Mun elämä saattaa olla ihan ok muiden ihmisten näkökulmasta, ainakin jos tietävät vain pinnan.
Asutaan mieheni kanssa aikalailla maaseudulla rivarissa taaperoikäisen lapsen kanssa. Lapsi on virikehoidossa minun mansennuksen ja ahdistuksen takia, myös puheen kehityksensä parhaaksi.
Kesällä sain tiedon etten ole valittu amk koulutukseen minne hain keväällä...tuli syksy ja pääsinkin varasijalta opiskelemaan, olin iloinen asiasta..mutta sitten taas iski ahdistus kun mietin kuinka mahdan pärjätä siellä; saanko yhtään ystäviä kuinka selviän sosiaalisista tilanteista ja osaankokaan mitään.. Nyt olen alottamassa työt ja tiedän että työpaikalle tulee ihmisiä jotka valittavat ja arvostelevat..sekä kerran jo tuli sanottuakin suoraan etten halua olla tekemisissä..nyt olen menossa niiden kanssa samaan paikkaan töihin :S ahdistaa ihan hirveästi. Työhaastattelussa menin yhtäkkiä lukkoon: käset vapisi, ääntä ei tullu ja sydän hakkasi..en tiedä onko tämä ahdistusta taas ottanut vallan pahemmin. Lääkkeitäkin on tullut kokeiltua paljon. Viimeks oli käytössä venlafaksin ja sivuoireena iltasin pahentu ahdistus niin, että kun illalla piti tarhan vanhempainiltaan mennä tuntui etten pysty liikkumaan enkä puhumaan ja sydän hakkas..siinä sit piti esitellä ittensä vaikka ääni värisi ja sitä ei tullu. .päässä tuntui painetta ja kuumotti..tunsin että kuolen ahdistukseen..vaikken kuollutkaan..-sekin ois ollu suotavampaa siinä tilanteessa..
Pikkuasiatkin välillä on vaiketa, en uskalla mennä kauppaan ja jätän viimeseen asti menemättä tai menen kun on vähiten porukkaa liikkeellä. Välillä ahdistaa mennä tarhastakin tenava hakemaan. Tämä tuntuu ihan mahdottomalta taas eikä elämässä ole iloa, jos vain tämä helpottas..tuntis ittensä arvokkaammaksi tai ainakin ees hyväksyis ittensä.. nyt tunnen itteni pieneks ja mitättömäks..tyhmäks yms.. Taustalla vielä syömishäiriötä.. Olen ihan kypsä tän ongelman kanssa.. Välillä miettis kuinka helpottas jossei ois olemassa, jossei enää ahdistas..ja pystys olemaan sekä käyttäytymään normaalisti tuollaisissa tilanteissa.. :(
Asutaan mieheni kanssa aikalailla maaseudulla rivarissa taaperoikäisen lapsen kanssa. Lapsi on virikehoidossa minun mansennuksen ja ahdistuksen takia, myös puheen kehityksensä parhaaksi.
Kesällä sain tiedon etten ole valittu amk koulutukseen minne hain keväällä...tuli syksy ja pääsinkin varasijalta opiskelemaan, olin iloinen asiasta..mutta sitten taas iski ahdistus kun mietin kuinka mahdan pärjätä siellä; saanko yhtään ystäviä kuinka selviän sosiaalisista tilanteista ja osaankokaan mitään.. Nyt olen alottamassa työt ja tiedän että työpaikalle tulee ihmisiä jotka valittavat ja arvostelevat..sekä kerran jo tuli sanottuakin suoraan etten halua olla tekemisissä..nyt olen menossa niiden kanssa samaan paikkaan töihin :S ahdistaa ihan hirveästi. Työhaastattelussa menin yhtäkkiä lukkoon: käset vapisi, ääntä ei tullu ja sydän hakkasi..en tiedä onko tämä ahdistusta taas ottanut vallan pahemmin. Lääkkeitäkin on tullut kokeiltua paljon. Viimeks oli käytössä venlafaksin ja sivuoireena iltasin pahentu ahdistus niin, että kun illalla piti tarhan vanhempainiltaan mennä tuntui etten pysty liikkumaan enkä puhumaan ja sydän hakkas..siinä sit piti esitellä ittensä vaikka ääni värisi ja sitä ei tullu. .päässä tuntui painetta ja kuumotti..tunsin että kuolen ahdistukseen..vaikken kuollutkaan..-sekin ois ollu suotavampaa siinä tilanteessa..
