Minun on vain pakko purkaa ajatuksiani, ja toivon saavani kommenttejakin. Olen niin väsynyt, tyhjä ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Tuntuu pahalta tajuta, etten olekaan kiltti ja sydämmellinen ihminen, sillä liian usein saan lähes hillitsemättömiä raivokohtauksia jotka kohdistuvat läheisiini.
Kun en löydä tiettyä paitaa, kun mies neuvoo mielestäni ajoreitin huonosti, kun en osaa tehdä jotain asiaa. Usein näissä tilanteissa menetän malttini, rupean itkemään tai haukkumaan toisia, heittelen esineitä (joskus olen jopa heittänyt exääni päin kirjalla ja kapulalla). Järki tuntuu kaikonneen jonnekin ja monesti jälkeenpäin huomaan, että olen osittain menettänyt muistinikin raivoamisen ajalta. Muistan kyllä mitä olen tehnyt, mutten aina mitä olen sanonut, kerran eksyin lenkillä ollessani kun alkumatkan olin niin raivon partaalla, enkä muistanut enää yhtään mistä paikoista olin kulkenut..
Jälkeenpäin aina kaduttaa niin pirusti, nyt on tullut jokin kyllästymisvaihe, etten jaksa enää katua tai pyytää anteeksi. Aina tyhjästä raivoaminen vain toistuu. Olenkin varannut ajan lääkärille pyytääkseni terapiaa. Tajusin, etten voisi ikinä hankkia lapsia, ellen onnistu parantamaan itsehillintääni vihan keskelllä. En myönnä pelkääväni, että satuttaisin viattomia, mutta olenhan heitellyt esineitä jo ihmisiä kohti. Miten muka voin varmaksi sanoa ettei joskus kävisi pahemmin? Tuntuu tosi pahalta kirjoittaa näin, jotkut varmasti tuomitsevatkin, mutta kun tämä asiat nyt vain ovat näin, olen myös kyllästynyt kieltämään tätä ja laittamaan aina väsymyksen piikkiin. Haluan asiaan muutoksen. En ymmärrä, miten minulla vain voi napsahtaa päässä, muun ajan olen kuitenkin päällepäin normaali ihminen. Mutten kuitenkaan ole.
Onko ketään, joka pystyy samaistumaan? Oletko hankkinut apua ja onko siitä ollut hyötyä? Kuulisin niin mielelläni onnellisesti päättyneitä tarinoita!
Kun en löydä tiettyä paitaa, kun mies neuvoo mielestäni ajoreitin huonosti, kun en osaa tehdä jotain asiaa. Usein näissä tilanteissa menetän malttini, rupean itkemään tai haukkumaan toisia, heittelen esineitä (joskus olen jopa heittänyt exääni päin kirjalla ja kapulalla). Järki tuntuu kaikonneen jonnekin ja monesti jälkeenpäin huomaan, että olen osittain menettänyt muistinikin raivoamisen ajalta. Muistan kyllä mitä olen tehnyt, mutten aina mitä olen sanonut, kerran eksyin lenkillä ollessani kun alkumatkan olin niin raivon partaalla, enkä muistanut enää yhtään mistä paikoista olin kulkenut..
Jälkeenpäin aina kaduttaa niin pirusti, nyt on tullut jokin kyllästymisvaihe, etten jaksa enää katua tai pyytää anteeksi. Aina tyhjästä raivoaminen vain toistuu. Olenkin varannut ajan lääkärille pyytääkseni terapiaa. Tajusin, etten voisi ikinä hankkia lapsia, ellen onnistu parantamaan itsehillintääni vihan keskelllä. En myönnä pelkääväni, että satuttaisin viattomia, mutta olenhan heitellyt esineitä jo ihmisiä kohti. Miten muka voin varmaksi sanoa ettei joskus kävisi pahemmin? Tuntuu tosi pahalta kirjoittaa näin, jotkut varmasti tuomitsevatkin, mutta kun tämä asiat nyt vain ovat näin, olen myös kyllästynyt kieltämään tätä ja laittamaan aina väsymyksen piikkiin. Haluan asiaan muutoksen. En ymmärrä, miten minulla vain voi napsahtaa päässä, muun ajan olen kuitenkin päällepäin normaali ihminen. Mutten kuitenkaan ole.
Onko ketään, joka pystyy samaistumaan? Oletko hankkinut apua ja onko siitä ollut hyötyä? Kuulisin niin mielelläni onnellisesti päättyneitä tarinoita!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tunnen myötätuntoa kohtaasi, koska minä olen samanlainen. Pinnani katkeaa juuri läheisten edessä. Uskoisin, että tämä johtuu siitä, että rakastamien ihmisten kanssa tuntee olevansa oikeutettu näyttämään tunteensa, ilman estoja. Samalla haluaa toisilta ymmärrystä. Onhan se ihan ymmärrettävää, ettei kukaan ihminen voi millään samaistua raivoavan ihmisen kanssa.
Mutta uskon, ettemme raivoa tarkoituksenmukaisesti. Syvällä sisimmässä on joku patouma, jonka on aiheuttanut esim. lapsuuden trauma. Minulla on ollut melko traumaattinen lapsuus (vaikea isäsuhde), enkä osannut käsitellä oikein vastoinkäymisiä. Nyt aikuisena tuntuu, etten aina edes tiedä, mistä se syvä raivo oikein tulee (kuin salama kirkkaalta taivaalta) ihan hölmöistäkin asioista. Ja kuten kirjoitit, jälkeenpäin painaa syvä syyllisyys... ja murhe heitä kohtaan, johon on purkanut pahan olonsa. se on kuin noidan kehä, josta ei ole ulospääsyä. Vika voi olla aivojen välittäjäaineissa.
Persoonallisuushäiriöisillä esiintyy yleensä impulssikontrollihäiriöitä (minulla on tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus). En ole täysin päässyt eroon tuosta äkkipikaisuudestani, mutta joka kerta kun meinaan kilataa, suljen silmäni pariksi sekunniksi ja hengähdän. Siten pystyn edes vähän säätelemään tunnetilaani. Ilman lääkkeitä se ei kuitenkaan onnistu ja joudun aina ylikierroksille. Terapiassa olen käynyt läpi tuntemuksiani (käyn säännöllisesti) ja syön lääkkeitä. Eiköhän niillä pärjää edes jotenkin.
Tuntemani ihminen oli aivan samanlainen, ja hän arveli että se johtuisi siitä että hänellä on mahdollisesti keskosena syntymisen jäljiltä aivojen etulohkossa jotain vikaa. Masennuksen ja burn outin takia hän alkoi syömään SSRI-lääkettä ja tämän jälkeen raivokohtaukset ovat jääneet melkein kokonaan pois.