallankumousjohtajan elkeet omaksunut
suurlähettiläs Beljakov, jonka lähtölaskenta oli
kuitenkin jo alkanut. Pääministeri Karjalaisen
Moskovan-vierailun kommunikeaan valmisteltiin
uusi heikennetty sanamuoto Suomen
puolueettomuudesta. Tehtaankatu puuttui
räikeämmin kuin koskaan Suomen hallituksen
kokoonpanoon. Seppisen analyysi tästä
uhkatekijöiden sekamelskasta panee haukkomaan
henkeä. Hänen erittelynsä mukaan koko näytelmä
oli Neuvostoliiton yritys nostaa kommunistit
Suomessa sellaiseen asemaan, että he voisivat
tehdä vallankumouksen. KGB harhautti Karjalaisen
juoneen mukaan.
Näytelmän konna on Neuvostoliiton salaisen
poliisin KGB:n Suomi-spesialisti Viktor
Vladimirov. Hänen päätehtävänsä Suomessa oli
Seppisen mukaan Karjalaisen nostaminen Kekkosen
seuraajaksi.
Aina kun Karjalaisen ura läheni taitekohtaa,
Vladimirov ilmestyi Helsinkiin. Kun tilanne oli
ohi, Vladimirov palasi muihin tehtäviin. Kylmän
sodan aikaisen Suomen suuret epäonnistujat olivat
Seppisen mukaan Ahti Karjalainen ja Viktor
Vladimirov. KGB ajoi Karjalaista Suomen
presidentiksi sellaisella voimalla, että tuli
huomaamattaan syleilleeksi tämän hengiltä.
Seppisen mukaan Etyk oli Kekkosen vakava virhe.
Neuvostoliitto jallitti Kekkosen edusmiehekseen
Etyk-järjestelyissä. Kekkonen arvioi
turvallisuuskokouksen vahvistavan Suomen
puolueettomuutta, mutta kävi päinvastoin.
Neuvostoliitto alkoi vaatia, että Suomen oli
vähennettävä puolueettomuudella poseeraamista, ja
uhkasi muutoin vetää tukensa Etyk-hankkeelta. Ety-
prosessin ensimmäiset kymmenen vuotta Suomi
joutui väistelemään Neuvostoliiton tunkeilevia
yhteistyövaatimuksia Etykin kokoussaleissa ja
kongressipalatsien käytävillä. Seppinen väittää,
että Kekkonenkaan ei oivaltanut, miten hyökkäävä
ja uhkaava Neuvostoliitto oli 1970-luvulla.
Vanheneva presidentti alkoi keskittyä oman
vallantäyteisyytensä vaalimiseen. Karjalaisen ja
Kekkosen suhde oli molemminpuolisesti
häiriintynyt. Karjalainen jumaloi ja pelkäsi
Kekkosta, mikä johti käsittämättömään
nöyristelyyn. Kekkonen oli pitkän aikaa
riippuvainen Karjalaisen palveluksista, mutta
vastasi uskollisuuteen halveksunnalla. Mitä
julmemmin isäntä löi koiraansa sitä innokkaammin
tämä heilutti häntää.
Neuvostoliitto oli röyhkeästi hyökkäävä ja
mistään piittaamaton imperiumi. Se piti Suomea
käytännössä liittolaisenaan, ja siis sysäsi
silmää räpäyttämättä syrjään
kansainoikeudellisesti sitovan yya-sopimuksen
sanamuodon.
Tähän asti on pidetty yleisenä
itsestäänselvyytenä sitä harrasta
perusteellisuutta, jolla Kekkonen ja
eduskuntaryhmät raportoivat Tehtaankadulle ja
Kremlin kaikkein sisimpiin kammareihin
hallitusneuvottelujen etukäteiskaavailut,
neuvottelujen kulun, ministerivalintojen taustat
ja hallitusten päivittäisen toiminnan. Ennen
Seppistä monikaan ei ole kommentoinut tätä
erikoislaatuista ilmiötä sillä kauhistuneella
kummastelulla, jonka se totisesti ansaitsee.
piirtämässä henkilökuvassa on hyvin vähän niitä
aineksia, joista kirjat tavallisesti rakentavat
persoonallisuuden.
Karjalaisen yksityisen elämän sisältö piirtyy
hyvin harvoin vedoin. Hänen luonteensa saa vain
muutaman kuvailevan maininnan. Silti syntyy
väkevästi vaikuttava henkilökuva, joka olisi
säälittävä, ellei se olisi niin traaginen, että
se pysähdyttää ja melkein kauhistuttaa.
Kaikki Ahti Karjalaisen elämän lähtöasetukset
olivat kohdallaan. Hän oli älykäs, ahkera,
tehokas ja uskollinen, juuri sellainen ihminen,
jonka pitäisi menestyä millä tahansa elämän
alalla.