Pikkuasiatkin välillä on vaiketa, en uskalla mennä kauppaan ja jätän viimeseen asti menemättä tai menen kun on vähiten porukkaa liikkeellä. Välillä ahdistaa mennä tarhastakin tenava hakemaan. Tämä tuntuu ihan mahdottomalta taas eikä elämässä ole iloa, jos vain tämä helpottas..tuntis ittensä arvokkaammaksi tai ainakin ees hyväksyis ittensä.. nyt tunnen itteni pieneks ja mitättömäks..tyhmäks yms.. Taustalla vielä syömishäiriötä.. Olen ihan kypsä tän ongelman kanssa.. Välillä miettis kuinka helpottas jossei ois olemassa, jossei enää ahdistas..ja pystys olemaan sekä käyttäytymään normaalisti tuollaisissa tilanteissa.. :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
varsin tutulta. Itse olen kamppaillut samanlaisin oirein jo 17 vuotta. Välillä on parempia, välillä huonompia aikoja. Suurissa elämänmuutoksissa oireet pahenevat. Aina on suuri huoli kaikesta, vaikka kuinka järjellä ajattelisi. Univaikeudet lisäävät ahdistusta. Laitan tähän paremmalla ajalla enemmän tekstiä kokemuksistani.
Tosiaan olisi mukava kirjoitella vaikka "kohtalotoverien" kanssa ahdistuksesta. Tuntuu kuin ne jotka eivät sitä ole kokeneet, eivät tiedä mitä ja kuinka tuskallisesta olotilasta on kyse. Tosiaan itselläni alkoi lapsen syntymän jälkeen enenevässä määrin ahdistaa; yksinäisyys, miten pärjään lapsen kanssa, olenko hyvä äiti, teenkö tarpeeksi kotitöitä, harrastanko lapsen kanssa riittävästi jne. Menin mielenterveyskeskukseen ja mulle sanottiin että se on paniikkihäiriötä, vaikka ahdistukseni ei ollut kohtauksellista, vaan tasaista jatkuvaa jännittyneisyyttä, tuskaisuutta, pelkoa jne. No kävin pitkän aikaa MTK:ssa keskustelemassa ja sain lääkityksen Cipramil, joka vaihdettiin Busbariksi ja sen jälkeen Seroxatiksi. Vuosia meni vaihedellen oireiden kanssa, välillä olivat kokonaan poissa ja onneksi suurin osa elämästä on ollut hyvää aikaa, mutta sitten aina tasaisin väliajoin tulee "romahduskausia". Suurin tällainen tapahtui vuosi takaperin, kun oli paljon elämässä paineita, muutoksia tulevaisuuteen liittyen ja lapsen opiskeluun yms. Sitten kävin taas keskustelemassa aluksi kertaviikkoisesti, jonka jälkeen harvemmin ja lääkitys nostettiin Seroxat 30 mg x 1. Mukaan tulivat nukahtamisvaikeudet ja sain Imovanea. Imovaneista on vaikea päästä irti, jos on syönyt niitä säännöllisesti, kauheet vieroitusoireet, nytkin tällä hetkellä kun olen ne päättänyt jättää pois. Hiki lentää, ahdistaa, sydämentykytystä, pelkotiloja, lihasjännitystä, pinna kireällä jne. Nyt olen päättänyt että halua psykoterapiaan ja varasinkin ajan lääkärille jotta voitaisiin keskustella asiasta. Lääkitystä olen monesti yrittänyt purkaa, mutta aina oireet palaavat takaisin. Pitäisiköhän ehkä lääkitystä muuttaa? Välillä tuntuu kuin menettäisi kontrollinsa. Kyllä olisi terveenä niin paljon parempi olla, kuin tällaisista ns. turhista asioista liian suuresti ahdistuen, eli tämä haittaa jokapäiväistä elämää silloin kun pahin aika on päällä ahdistuksesta. Uskon, että tämä kulkee loppuelämän rinnallani.....
niin tässä osoite: [email protected].
Elämä ahdistaa, pelottaa ja paniikki iskee. On tunne, että on aivan yksin!!
Meille ei aina löydy ymmärrystä läkäreiltäkään. Koska ei ole varsinaista "näyttöä". Esim. jalka paketissa.
On paljon ymmärtämättömyyttä.
Voimia jokaiselle Teille!!