En oikein tiedä mistä aloittaisin, mutta tuntuu että täytyy purkaa oloaan edes johonkin. Olen kärsinyt masennuksesta jo seitsemän vuotta, joskus helpompina ja joskus vaikeimpina jaksoina. En tiedä mistä tämä on alunperin lähtenyt liikkeelle, mutta lapsuuden huonoilla kokemuksilla kuten väkivallalla, koulukiusaamisella, huonoilla perhetaustoilla, ja läheisten menettämisellä on varmasti ollut suuri vaikutus. Ja näiden kautta minusta on tullut itsestään täysin epävarma, ja aitoihin sosiaalisiin suhteisiin kykenemätön parikymppinen nuori mies. Päälle päin katsottuna minusta ei noita asioita huomaa, ja kaiken luulisi olevan hyvin. Olen hyvä piilottamaan tunteet, olenhan siihen tottunut kun ei ole ikinä ollut ketään läheistä kenelle olisin voinut todella avautua.
Ennen tuli usein koulusta/töistä tullessa purskahdettua itkuun heti kun pääsi kotiin. Nyt olo on niin turtunut, etten oikeasti välitä paskan vertaa yhtään mistään. En edes pysty enää itkemään. On koitettu kaikkea mahdollista josta saisi nautintoa, mutta ei ole onnistunut. Surullista että en keksi ainuttakaan asiaa mikä tekisi minut oikeasti iloiseksi. Ei jaksa enää uskoa mihinkään parempaan huomiseen, tai että hyville ihmisille tapahtuisi hyviä asioita kun niin ei tule tapahtumaan.
Tätä oravanpyörää on jatkettu jo hyvin pitkään, vaikka en siinä mitään järkeä olekaan nähnyt. Ehkä se toivo paremmasta on vielä ollut jossain tallessa, en tiedä. Ihmetyttää itseäkin miksi jatkan eteenpäin heräten aamulla töihin ja vetäen sitä samaa roolia päivän läpi, vaikka oikeasti tekisi mieli laittaa jo köysi kaulaan.
Ennen tuli usein koulusta/töistä tullessa purskahdettua itkuun heti kun pääsi kotiin. Nyt olo on niin turtunut, etten oikeasti välitä paskan vertaa yhtään mistään. En edes pysty enää itkemään. On koitettu kaikkea mahdollista josta saisi nautintoa, mutta ei ole onnistunut. Surullista että en keksi ainuttakaan asiaa mikä tekisi minut oikeasti iloiseksi. Ei jaksa enää uskoa mihinkään parempaan huomiseen, tai että hyville ihmisille tapahtuisi hyviä asioita kun niin ei tule tapahtumaan.
Tätä oravanpyörää on jatkettu jo hyvin pitkään, vaikka en siinä mitään järkeä olekaan nähnyt. Ehkä se toivo paremmasta on vielä ollut jossain tallessa, en tiedä. Ihmetyttää itseäkin miksi jatkan eteenpäin heräten aamulla töihin ja vetäen sitä samaa roolia päivän läpi, vaikka oikeasti tekisi mieli laittaa jo köysi kaulaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tulee kelailtua tuollaisia juttuja. Ja yleensä ne silloin tuntuu itselleen niin todelliselta kuin olla ja voi. Mutta parempi päivä kun on niin ajattelee että mikäs tässä. Ei mulla mitään oo. Mutta koska ajattelen jo että mikään ei kiinnosta ja et saa nautintoa mistään niin se on jo vaikeaa masennusta. Eli menet vaan ensin terveyskeskuslääkärille ja sieltä ne varaa ajan sulle psykiatriselle polille tai tjms.
Eli miksi jatkaa eteempäin? Koska olet masentunut niin ajattelet noin. Kun on parempi päivä niin ajatuksesikin on positiivisempia.
Mulla ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset tulivat joskus 14-15 ikävuoden aikoihin, silloin se päivittäinen koulukiusaaminen alkoi todella kaatua päälle. Ja ongelmat perheessä ja kaikki muu paska. Nyt 27-vuotiaana (enpä olisi uskonut itsekään tähän ikään kestäväni) elämä on vuoristorataa. On ollut todella vaikeita kausia, ja sitten niitä "normaaleja". Viime kevätkesänä jotain tapahtui ja olo oli aivan hirveä. Vieläkään ei mene päivääkään etten ajattelisi kuolemista ja sitä, miten sen haluaisin tapahtuvan. On niitä hyviä päiviä, jolloin ihmettelee itsekin, mitä hittoa on vikana kun näitä mietin, kaikkihan on periaatteessa hyvin. Mutta silti...
Olen koko ikäni pystynyt pitämään ajatukseni omana tietonani, en ole hakenut apua tai lääkitystä, ehkä syytä olisi. En vaan uskalla. En kehtaa. En vaan voi.
Päivä kerrallaan, eipä tänne ole kukaan loputtomiksi ajoiksi jäänyt ihmettelemään, kyllä kaikki loppuu aikanaan, ennemmin tai myöhemmin.
Hae sitä apua ennen kuin se on liian myöhäistä. Itseäkin pelotti ihan hirveästi kun menin. Juttelin ensin terveydenhoitajan kanssa (pääsi ilman ajanvarausta) ja varattiin yhdessä lääkäriaika. Itkin koko ajan, helpotti niin paljon kun uskalsin.
Apua hakemalla et ainakaan häviä mitään. Äläkä pelkää lääkkeitä, ne auttavat sinua eteenpäin elämässä. Jonakin päivänä huomaat hymyileväsi pelikuvallesi, usko pois. Sitä kannattaa odottaa.
Hei, rakkaat kanssa ihmiset MENKÄÄ lääkäriin ja terapiaan..
Itse olen sairastanut masennusta jo vuosia, välillä hyviä aikoja ja välillä tosi pohjalla.
Itse olen mennyt lääkäriin ja saanut terapiaa mistä on ollut hyötyä ja siten voin suositella
sitä muille.
Ei kannata jäädä yksin murehtimaan asiaa,kun apua on tarjolla.
Eihän siitä tarvitse puhua läheisille eikä ystäville, jos se tuntuu vaikealle.
Itse olen jutellut parhaiden ystävien kanssa ja työnantaja on tietoinen asiasta..
Tässä minun kokemuksia asiasta...
Voimia teille kaikille...
Ei ne lääkärit ja terapiat aina auta.
Mitä jos kokeilisit puhua jollekin ystävälle tai läheiselle? Varmaan joku ymmärtää. Muistatko milloin viimeksi tunsit jostain asiasta iloa? Jos sinulla on edes joku läheinen niin ehkä voisit yrittää puhua hänelle tai pyytää jos hänellä olisi aikaa nähdä sinua enemmän? Sano vaikka että haluat puhua.
Mullakin vähän samoja fiiliksiä.. en tiedä sitten olenko masentunut vai mitä, eikä oikeestaan psykologit ole auttaneet koska ne ei vaan voi oikeasti ymmärtää sellasita, mitä ei itse ole kokenut.. ja toisaalta asioiden läpikäyminen mun mielestä vaan tua pahan mielen.. joten en usko siihenkään tyyliin mitä hoitotyypit yleensä käyttää
Itseäni eteenpäin vie se ajatus, että ei kuitenkaan koskaan tiedä mitä se elämä eteen joskus heittää. En nyt sanoisi että uskoisin parempaan huomiseen, mutta ehkä pieniin muutoksiin. Tää on se joka saa mut jaksamaan.. toivottavasti toikin auttais vähän suakin.