Hänen kohtalonsa määräytyi sisäsyntyisistä
ongelmista. Häntä kalvoi raivoisa kunnianhimo,
presidenttiyden pakkomielle. Häntä riivasi
henkisesti rujo suhde Urho Kekkoseen.
Hän rakensi urakehityksensä enemmän
Neuvostoliiton tuen kuin Suomen demokratian
varaan.
Hän hukutti pettymyksensä viinaan, ja
yliviritetyt odotukset aiheuttivat pettymyksiä
jatkuvasti. Tässä ristiriitaisuuksien ryteikössä
hänen avioliittonsa ja perheensä oli tuomittu
umpikujaan, joka ulkopuolisen silmissä näyttää
helvetiltä. Ahti Karjalainen eli koko
aikuisikänsä itse aiheutetussa yksinäisyydessä.
Suuri tulkinta Seppisen tutkimus on
mielenkiintoisimmillaan ja rohkeimmillaan kevään
1971 kuvauksessa. Menossa oli metallilakko. Sitä
tuki vallankumousjohtajan elkeet omaksunut
suurlähettiläs Beljakov, jonka lähtölaskenta oli
kuitenkin jo alkanut. Pääministeri Karjalaisen
Moskovan-vierailun kommunikeaan valmisteltiin
uusi heikennetty sanamuoto Suomen
puolueettomuudesta. Tehtaankatu puuttui
räikeämmin kuin koskaan Suomen hallituksen
kokoonpanoon. Seppisen analyysi tästä
uhkatekijöiden sekamelskasta panee haukkomaan
henkeä. Hänen erittelynsä mukaan koko näytelmä
oli Neuvostoliiton yritys nostaa kommunistit
Suomessa sellaiseen asemaan, että he voisivat
tehdä vallankumouksen. KGB harhautti Karjalaisen
juoneen mukaan.
Näytelmän konna on Neuvostoliiton salaisen
poliisin KGB:n Suomi-spesialisti Viktor
Vladimirov. Hänen päätehtävänsä Suomessa oli
Seppisen mukaan Karjalaisen nostaminen Kekkosen
seuraajaksi.
Aina kun Karjalaisen ura läheni taitekohtaa,
Vladimirov ilmestyi Helsinkiin. Kun tilanne oli
ohi, Vladimirov palasi muihin tehtäviin. Kylmän
sodan aikaisen Suomen suuret epäonnistujat olivat
Seppisen mukaan Ahti Karjalainen ja Viktor
Vladimirov. KGB ajoi Karjalaista Suomen
presidentiksi sellaisella voimalla, että tuli
huomaamattaan syleilleeksi tämän hengiltä.
Seppisen mukaan Etyk oli Kekkosen vakava virhe.
Neuvostoliitto jallitti Kekkosen edusmiehekseen
Etyk-järjestelyissä. Kekkonen arvioi
turvallisuuskokouksen vahvistavan Suomen
puolueettomuutta, mutta kävi päinvastoin.
Neuvostoliitto alkoi vaatia, että Suomen oli
vähennettävä puolueettomuudella poseeraamista, ja
uhkasi muutoin vetää tukensa Etyk-hankkeelta. Ety-
prosessin ensimmäiset kymmenen vuotta Suomi
joutui väistelemään Neuvostoliiton tunkeilevia
yhteistyövaatimuksia Etykin kokoussaleissa ja
kongressipalatsien käytävillä. Seppinen väittää,
että Kekkonenkaan ei oivaltanut, miten hyökkäävä
ja uhkaava Neuvostoliitto oli 1970-luvulla.
Vanheneva presidentti alkoi keskittyä oman
vallantäyteisyytensä vaalimiseen. Karjalaisen ja
Kekkosen suhde oli molemminpuolisesti
häiriintynyt. Karjalainen jumaloi ja pelkäsi
Kekkosta, mikä johti käsittämättömään
nöyristelyyn. Kekkonen oli pitkän aikaa
riippuvainen Karjalaisen palveluksista, mutta
vastasi uskollisuuteen halveksunnalla. Mitä
julmemmin isäntä löi koiraansa sitä innokkaammin
tämä heilutti häntää.
Neuvostoliitto oli röyhkeästi hyökkäävä ja
mistään piittaamaton imperiumi. Se piti Suomea
käytännössä liittolaisenaan, ja siis sysäsi
silmää räpäyttämättä syrjään
kansainoikeudellisesti sitovan yya-sopimuksen
sanamuodon.
Tähän asti on pidetty yleisenä
itsestäänselvyytenä sitä harrasta
perusteellisuutta, jolla Kekkonen ja
eduskuntaryhmät raportoivat Tehtaankadulle ja
Kremlin kaikkein sisimpiin kammareihin
hallitusneuvottelujen etukäteiskaavailut,
neuvottelujen kulun, ministerivalintojen taustat
ja hallitusten päivittäisen toiminnan. Ennen
Seppistä monikaan ei ole kommentoinut tätä
erikoislaatuista ilmiötä sillä kauhistuneella
kummastelulla, jonka se totisesti ansaitsee.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.